Pikkumustaa metsästän, tahdon saada suomuttoman

Tervehdys toverit! Huomenna meillä on firman pikkujoulut ja pakkohan niitä varten on ollut suorittaa muutamia ostoksia. Tiedättehän: viikkokausia ensin tuudittaudut ajatukseen pukeutua "johonkin niistä vanhoista hyvistä pikkumustista". Pari päivää ennen h-hetkeä kahlaat lopulta vaatekaappisi sisällön läpi vain todetaksesi ettei yksikään niistä luottopikkumustista yksinkertaisesti napostele pätkän vertaa. 

Yksi on liian juhlava ("hmm... ehkä häihin, väitösjuhliin, hatuajaisiin tai... no, johonkin muualle"), yksi liian porno ("okei, jos teippaisin tissit piiloon ja jatkaisin helmaa kymmenenllä sentillä, tää voisi ehkä mennä... not!" ja yksi vain yksiulotteisesti tylsä ("no tää ny on tämmönen... pikkumusta"). Joten ei kun kaupoille. Vaan eipä ole tällä hetkellä helppo löytää käypää pikkumustaa, ei ainakaan täältä Tampereelta.

Ystävän kanssa teimme pari eri täsmäiskua kaupungille ja parinkymmenen koltun jälkeen voin todeta ettei se nyt ihan sukkana löydy. Valuin epätoivoissani jopa niin syvälle, että sovitin vartalonmyötäistä paljettimekkoa. Voin sanoa, ettei ole meikäläisen juttu: näytin teknoraveihin eksyneeltä särjeltä. Kotelosta ulos kiemurrellessani hihitin ääneen kuvitellessani niitä kollegoiden epätoivoisia yrityksiä kehua mekkoa, joita illan aikana saattaisin kuulla: "Wau, tuohan on... on... kyllä meinaan on ... tuota, melko kimaltava". Tai sitten joku voisi suoraan todeta "villin suomunaisen saapuneen taloon".

Niinhän siinä sitten kävi, että ensimmäisen liikkkeen ensimmäisistä sovituksistahan se kolttu lopulta löytyi. Teimme iiiiison ympyrän vain palataksemme takaisin lähtöruutuun. Hyvä puoli asiassa on se, että nyt ainakin tiedän Tampereen pikkumusta-tarjonnan. Huono puoli on se, ettei kyseisellä tiedolla tee tässä elämässä yhtään mitään.

Illalla sitten pengoin oheis-tilpehöörejä (korut, kassit, kengät) kaapin perältä Nasun innokkaana avustaessa. Jotenkin siinä eksyimme meikkikaapille ja arvaahan sen mitä siitä seuraa kun kaksi blondia innostuu tupsuttelemaan: the meikkileikit. Tässäpä Nasun taidonnäyte, allekirjoittaneen pärstää tuskin kukaan haluaa nähdä.

 Valitsin hopeaa ja sinistä luomille, rohkeasti pinkkiä huuliin.

"Äiti, mä näytän ihanalta". 

Meikkitaiteilijan oma mielipide.

Mokomakin mykoplasma

Röh ja köh sairashuoneelta. Täällä sitä edelleen sairastetaan, kaiken maailman kokeissa on nyt käyty ja muutamien röntgenkuvien, erinäisten sydänkäyrien, verikokeiden ja keuhkolääkäreiden jälkeen diagnoosiksi täsmentyi mykoplasma. Tuo ah! niin ihana huippu-urheilijoitakin riivaava bakteeri. Ja hei, meikäläinenhän on myös kunnoltaan kuin huippu-urheilija, kuka siellä oikein hirnuu?

Mutta joo, enpä voi muuta todeta kuin että kannattaa mennä lääkäriin ehkä hieman aiemmin kuin rontin kolmen kuukauden sairastamisen jälkeen. Sillä yli kolme kuukautta mä nyt olen "flunssassa" ollut, ihmetellyt huonoa kuntoa ja vetämätöntä oloa, mutta ajan kanssa samalla myös turtunut siihen niin, että luulin olotilaa jo normaaliksi. En enää muistanut miltä tuntui kotitalon rappuset hengästymättä nousta.

Täytyy sanoa, että tässä kohdin ei kyllä ole ikävä kotiäiti-aikoja. Sillä kotiäidithän eivät voi sairastaa, eivät sitten mitenkään. Nyt kun ipana on hoidossa, on enemmän kuin ihanaa jatkaa köhäisiä uniaan miehen pakatessa nasukkaa autoon. Puhumattakaan sitä luksuksesta, että saa ihan koko päivän vain olla ja levätä. Itsekseen.

Nasu se on puolestaan kunnostautunut hirmuisten tornien rakentajana. Kun äidistä ei iltaisinkaan ole juuri muuhun kuin voipuneena lattialla istumaan, on ipanan viihdytettävä itseään. Ja hienostihan tuo sujuu, minä sitten kannustan taustajoukoissa ja siunaan parivuotiaan mielikuvitusta. Se kun tuo tälle raato-äidille ruhtinaallista, kipeästi kaivattua omaa aikaa. Lue: lepoa.

