keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Haaremihousunainen ilman haaremia.

Olen taas ollut aktiivinen erään harrastukseni parissa. Nimittäin Huutiksen louhimisessa. Hetken aikaa pidin taukoa ja itse asiassa myin itse muutaman tuotteen, mutta nyt olen keväästä sekaisin menneenä palannut linjoille, tositarkoituksella. 

Siirryin huutamaan 74-kokoisia vaatteita. Kyllä naperolle vielä nuo 62-koon vaatteet menevät, mutta veikkaan että kohta jäävät pieneksi. Sitä kokoa meillä on yllin kyllin ja kuten aiemmin pelkäsinkin, osa saattaa jäädä jopa käyttämättä. Mikä onkin loistava syy ostaa lisää vaatteita. No mutta, on sitä ihmisellä harrastuksia oltava.

Vaatteiden väreistä huomannee, että jollain meistä on kevättä rinnassa. Ja päässä, sen verran on höyrynnyt, kun olen löytöjäni jännittänyt. Jotenkin tuntuu, että viime aikoina linjoilla on ollut enemmän samoista vaatteista pitäviä ihmisiä - onko kenties kyseessä te, rakkaat lukijamme? Mahtavaa jos on, sillä silloinhan ehkä joku on hyötynyt Huutis-vinkeistäni

Puhtaasti laiskuuttani en nyt jaksanut kuvata vaatteita erikseen, toivottavasti noista joukkorykelmistä saa käsitystä millaisia vaatteet ovat. Jotenkin näin kun ne kuvasi sumpussa tuli tunne, et enhän mä nyt niin paljon ole shoppaillut. Kaksi vaatekuvaa kun on selkeästi vähemmän kuin yksitoista.

Pinkki norsuhaalari - Småfolk
 Oranssi leijona T-paita - Maxomorra
Pilkulliset haaremihousut - Lindex
Violetit haaremihousut - Bogi
Pilkullinen musta-valkoinen body - Marimekko
Valmet body - Metsola

Posti tuoda tiputtelee näitä löytöjäni ärsyttävän hitaasti, tuntuuko se sittenkin se ero ykkös- ja kakkosluokan välillä? Mä aina piheyksissäni valitsen sen kakkosluokan postituksen (jos myyjä antaa valita) ja näemmä sit saakin odotella hieman kauemmin ihanaa pakettiansa. Saakelin Itella, ei ne hinnat nyt niin paljoa laskeneet!


Maatila haalari - Lindex
Pinkki maatila body - Lindex
Ruskea pöllö body - Lindex
Ruudullinen huppuhaalari - Katvig
Raidallinen mekko - Pikku Onni

Olisiko jälleen synkeän nuoruuspaljastuksen aika? No totta munassa, ainahan sitä on! Eli, olen ihan hurahtanut noihin haaremihousuihin, ne jotenkin  kummasti miellyttää silmää. Napero on ihan ylisuloinen niissä. Riemuissani esittelin niitä miehelle (joka muuten piti niistä myös), kunnes pysähdyin kesken lauseeni. No niinpä tietenkin, nyt muistankin, mullahan on itselläni ollut haaremihousut aikoinaan! Housut, joita rakastin. 

Ne ostettiin aikoinaaan Intian bazaarista (tamperelaiset saattavat muistaa kaupan) sinä kesänä, kun siirryin yläasteelle. Eli tuttavallisemmin mopo-kesänä. Päivä oli kesäjuhlapäivä. Muistan sen kirkkaasti, sillä housut olivat eräänlainen hyvittelylahja äidiltäni maailman epäreiluudesta. Kävi nimittäin niin, että jäin  tylysti paitsi palkintoa, joka olisi kuulunut minulle.

Olen aina ollut koulussa hyvä, hävyttömän pienellä vaivalla. Olen saanut lahjakseni hyvän muistin, siinä missä sain sitten myös erittäin likinäköiset silmät (näkö -10 ennen leikkausta) ja albiinonvaalean ihon, joka EI rusketu. Keskiarvoni on ollut koko peruskoulun ja lukion ajan aina yli yhdeksän. Ala-asteella huonoimmista numeroista vastasivat toistuvasti käyttäytymisen ja huolellisuuden numerot (ylläripylläri, rasavilli kun olin).

Niinpä sitten odotin tuossa ala-asteen viimeisessä kevätjuhlassa stipendiä, sen kun perinteisesti sai luokan paras tyttö ja poika. Muistan kuinka istuin juhlasalissa, aurinko paistoi silmiin ja oli kuuma. Juhlasali haisi etäisesti hieltä, niin kuin ne usein tekevät koska niitä käytetään myös jumppasaleina. Vierustoverini pökkivät minua tietävinä kylkiin, kun siirryttiin stipendien jakoon: "No niin Heli, sä varmasti saat sen..."

