Pikkunoita

Ai että, pääsiäinen on meikäläisen lempijuhla! Arska paistaa, joka paikassa vihertää ja kotiin saa taas asetella kaikki iloisen väriset ja kirkkaan pääsiäiskoristeet. Ja vaikka joka vuosi vannon, että tänä vuonna ei, niin joka kerta täydennän koristevarastoamme jollakin liikuttavalla pikkuöttiäisellä. Sellaisella, joka tuo hyvän mielen pintaan ja saa nauramaan.

Tänä vuonna askartelimme nasukan kanssa ensimmäistä kertaa pajunvitsoja virpomista varten. Mies on sitä mieltä, ettei koskaan voi olla liian nuori virpomaan eikä toisaalta kauhea pian liian vanhakaan, joten tämä perinne aloitettiin meidän huushollissamme nyt Nasun ollessa kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta. 

Hui, onko se jo niin vanha?!

 Askartelimme vitsojen ohella myös erilaisia pääsiäiskoristeita, mutta niistä sitten viikolla lisää. Nyt ovat keskiössä ne vitsat. Kaikki alkoi siis sopivien pajunkissojen metsästyksellä, puuha, jonka todellisina kaupunkilaistena toteutimme kauppareissun aikana. Puolustukseksemme on todettava, että tällä reissulla meinasi tulla hieman hoppu. Niinpä mies sitten riipi vitsoja kimppuun ja me Nasun kanssa kannustimme autossa.

 Hyvä isiiiii! Ota paljon, oikea kunnon kimppu!

Kotona, keittiön pöydän ääreen kokoontuneina kävimme miehen kanssa ensimmäisen asiantuntijuusmittelömme aiheesta virpomisvitsat: minä vakuutin höyhenien pysyvän vitsoissa liiman avulla, mies vannoi teipin nimeen. Ja teipillähän ne todellakin kiinni pysyivät, on siitä aikaa kun meikäläinen on näitä askarrellut ja sen kyllä näki.

Minkä muun näki oli miehen mieletön, lähes liukuhihnamainen teho, jolla hän koristeita vitsoihin kiinnitteli. Oli ilmiselvää, että tässä puuhassa on oltu ennenkin. Ja totta, mies paljasti käyneensä vielä lähes hävettävän vanhana virpomassa ihan vaan karkinhimoissaan. Sekä viikkoa ennen että varsinaisena ajankohtana. Maksimoidakseen sadon, kuulemma. Fiksu mies tuo meidän Henkka.

No, tänään sitten päästiin tositoimiin. Nasulle puettiin kunnon pikkunoita-vaatteet, poskille laitettiin "äidin meikkiä" ja kimppu itse väsättyjä virpoja kädessä suunnattiin muutamien harvojen ja valittujen luokse virpomaan. Olisimme toki virponeet monia muitakin, mutta aikataulu oli valitettavan tiukka, päivään kun oli luvattu myös hartaasti odotettu uimahallireissu.

Ta-daa! Nasu ja elämän ensimmäinen virpomisreissu.

Reitti oli ennalta huolella suunniteltu ja tällä kertaa siihen kuului mummin ja ukin ohella kummipoika-Kaapo ja hoitotäti Ritva. Ritvallahan on nyt se jalka leikattu ja nasukan kanssa halusimme käydä tsekkaamassa kuinka toipuminen etenee. Sillä vaikka päivät uudessä tilapäispäiväkodissa hienosti menevätkin, on Nasulla ikävä Ritvaa. Niin se itse kertoi.

  Täällä asuu mummi ja ukki. Minä niitä kohta virvon.

Itse virpomistapahtumaa ja siihen olennaisesti kuuluvaa värssyä oli meillä kotona harjoiteltu jo pari päivää ja erityisen ponnekkaasti nasukka omaksui lorun "karkki mulle" -lopun. Mutta sitten kun tuli tositoimien vuoro, hiljeni muuten niin puliseva naperomme tykkänään. Suusta ei tullut mitään, ujostutti. Meidän reipasta kaksivuotiasta.  

Mutta heti kun tapahtuma oli ohitse ja ansaittu palkka kilisi mummilta saadussa pääsiäiskorissa, ei pulinasta ollut tulla loppua. Erityisihmetystä herätti korissa kasvava herkkupino. Ja niin vanha en minäkään vielä ole, ettenkö tuota taianomaista tunnetta itsekin vielä muistaisi. Ihanaa kun tulee pääsiäinen!

 

 Isi ja äiskä hei, tämähän se on nastaa touhua! 

Voidaanko mennä ens viikonloppuna uudelleen?

Ihana isomummi!

Jouluaattona siis matkasimme mummilaan, jonne oli tänä vuonna kutsuttu myös miehen isän äiti, Nasun isomummi. Heti taloon sisälle päästyämme nasukka kiirehti isomummin luokse, otti kädestä ja komensi "mummi, leikkimään!". Ja niin sitä sitten mentiin! Isomummi ei hetken rauhaa saanut kun Nasu oli yhteisiä leikkejä ja puuhia järjestämässä. Kiinni kyljessä kuin mikäkin iilimato.

Tässä sulle isomummi tonttu, näytähän kuinka sillä leikitään.

Ja isomummihan se näytti kuinka tonttu hyppii ja laulaa. 