Kun oma pituus loppuu, otetaan tuoli avuksi.

Susta ei mutsi ehkä olis nyt tähän, yskit tornitkin kumoon.

Niin että otatko pari askelta taaksepäin, kiitos.  

Taiteilijan työhuoneella

Eilen tuli juhlittua työpaikan pikkujouluja aamuviiteen, joten tämän päivän riekkuminen sairaan kaksivuotiaan ikiliikkujan kanssa oli mielestäni aikas ihailtava suoritus. On se kumma mistä tuo ipana sitä menemisen virtaa ammentaa? Täällä se on taas painanut toinen silmä lähes umpeen muurautuneena, nenä vuotaen ja yskä keuhkoja korventaen kuin mikäkin taaperoiden Lasse Viren.

Tänään olen ehkäpä ensimmäisen kerran lapsellisen elämäni aikana todistanut tilannetta, jossa sydämeni vuotaa verta taaperon tuhoaman materian äärellä. Tähän mennessä koetut vauriot olen aika hyvin pystynyt kohtaamaan lähes zeniläisellä mielenlujuudella, mutta tänään tuli sitten vastaan tilanne, jossa oikeasti ketutti. Siis oikein kunnolla.

Pikku taiteilija se oli luomisvimmassaan siirtynyt paperista pöydän kautta seinälle. Olivat ilmeisesti ovilistat olleet hänen makuunsa hieman liian valkoiset, tapettikin mitä ilmeisimmin kaipasi lisäväriä. Ja kyllä, juurikin tuo ihana paperitapetti on nyt se mikä tässä harmittaa. Oikein sillä tavalla vatsanpohjasta juilien. 

  Joo, siis tämä ovenpieli tässä kaipasi musta hieman väriä.

Ja tohon tapettiin tein lisää tuollaista taikametsää, punaista tietenkin.

No, seinät ja ovenpielethän voi aina maalata uudelleen, jos ihmesieni ei tehoa. Mutta tuo tapetti. Voi krääk! Sille ei yksinkertaisesti voi tehdä enää mitään. Mies sitä aikansa pyyhekumilla hinkkasi ja sai punaisen värin ehkä hieman haalenemaan. Ei muuta. Ja koska tämä uusi taideteoksemme on vielä ihan keskellä seinää, ei sitä voi näemmä muuta kuin tuijottaa ja ihailla. Nasu ainakin on siitä kovin ylpeä.

Hienosti on nassikka osannut värittää tapetin kaikki valkoiset alueet.

Onhan näitä koettu aiemminkin, meillä kotona tuota taidetta ilmestyy aina milloin minnekin. Samoin ipanan pinnasänky on kokenut ihan kouriintuntuvan tuunauksen. On piirrosta, on hampailla työstettyä kaiverrusta. Elämme todellisen arjen monitoimitaiteilijan kanssa, jolle jokainen pinta on mahdolllisuus.

Ihan ei nuo hieroglyfit meikäläiselle aukea.

 Miltähän tämä teoksen tekemisprosessi on maistunut? Puulta varmaan. 

Letunpaistoilta from hell

Aina sitä listataan elämän ensimmäisiä, usein nimenomaan ihania kokemuksia. Ja mikäs siinä, samaahan teen itsekin. Mutta listataan nyt vaihtelun vuoksi elämäni hirvein letunpaistoilta. Sillä se oli tänään.

Olisi pitänyt aavistaa, että herra Murphy tulee kylään viimeistään siinä vaiheessa, kun sain päähäni paistaa meille lettuja eikä kaapeista löytynyt lettujen tekoon muuta kuin vanha jauhopussi. No, mies hirmuisella kiireellä kauppaan (oli lähdössä minuuttiaikataululla korismatsiin) ja me Nasun kanssa valmiusasemiin. Tästä tulisi kiva tyttöjen ilta, letunpaistoa ja herkkuja.

Mies saapui juosten, pyöräytti meille taikinan (meillä mies vastaa pääosin kokkauksesta) ja oli saman tien jo puolimatkassa ulkona. Pikaiset heiheit ja meidän iltamme saattoi alkaa. Niinpä asetuimme nasukan kanssa lieden äärelle ja laitoimme pannun kuumiamaan. Pikaisesti vilkaisin hieman klönttiseltä näyttävää taikinaa, mutta koska se ei ole ominta aluettani, päätin luottaa miehen kädenjälkeen.

Ensimmäisen kerran hermot menivät ensimmäisen letun käännön aikana. Perkeleen pannu, se jota olemme olleet vaihtamasa jo viimeiset puoli vuotta, tartutti taikinapahasen niin visusti itseensä kiinni, että oli kun olisi vanhaa tapettia seinästi irti repinyt. Ei irronnut ei. Tai no, irtosi, mutta niin taisi irrota puoli pannullista tefloniakin.