Mutta mitä vielä! Stipendi annettiin luokan toiseksi parhaalle tytölle ja minut kuulutettiin noutamaan lisäpalkinto, kirja! Siis mitä ihmettä, kirja?? Eikä edes mikään hyvä kirja, vaan ankea uskonnollissävytteinen ja vaaleanpunainen kirja, jota en itse olisi suin surminkaan kirjastosta mukaani valinnut. Opettajan selityksen mukaan stipendiä ei voinut antaa minulle, sillä olin aiemminkin ollut paras.

Anteeksi mitä? Aiempina vuosina ei mitään rahastipendejä jaettu, ne annettiin vain kuudesluokkalaisille, koulun jättäville oppilaille. Eli, olin siis aiempina vuosina saanut todistusta luokan edestä hakiessani opettajan suullisen maininnan siitä, että olin paras. En muuta, suullisen maininnan.  Luokan edessä, ei juhlasalissa. Ja tämän vuoksi en voinut saada sitä 100 mk stipendiä (joka muuten oli iso raha tuolloin). Itkuhan siinä pääsi, kun koululta lähdettiin. Tivasin äidiltä, miten ne voivat tehdä näin ja miten niin minun ei kuulu stipendiä saada? Kysyin, miksi minua itse asiassa rankaistiin siitä, että olin tasaisesti pärjännyt ja ollut hyvä?

Äidillä ei ollut selityksiä. Hän vain totesi, että maailma ei aina ole reilu paikka ja pääasia on,  että me tiedämme totuuden. Sen miten asian laita oikeasti oli. Tämän lisäksi äiti vei minut ja isosiskoni Intian bazaariin ja saimme valita sieltä vaatteet. Kauppaan, jossa haisi kiehtovasti suitsukkeille ja jossa kankaat olivat iloisen värikkäitä, pehmeitä ja usein kauniilla kivillä koristeltuja. En muista mitä siskoni otti, mutta minä valitsin ne ihanat mustat haaremihousut. Tämän jälkeen menimme vielä Rossoon syömään, harvinaista herkkua sekin.

Minä ja haaremihousut, yhdessä jälleen.

Jokin aika sitten ostin itselleni uudelleen haaremihousut, silloin kun ne tulivat uudelleen muotiin ja niitä alkoi saada kaupasta. Ehkä nuo haaremihousut edustavat minulle vapautta, sillä ne liehuivat sinä kesänä päälläni ihanan vapaasti kahlitsematta. Olo niissä oli kuin verkkareissa. Ymmärrän sikäli salihousumiehiä - nehän ovat mukavat päällä, ehkäpä jopa samalla lailla vapaan tuntuiset? Joka tapauksessa saman vapauden haluan tyttärellenikin päälle. Siksi olen ehkä nyt haalinut Nasulle haaremihousuja.

Minulla on se pahuksen palkintokirja vieläkin tallella, muistuttamassa siitä että maailma ei ole reilu paikka. Eikä sitä aina palkita, joka sen oikeudenmukaisesti ansaitsisi. Toivon, että kun tämän läksyn oppimisen aika sitten Nasun kanssa  joskus tulevaisuudessa on, onnistun asiassa yhtä hyvin kuin äitini.  

2 kommenttia:

Tiina kirjoitti...

Nyt on pakko jättää kommentti ja jakaa tuska menneistä kanssasi. Meillä stipendejä jaettiin peruskoulussa vain ysiltä päästessä ja olin sitä jo hienoisesti odottanut: olisihan se hienoa saada stipendi parhaasta keskiarvosta, vaikkei sen eteen mitenkään pää hiessä töitä oltukaan tehty. Mutta mitä?! Kevätjuhlassa sitten päätettiinkin tänä vuonna jakaa stipendi keskiarvoaan parhaiten korottaneelle, kuten aiemminkin sen parhaan keskiarvon lisäksi, sekä reiluimmalle kaverille! Naurettavuuden huippuna tämän reilun kaverin stipendin sai koulun pahamaineisin kiusaaja! WTF?! Tosiaan, maailma ei aina ole reilu paikka. Onneksi hyvän keskiarvoni turvin pääsin mahdollisimman kauas peruskoulujengeistä vähän ajattelevampien ihmisten pariin.

Blogisi on ihana, ja täällä miehen kanssa seuraillaan teidän perheen edesottamuksia ilolla omaa pientä muksua odotellessa.

Aurinkoista päivää!

Heli kirjoitti...

Tiina: Voi, onnea odotukseen! Se on ihanaa aikaa. Sitä ihanampaa on ehkä ainoastaan sit tämä elämä ja arki sen oman pikkuisen pallopään kanssa :)

Kuulostaa NIIN tutulta toi sunkin kokema vääryys. Mikä helkkari niissä stipendeissä oikein on? Pitääkö niitä sääntöjä sit vaihtaa just meidän kohdalla, hä?! Wtf todellakin! Ja sit palkitaan reiluudesta joku. Absurdia.

Kiitoksia kauniista kehuistasi, Nasu pörisee tyytyväisenä ja mä kiitän punastuen mielihyvästä :)