Isomummi Anja on varmasti yksi maailman kärsivällisimmistä ihmisistä. Nasu kun on vallan hurmaantunut isomummistaan ja roikkui tämän kädessä kiinni kaksi päivää putkeen, milloin lelujen ja milloin minkäkin leikin luokse mummia kiskoen. Ja isomummihan se meni, iso käsi visusti pienen käden ympärille puristuneena. Niin tämä parivaljakko sitten löytyi milloin mistäkin päin taloa, mitä erilaimpia leikkejä leikkien.

Katsellessani Nasua isomumminsa seurassa en voi olla muistelematta vanhaa sanontaa siitä kuinka sitä haluaa omalle lapselleen kaiken paremmin kuin itselleen. Ja tässä on nyt meinaan yksi sellainen asia meikäläisen elämästä - isovanhemmat. Itselläni ei ole koskaan ollut kuin yhdet isovanhemmat; äitini vanhemmat olivat kuolleet jo ennen kuin minä edes synnyin.

 Hatusta kiinni ja tonttu mäkeen.

Se on nimittäin meikäläisen vuoro, katoppa isomummi kun mä kiipeän.

Omien lapsuusmuistojeni mukaan en koskaan ollut niin läheinen omien isovanhempieni kanssa kuin mitä olisin halunnut olla. Tai mitä nyt aikuisena ajattelen, että olisin halunnut olla. Ihmismuistihan on siinä mielessä oikukas ja temppuileva, että aika voi toki olla tässäkin asiassa tehnyt meikäläiselle tepposet. Ehkäpä muistan isovanhempani etäisempänä kuin he lapsuudessani olivatkaan sen vuoksi, että ala-asteiästä eteenpäin muistan isovanhempani melko etäisinä ihmisinä? Mene ja tiedä.

Ehkäpä mummuni ja vaarini olivat enemmän läsnä varhaislapsuudessani kuin muistankaan? Ja ehkä juuri siksi rinnan kohdalla tuntuu niin lämpimältä kun katselen Nasua isomummin, ukin ja kahden mumminsa seurassa. Miten arvokasta onkaan se, että nassikan elämässä on eri ikäisiä ihmisiä, moninkertaisesti rakkautta. Sillä kattauksella ei voi amatööriäitikään mennä vikaan.  

"Mum-mi, uk-ki!"

Nasu on viime aikoina kunnostautunut vallan vikkelässä puheen kehityksessä. Siinä ei meinaan seniilit vanhemmat pysy matkassa mukana laisinkaan, kun ipana päivittäin laskettelee aimo annoksen uusia sanoja. On uusia esineitä, paikkoja, verbejä ja sanontoja. Ja niin vaan viikko sitten puheeseen ilmaantuivat myös kauan kaivatut "mummi ja ukki".

Onhan nasukka jo pidemmän aikaa toki tiennyt noiden sanojen merkityksen, typerään kysymykseen "missä mummi on? Entä ukki?" Nasu on vastannut aina yhtä kärsivällisesti "tuolla!" isovanhempiaan osoittaen. Samoin ovelat utelut "osaako Nasu sanoa mummi?" ovat saaneet erittäin järkevän vastauksen "joo!". Ehkäpä ongelmana onkin ollut se ettemme ole osanneet tiedustella asiaa oikein.

Mutta nyt, nyt sitä puhua pulputetaan mummista ja ukista jatkuvasti, mukana tulee sellaisiakin helmiä kuten "ukki ei oo tukkaa". Mikä on harvinaisen totta, ukki kun on ollut kalju koko sen ajan mitä minä olen hänet tuntenut. Kyseistä lausahdusta seuraa myös usein tomera päänpudistus sekä hieman säälivä, sellainen voivottelevan oloinen äänensävy. Nasun tuntuu käyvän ukkia sääliksi, sen verran ylpeä ipana on omasta hippiletistään.

Mummi on puolestaan kunnostautunut aivan ihanien vaatelöytöjen tekemisessä, mikä onkin enemmän kuin kullanarvoista aikana, jolloin ei paljon olla kauppoihin tai nettiin ehditty skannailemaan. En edes muista koska olisin viimeksi Nasulle vaatteita ostanut. Ja tuo natiainenhan ei tänä aikana suinkaan ole kasvuaan lopettanut, päinvastoin. Vauhti sen kun kiihtyy.

Viime viikolla havahduin vasta ipanan kipristellessä päivän päätteeksi varpaitaan. Askellus kumisaappaiden pohjallisten päälle paljasti sangen karmaisevan tosiasian: varpaat olivat pohjallisia pidemmällä. Missä ajassa se on ottanut moisen spurtin? Vastahan nuo kumpparit sille ostimme, mihin se sentin kasvuvara oikein hävisi? Ja miksi nuo vasta jemmasta esiin kaivetut pöksyt kerivät nyt lähes väkisin polvihousuiksi? A-P-U-A!

Onneksi siis on mummi, joka ymmärsi ostaa nasukalle esimerkiksi tämän vallan mainion fleecehaalarin. Ja eräänkin ulkoiluasun. Ja välikausihaalarin. Ja kaulaliinan. Ah, mihin me joutuisimme ilman ihanaa mummia?

Oho! Mistäs sä mutsi siihen tupsahdit?

      

Mä olin kato täällä vähän herkuttelupuuhissa, khihihi.