"Ei lannistuta", vakuuttelin vieressä hihkuvalle Nasulle ja riivin taikinan suiruina irti. Koitin lohdutella itseäni sillä, että helpompi tämä lettu olisi valmiiksi viipaloituna syödä (vaikka tunnelmahan siinä on aivan väärä) ja kypsyyhän se toinen puoli osissakin. Ohimennen vilkaisin taikinakulhoa - kummaa mömmöä edelleen.

Eipä mitään, lastalla saa tunnetusti raaputeltua ja niinpä kumosin ensimmäiset letun suikaleet lautaselle odottamaan. Pannun pinta näytti hirveältä. "Lisää voita ja uutta kehiin", ajattelin kuin mikäkin nyrkkeilijän raakki nasukan kannustaessa innostuneena vieressä. Kaiken lisäksi juuri pannulle läiskäisty taikina näytti vielä oudon kirjavaltakin eikä se johtunut ainoastaan pohjalle palaneen edeltäjänsä jäännöksistä.

"Mitäpä ei klöntti rasvaa parantaisi", tuumin ja heitin lisää ihraa peliin. Tuijotimme Nasun kanssa kärisevää lettuamme kasvavan epäuskon vallassa. "Olen minäkin äiti, en edes lettuja osaa paistaa", tuskailin ja vilkaisin ipanaani syrjäsilmällä. Päätin kallistella pannua hieman, josko se rasva ja palaneet kikkareet siitä tasoittuisivat. 

Vaan virhe! Siinä se tuli, salamannopea pikku käsi joka sujahti liedelle nopeammin kun minä ehdin sydämen ohilyöntiä saada. Salamannopeasti (siis oikeasti yllätin itsenikin) nappasin häkeltyneen nassikan syliini ja juoksin vesihanalle. Kylmää käteen, Panadolia suuhun ja pusuja ympäri pientä tuskasta tärisevää lasta.

Siinä tilanteessa ei paljon kuvia näpsitty, mutta palttiarallaa tältä mä olen siis näyttänyt tämän illan.

Onneksi Barba ja äiti ovat lohduttaneet mua.

Koska mies oli juuri vienyt auton, ei auttanut muu kuin istuttaa nasukka pyörän tarakalle ja sotkea lähilääkäriasemalle. Kaiken kruununa huomasin puolimatkassa kuinka pyörän perätuhto kolisi kuin vietnamilainen taksi. Silmäys telineeseen osoitti nykyihmisluonnon alennustilan surkeuden: joku urpo oli varastanut pyörämme ruuvit, ne jotka pitävät takaritsiä paikoillaan! Jumalauta.

Illan kliimaksi koettiin juuri äsken, kun kokemastaan yliuupunut ja tuskainen lapsi saatiin vihdoin sänkyynsä rakkaan Barban ja Tiikerin kanssa. Voipuneena kävelin ohi surullisen kuuluisan lettutyömaamme (keskenhän ne kaikki jäi) ja vilkaisin kahta mustunutta letuntekelettämme sekä kulhollista lettutaikinaa. Jepjep, siellähän ne letun pinnalla koreilivat: huolella kypsennetyt jauhomadot.

Jos ikinä, niin tänään oli letunpaistoilta from hell.

Kebab from hell

No nyt kyllä! Reissasin eilen työasioissa hieman vajaat kolme tuntia Salon kupeeseen ja sieltä sitten illemmalla sama rundi takaisin. Reissu sinänsä oli enemmän kuin mukava; matkaseurana ollut työkaverini on enemmän kuin hyvä ystävä ja itse työtehtäväkin sujui paremmin kuin uskalsimme toivoakaan. Joten fiilis oli kyllä paluumatkalla huipussaan.

Se mikä tässä nyt herättää tällaisia "voihan rähmä"- henkisiä fiiliksiä onkin viime yö, joka sujui (tai paremminkin ei sujunut) vessanpöntöllä kärvistellen. Ja vaikka teitä ei nämä vessahommelit varmaan lähemmin kiinnostakaan, kerron silti koko tarinan.

Työpäivän päätteeksi tiedustelimme siis paikallisilta hyvää ruokapaikkaa. Selvisi, että kylillä on kebaberia, joka on palkittu oikein Suomen parhaanakin. Enempää ei tarvittu, pakkohan moinen oli testata. Varsinkin kun todella pidän kebabeista ja on niitä miehen kanssa lähes harrastuksenomaisesti aikoinaan maisteltukin. Niinpä nappasin annoksestani oikein kuvankin, valmiina lesoilemaan kebabeja rakastavalle miehelle kuinka "tämä nainen onkin nyt maistanut Suomen parasta kebabia".

Suomen paras kebab? Vai kostaja from hell?

Syömistapahtuma itsessään ei enteillyt mitään pahaa. Kebab oli maistuvainen, mutta ei meikäläisen omassa mitta-asteikossa yltänyt valitettavasti keskitasoa korkeammalle. Niin on jokaisella oma makunsa, kebabeiden suhteenkin. Mutta ei se pahaa ollut ja nälkäkin oli kova (aamupalan voimilla painettiin pitkälle iltapäivään), joten ahmin satsin sellaisenaan.

Liskot pääsivät irti yöllä tasan kello kaksi. Sitä vatsanväännettä, kouristusta ja tuskanhikeä eivät latteat sanat kunnolla kuvaa. Istuin yksin pöntöllä ja kärsin. Muistelin keskivertoa kebabia ja kirosin sen kostoa. Piruako minä sille olin tehnyt?

Siinä kärvistellessä oli aikaa vannoa kuinka en enää ikinä koskaan koske kebabeihin, en vaikka nälkäkuolemaa tekisin. Kuinka jatkossa jätän vastaavanlaiset paikat suosiolla väliin ja kuinka lupaan helliä vatsaani vaikka millä asidofiluksila, jos vain tuskallisista suolenväänteistäni hengissä selviäisin. 

Erityisen hartaan toiveen lähetin tämän päivän puolesta - suunnitelmissa oli palvella asiakkaita Kätkössä eikä hiki päässä vääntyillä sängyn pohjalla. Miehelle kun oli harvinainen vapaapäivä etukäteen sovittu ja reissut buukattu.

Mutta katso! Niin sitä otin uudet nousut aamulla ja vatsakin oli niin kuin ei mitään. Paha kebab oli poistunut ja kokemuksesta järkyttynyt kroppani edelleen toimintakuntoinen ja hengissä. Traumatisoitunut ehkä, mutta täysin työkykyinen. 

Mitä siis asiasta opittiin? No, ainakin se että jos meinaa elää reunalla ja ottaa riskejä, kannattaa nämä kulinaristiset haasteet ajoittaa niin, että se kaksitoista tuntia koetuksen jälkeen ei osu sydänyöhön. Yksin kylmällä pytyllä on meinaan ikävä nuokkua. En suosittele.

Mutsi hei, puhut sä nyt jostain vatsasi toiminnasta siinä vai? 

Pliis, hei. Häpäsy. Mä piiloudun lasien taakse, mulla ei näihin juttuihin ole osaa eikä arpaa.

Syvällä glögipiilossa

Jumankekka sentään! Pitäisi olla jokin älylllinen este sille kuinka monta paperilappusta, vanhaa postikorttia, glögipurnukkaa ja "saatan vielä tarvita tätä johonkin" esinettä ihminen pystyy kaappeihinsa hamstraamaan. Tiedättehän, sellainen näkymätön raja, joka ylittyessään aiheuttaisi välittömästi autonomisen hermoston aktivoitumisen. Ja tämän hermoston käskyttämänä kädet sitten viskoisivat kamaa roskiin, sitä ikinä kyseenalaistamatta.

Aloitin siis tänään sen perkuleen rojukaapin siivoamisen. Ja hommahan oli aivan törkeä suuri, kaapilla on syvyyttä kuin Mariaanien haudalla. Pääsin ehkä puoleenväliin, vaikka koko illan sitä raivasin. 

 Tästä se lähtee. Kaapin alin taso tyhjennetty ja keittiö vielä sinnittelee.

Siivouksen puolivälissä, usko alkaa loppua. 

Kaappi siis puolilleen tyhjennetty ja keittiö alkaa hitaasti mutta varmasti pettää alta.

Ja kyseessähän on tuo nurkassa myhäilevä kaapinretale. Miksei se ole huudellut jo kuukausia sitten, että kohta alkaa tulvia? Niin on vaan hiljaa itseään lihotellut ja kiltisti oveaan sulkenut kaaoksen piilottaen. Kuin mikäkin salasyöppö. Ja minähän en sitä kamaa ole sinne sisään tunkenut, en tietenkään.

Tuosta alatason raivauksesta pääsin tänään siis tähän saakka.

Pahinhan on tietenkin tuo ylähylly, korkeuttakin mokomalla yli metri. Puuh.

Ja tiedän, kuinka kellään voi olla glögiä varastossa tuollainen määrä?

Huomenna jatketaan. Selvästi joku hulluus on saanut minusta otteen, sillä tälle kaappien raivaamiselle ei vain tunnu tulevan loppua. Rojukaapin jälkeen ajattelin nimittäin upottaa hampaani kaappikomplekseista suurimpaan - vaatekaapistoon. Eli ei, en näemmä ymmärrä tuntea minkäänlaista järjellistä pelkoa. Lienen lopullisesti menettänyt järkeni.

Ja teille jotka asiaa kuitenkin ihmettelette: kyllä, elämästäni on tullut juurikin näin villiä.

Ou boi!

Tänään sain taas muistutuksen siitä kuinka turmiollista äidin parin minuutin sohvalle simahtaminen voi olla. Termiittimme oli välittömästi puuhissaan ja itse heräsin vasta pahaenteiseen, lähinnä maaniselta joogilta kuulostaneeseen hyminään "kaaaak-ka, kaaaak-ka". Unenpöppöröissäni tulkitsin ipanan mumisevan kakkaansa ja näin jo sieluni silmin ulosteella maalatun keittiömme.

Könysin pystyyn nopeammin kuin se kuulu hauki rannastaan ja mennä römistelin keittiöön. Ja kah! Onneksi näky ei ollut kuorrutettu sillä ruskealla tahnalla millä pelkäsin. Kerrankin säkää, tämä näky oli kaikin puolin makoisampi.

Sä et sitten näe mua.

Kiesus miten tätä herkkua nyt mun käteeni on joutunut?

Pakkohan sitä oli seuraksi lattialle istua ja kaapaista kunnon nyrkillisen suuhun. On se vaan niin hyvää, voi poika!

Akuuttia asiaa

Ehtoota ja kivuliaat terkut Acutasta! Koheliuteni pääsi jälleen yllättämään ja viilsin lasilla sormenpääni ylhäältä ensimmäiseen niveleen saakka auki. Voin kertoa, että hieman kivistää. Sormi höröttää auki kuin iloinen hodari. Tikattavahan se on, pentele.

No eipä tuo naapurisormikaan helpolla ole päässyt...

Niin että näin villliä perjantai-iltaa tällä kertaa.

Huonon äidin moraalinen dilemma

Huono äiti täällä, moi vaan. Mennään siis suoraan asiaan ja tunnustetaan. Nimittäin tänään meni hermot nasukan kanssa. Eihän siinä tietenkään mitään uutta ole, että tahtovan natiaisen kanssa välillä palaa käämit, mutta kun nyt en ole ihan varma että oliko se meikäläisen reaktio nyt sitten tarpeeksi aikuinen ja nasukan kehitystason huomioonottava vai ei.

Ja hassua kyllä, huomaan todellakin ajattelevani näin. Siis että olen huolissani siitä, mitä tuollaiselle hieman päälle parivuotiaalle saa sanoa ja mitä ei? Mitä se pystyy vielä tajuamaan ja mikä menee sitten ihan turhan marmattamisen puolelle, ottaen huomioon vastaanottajan rajallisen kapasiteetin? Kun en tiedä, kun ei missään tällaisia kerrota.

No niin, hyppäsin sitten jo omaan morkkikseeni ja sivuutin näpsäkästi morkkiksen aiheuttaneen tapahtuman. Hommahan meni nyt niin, että kun aamulla köntystimme aamukympiltä Nasun huoneeseen, oli se siellä jo herännyt ja oma-aloitteisesti riisunut vaippansa sekä pissanut sänkyyn. Vaihtelua tämäkin, hoitoaamuina joudumme meinaan herättämään ipanan ja silloin sillä on vielä visusti vaippa yöppärissään. Luulimme vesivahinkojen olevan siis historiaa.

No niin, koska siis olemme nykyään pohjattoman väsyneitä (kiitos yötöiden) ja jokainen nukkuhetki tulee enemmän kuin tarpeeseen, emme yksinkertaisesti kyenneet heräämään aiemmin. Meikäläinen makasi sängyssään ainakin niin umpiuunessa, että se olisi vaatinut marssiorkesterin korvan viereen ja luultavasti silloinkin olisin lähinnä kääntänyt kylkeä.

Syy oli siis puhtaasti oma, joten ei muuta kuin pyykit koneeseen ja ipanalle aamiaista. Mutta sitten kun sama tapahtui jälleen päikkäreiden aikaan (Nasu pissasi ensin vaippaan, riisui sitten vaatteet & vaippansa ja pissasi uudelleen sänkyynsä), paloi käämit. Katkesi kamelin selkä. Hirtti kiinni. Eli meni hermot.

Aikuisena ymmärrän, ettei nassikalla ehkä ole niin mukavaa kerran pissatuissa vaipoissaan, mutta haloo! Onhan niissä nyt aikamoisen tuotekehittelyn tuloksena jo melkoisen kuivana pysyvä pinta, eikö sillä nyt voi yksiä päikkäreitä painaa? Jos minä saisin nukkua päikkäreitä, voisin vedellä niitä vaikka kaulaani myöten paljuun upotettuna. No joo, takaisin asiaan.

Joten toruin Nasua. Kerroin sille "ettei saa ottaa vaippaa pois eikä saa pissata sänkyyn, ei saa". Ipana tuijotti minua hymy huulillaan eikä selvästikään tajunnut harmistustani. Tehostin sanomaa toistolla, äänensävyllä ja ankaralla etusormen heilutuksella. Huomasin, kuinka suupielet kääntyivät ympäri, mutta jatkoin paasaustani.

Nasu pärähti itkuun, sydäntäsärkevään sellaiseen. Minä nostin sen takaisin petivaatteista riisuttuun sänkyynsä odottamaan ja lähdin hakemaan puhtaita lakanoita. Vessaan saakka kuului surkea itku. Purin huultani. Nyt oli kiukustumisen ohella jumalattoman huono omatunto, mikä kiukutti lisää. Menee nyt aikuinen ihminen tällä tavoin avautumaan natiaiselleen, tajuaako se raasu edes mistä minä paasasin?

Petasin sängyn uudelleen, peittelin nasukan sänkyyn ja lohdutin uneen. Sinne se nukahti kuivaan sänkyynsä, vaippa ja yöppäri päällään. Sellaisena minä sen päikkäreiden jälkeen myös sängystään löysin, pissakin tuli pottaan. Olin samaan aikaan sekä tyytyväinen että huono-omatuntoisen katuvainen.

Saanko mä nyt edes rauhassa herätä?

Kun en kerran saa edes nakuna nukkua.

Niin että mitä sitä voi amatööriäiti tehdä? Saako tuon ikästä torua sänkyyn pissauksesta? Selvästi ainakin se riisumisosio on tahallista, pissan veikkaan sitten olevan jo vahinko. Eihän noin pieni vielä pidättää osaa? Mutta jos sen saisi nyt tajuamaan sen, ettei jatkuva nakuksi riisuminen ole ok, ainakaan ennen nukkumaanmenoa.

Vielä nyt illallakin asia painaa mieltä ja arvon teinkö oikein vai en. Ja minä en yleensä ole tällainen vatvoja, ärsyttää siis tämä vatvoilukin. Kun nyt jostain saisi vähän koordinaatteja, että miten täällä tahtoikäisen maastossa suunnistetaan. Ettei nyt tällaisiin märehtimissoihin tarvisi vajota, perskeles sentään.

Asiaa ei myöskään helpottanut maailman ihanin ja aurinkoisin Nasu, jonka kanssa vietimme yhden viime aikojen selkeästi parhaista päivistä. Kiireettömästi kaksin. Tätähän se arki oli ennen aina, huoh. Voi sentään.

Sitä ihteänsä

Eilen mainitsin meidän olevan hyvinkin perusasioiden äärellä täällä. No sehän tarkoitti ihan sitä ihteänsä, kakkaa. Me olemme täällä kakka-asioiden äärellä. Nasu on meinaan nyt kolmena päivänä järjestänyt meille varsinaiset kakkakepposet, sellaiset, jotka saavat pohtimaan muinaisista psykologiaopinnoista tutun anaalivaiheen olennaisuutta. Jotain sellaista tässä varmaan on.

Kaikki on siis alkanut aina näennäisen rauhallisesti. Olemme laittaneet ipanan päiväunille, peitelleet sen pikkushortseissa peittonsa alle ja vilkuttaneet iloisesti ovelta. Mikään idyllisessä hetkessä ei ole viitannut tuleviin kauhun minuutteihin, valmistanut meitä tulevaan. Ehei, kaikki on ollut oikein herttaista ja mukavaa, kuin suoraan aikakausilehden kuvauksista.

Pari tuntia on hurahtanut ja yhtäkkiä huoneesta kuuluu jotain outoa. Ei sellaista normaalia heräämishuhuilua, vaan jotain ähkimistä, pörinää tai muuta ähinää. Sanalla sanoen epäilyttävää. Hiljaa sitten hiivit oven taakse kuuntelemaan; "joko se on herännyt?" Avaat huoneen oven ja sieraimesi karjaisevat tuskasta! Mikä käry!

Räppäiset pahaa aavistaen valot päälle ja kapum! Silmäsi liittyvät sierainten aloittamaan valituskuoroon. Huoneessa ei ainoastaan haise kakka, sitä myös ON joka paikassa. Petivaatteissa, seinässä, pinnasängyn ihan joka ikisessä pinnassa (joojoo, ei olla jaksettu / viitsitty siirtää ipanaa vielä kunnon sänkyyn), lattialla, kirjoissa, leluissa ja ennen kaikkea ipanassa itsessään.

Eikä mitä vaan kakkaa, vaan sellaista kovaksi kuivunutta sementtiä, jota ei saa millään irti. Mistään. Nassikan kädet, jalat, naama, maha, hiukset... siis ihan koko ipana on kuorrutettu kuivuneella kakalla. Ja kaiken sen ruskeuden keskeltä killittää hieman hölmistynyt naama. Ikään kuin ihmetellen, jotta kuinkas tässä nyt näin kävi?

Epätoivoissasi skannaat katseellasi huonetta ja huomaat kuinka kaaoksen keskellä hohtaa jotain valkoista. Se on se vaippa, johon lasti on ensiksi tullut. Vaippa on huolella siirretty lattialle, sisältö vain ei ole pysynyt matkassa mukana. Niin, ja ne vaipan päälle puetut päikkärishortsit, ne on myös huolella riisuttu lattialle. Etteivät vain likaannu.

Nyt kun olen kolmesti pessyt kuivakakkaa irti erinäisiltä tekstuureilta, pinnoilta ja ipanasta voin vakuuttaa, että stydimpää ainetta saa hakea. Se ei lähde, ei sitten millään. Vapise sementti, sinulle on löytynyt luonnonmukainen ja erittäin varteenotettava vaihtoehto. Kyllä pysyy.

Niin, hieman eri tunnelmissa täällä vietetään nyt neljättä hääpäivää kuin vuosi sitten. Aihepiiristä johtuen kuvitettakoon tämän päivän teksti nyt hääkuvallamme, sitä kakkakaaosta kun tuskin haluatte kuvista tuijotella. Enpä haluaisi minäkään.

Neljä vuotta sitten tilanne oli tämä.

Anteeksi lukijat!

Tulin vain mutsin puolesta pahoittelemaan, ettei unelmaa lupauksista huolimatta paljastetakaan tänään, vaan vasta huomenna. Syy on Red Hot Chili Peppersien keikan, jonne porukat on kuulemma nyt suuntaamassa. Sori, on se mutsi vaan aika itsekäs!

Ensin se lupaa, sitten se siirtää.

Aikamoinen toi mun mutsi.

Kuva-arvoitus

Seuraa lyhyt, mutta ytimekäs kuva-arvoitus. Päähenkilönä Nasu, mutta sen nopeudesta ja liukasliikkeisyydestä johtuen kuvissa seikkailee lähinnä tapahtuman uhri. Arvatkaahan mitä päivän aikana saatiin aikaan?

  

Onpas vaan mukavan rauhaisa hetki, Nasu puuhailee jossain omiaan.

Hei, nyt on kyllä ihan liian hiljaista...

Härregud sentään! Mitä vanhat silmäparkani näkevätkään!

Nyt on kyllä aikas karmeeta jälkeä.

Että meninkin hetkisen lepäämään.

 Ai että mikä savotta tästä vielä tulee.

Nooooh, pistetään samaan konkurssiin sitten tämäkin uusi työmaa.

Ja hei, positiivista! Päästään tässä nyt sitten vielä omaakin kämppää remppaamaan.

Ja oikea vastaushan on...

Tadaa! Herkällä kynällä kauttaaltaan koristeltu ovi (kuva ei tee taiteelle oikeutta).

No, Nasun oma ovihan se on.

Keuhkosairas riuhtoo ja temmeltää

Taidan olla hieman sekaisin. Tai siis, itsesuojeluvaistossani lienee oikaisemisen varaa. Nyt on nimittäin niin, että eilinen blogihiljaisuus johtui karmeasta olosta, joka tänään näyttää äityneen, jos mahdollista, entistäkin pahemmaksi. Kevätflunssani onkin jotain aivan muuta kuin flunssaa, keuhkoissa painaa ja yskin sen tasoisia vihreitä klönttejä, että tyhmempikin blondi tajuaa lääkärireissun olevan ajankohtaista. Fiksumpi olisi mennyt jo aiemmin.

Ääneni on normaalioloissakin hieman käheähkö, sellainen epänaisellinen viskibasso. Aiemmin se tosin oli vielä käheämpi kunnes sain apua ja neuvoja äänihuuliekspertiltä, jonka ansiosta pyrin nykyään huoltamaan äänihuuliani hieman paremmin. Mutta siis nyt, tällä hetkellä ääneni tulee kuin kaivon pohjalta eikä olo muutenkaan ole kovin hehkeä.  

Olen siis sairas ja taloyhtiössämme on tietenkin juuri tänä viikonloppuna jätelava. Muutenhan asia ei minua hetkauttaisi, mutta kun asuntomme entinen omistaja jätti ystävällisesti aikoinaan vanhat täyspuiset keittiönkaappinsa ullakkovarastoon riesaksemme. Olimme jo hyvissä ajoin sopineet miehen kanssa, että nyt ne roudataan jätelavalle. Vihdoinkin. Ullakolta käsipelillä kierreportaita, mooooonta kerrosta.

Ja minähän en luovuta, vaikka välillä ehkä kannattaisi. Niinpä Nasun päikkäreiden aikaan ei muuta kun hanskat käteen, ylös ullakkokerrokseen ja kaapinraina selkään. Jumalauta, että osasi painaa! Mitä lie täyssementtiä puupintansa alla olikaan, mene ja tiedä. Niitä sitten miehen kanssa kannettin, kiroiltiin ja kannettiin.

Matka alas tuntui maratoniakin pidemmältä, kädet tärisivät, huppari kastui hiestä ja keuhkot tuntuivat painuvan selkärankaan kiinni. Jumantsukka että otti hengestä! Hetken aikaa tajusin miltä keuhkosairaista mahtaa tuntua. Olo on erittäin ikävä kun ei saa hengitettyä, sen voin nyt kokemuksesta kertoa. Note to self: ole kaveri keuhkoillesi, ilman niitä elo ja olo on ankeaa.

Kyllähän ne kaapit alas saatiin, se on selvä. Ei ollut muita vaihtoehtoja. Mutta nyt en ole varma millä hinnalla ne sieltä alas tulivat. Olo on surkein sitten miesmuistiin, keuhkot painuvat tonnin painoisina syvälle sisäelimiä vasten ja olo on tukala. Alan aavistella ettei tästä kuuritta selvitä. Että pitikin.

Niinpä loppupäivä on kuta kuinkin löffäilty sisätiloissa. Nasua ei haittaa pikkuiset sänkypeuhut, ne kun ovat ipanan ehdotonta suosikkipuuhaa. Tosin nykyään kaikki nämä peuhutkin hoidettaisiin mieluiten alasti. Oma nahka, paras nahka.

Täten julistan sänkypeuhut alkaneeksi.

 Itse kaivaudun heti tänne vällyihin.

  

Kohta et mutsi enää näekään mua, sukellaan peiton alle piiloon sun kutituksiasi.

Ai niin, meinas nämä vaatteet unohtua päälle.

Mitäs me kätkijät

Tunnustettavahan se taas on. Olemme jälleen lipsuneet pyhistä kasvatusperiaatteistamme kuin Matikaisen Marjo ladulla ilman havujaan. Eli nakatkaa nyt joku niitä periaate-havuja, perkele! Ei tästä lepsuilusta muuten mitään tule.

Jaa mistäkö on kyse? No kuulkaas, tästä:

Hahaa! Suklaamuna.

Onneksi osaan jo itse kuoria tämän.

Tuosta lohkaisen reilusti toisen puolikkaan suuhuni.

Mitä sitä kursailemaan.

Ja jottei nyt vallan väärää kuvaa syntyisi on äidinmaineeni vuoksi toki heti kiirehdittävä tarkentamaan, jotta ei tuo ipana nyt päivittäin noita munia nassuta. Ei edes viikottain. Pointti tässä nyt on se kuinka aiemmin vannoin Nasun saavan makeaa vasta kun se sitä itse osaa pyytää.

Olisihan se pitänyt tajuta että määritelmä on onnettoman väljä ja epätarkka. "Pyytämisenkin" kun voi rajata aika lailla miljoonalla eri tavalla. Eihän tuo ipana nimittäin vieläkään sanallisesti suklaata osaa pyytää, mutta eivät ne sen toiveet epäselviksi jää. Jos siis sattuu suklaata näkökenttään ilmaantumaan.

Jottei nassikka lussuttaisi suklaata kuitekaan liian tiheään, olemme kehittyneet melko oveliksi piilottajiksi. Etten jopa sanoisi kätkijöiksi. Mielestäni repertuaarini otsikolla "piilotetun suklaapalan esiin kaivaminen ja salassa nauttiminen" on suorastaan Baftan arvoinen kyhäelmä mitä uskottavampia harhautusliikkeitä, hämyjä ja lähes naivin viatonta näyttelemistä "Kato Nasu tonne, Riki tanssii" -tyyliin.

Sitten kylmän rauhallisesti tämä toinenkin puolisko.

Älä mutsi yhtään kerjää siinä, mä syön tämän kokonaan itse.

Sitten lopuksi tutkitaan tämä lelupuoli...

Ja siis kyllä, minä pidän suklaasta. Mitäpä sitä häpeilemään.

Äitinä sitä todellakin saa olla oman vajaavaisuutensa ja sanasyöppöytensä äärellä suorastaan liikuttavan usein. No, eipähän pääse harhakuvitelmat jylläämään, saati sitten erinomaisuudestaan ylpistymään. Ja mitäpä silläkään on loppujen lopuksi väliä, keskeneräisiähän me kaikki täällä olemme. 

Liiat odotukset, kaavat ja ajatusvankilat kasaavat vain turhia paineita ja ahdistavat. Täällä on päätetty ottaa elämä nautinnolla vastaan, vaikka sitten välillä suklaaseen koko perheen voimin sorruttaisiinkin. On niitä suurempiakin syntejä, eikös?

PS. Poistin ja sitten palautin sen sanasyötön tuolta kommentonnista. Miksikö? No, sain aivan omitusia kommentteja, jotka vaikuttivat miehestä robotin tekosilta. Suojaudutaan nyt niitä vasten ärsyttävillä sanasyötöillä, pahoitteluni L-E!