Motivaatiosta

Lokuu alkaa jo pimentää iltoja ja meilläkin on takan ensimmäiset pesälliset jo poltettu. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, kuten esimerkiksi sitä että koko tiimimme on vuorotellen niiskunut ja pärskinyt, en ole sairastunut siihen inhaan pari viikkoa kestävään syysflunssaan, joka niin hankaasti tuntuu kaikki nyt kiertävän. Tykkään ajatella, että syy on tässä vitamiini- ja liikuntatankkauksessani, jota intoa piukeassa painan menemään. Oli syy se, tai joku muu, voitte kuvitella kuinka täysillä nautin siitä etten ole sairas. Kuten valtaosan tätä vuotta.

Eilen olin kuuntelemassa motivaatiovalmentajan luentoa aiheesta motivaatio ja tavoitteiden asettaminen. Luennon vetäjä valmentaa tavallisten pulliaisten ohella myös tosissaan kisaavia urheilijoita ja aihe sinänsä oli kovin kiinnostava. Siellä luennolla istuessani, hyviä käytäntöjä ja kikkoja kuunnellessani, tajusin itsestäni jotain oleellista: taidankin olla aikas hyvä motivoimaan itseäni.

Kuten olen tainnut kertoakin, tykkään unelmoida ja kuvitella asioita. Haaveilen, pyörittelen eri skenaarioita päässäni, elän tapahtumia ikään kuin ne jo tapahtuisivat. Mielikuvamatkailen ja suunnittelen. Ja sitten kun olen aikani asioita päässäni pyöritellyt, erottuvat joukosta ne asiat, joita kohti haluan todella lähteä pinnistelemään. Niinpä tähän mennessä löytyy jo monemoisia matkoja, elämänvalintoja ja kokemuksia, joita olen mielessäni koeponnistanut. Ja hassua kyllä, tämän elämän osalta se riittääkin niiden suhteen, ei tarvitse lähteä toteuttamaan.

Mutta sitten ne, jotka ikään kuin kullanhuuhtojan haaviin jäävät. Ne hippuset, joissa tuntuu olevan "sitä klassista jotakin". Niitä minä sitten lähden puuhaamaan, tositarkoituksella ja täydellä liekillä. Ja koska näin tämä asioihin paneutumisen prosessi tuntuu meikäläisen kohdalla menevän, en ole liiemmin motivaation käsitettä itsessäni tutkaillut. Koska ei ole tarvinnut, sitä kun on niihin valitsemiini asioihin aina löytynyt. Ja jos jokin notkahdus on matkan varrella tullut, niin kuin itse asiassa aina tulee, olen aikas hyvin aina saanut itseni uudelleen motivoitua. Jälleen sitä varsinaista motivaatiota sen liiemmin miettimättä.

Eilen meitä sitten pyydettiin kirjoittamaan tavoitteita ylös, paperille. Selkeiksi, tietyt kriteerit täyttäviksi lauseiksi. Tuijottelin paperia kuin tenttipaperia aikoinani ja hetken tunsin tyhjän paperin kammoa. Tuntui teennäiseltä ja kököltä alkaa muovaamaan väkinäistä lausetta jostakin sellaisesta, jonka oli jo syvästi aikaa sitten vain päättänyt. Toisaalta samaan aikaan ymmärsin kyllä, että uusia taitoja kannattaisi opiskella avoimin mielin, puuhaan täysillä heittäytyen. Miksi muuten siellä luennolla edes istuin?

Joten väkersin lauseen, sitten toisen. Pari kolme lisää ja se oli siinä. Katselin tavoite-lauseitani, kovasti näyttivät tunnepohjaisista motiiveista kumpuavan. Ja toisaalta, emmekö me täällä pallolla tee kaiken sen mitä teemme oikeastaan ja pohjimmiltaan siksi, että olisimme onnellisia? Ja mitä onnellisuus on puhtaimmillaan muuta kuin tunnetta? Asiat, jotka tähän tunteeseen johtavat, saattavat vain elämänvaiheiden ja -aikojen kuluessa muuttua. Mutta se tavoite, se pohjimmainen siellä, kyllä se siihen onnellisuuteen aina palautuu. Ainakin minulla.

Vaan entäpä Nasu, tuo onnellinen pikku vekara? Siinä kun minä pohdin syntyjä syviä valmennuksessani, lueskeli ipana isänsä kanssa ruotsinkielistä lastenkirjaa. Huvinsa kullakin.

Näytä sille muutosvastarinnalle!

Hyvää iltaa arvoisat toverit. Niin sitä on taas perjantai ja viikko hujahtanut - niin minne? Olen nähkääs joutunut johonkin aikaa syövään mustaan aukkoon, jossa viikon hujahtelevat ohitse kuin pisarat auton ikkunasta. Aloitin uusissa töissä uusin arkirutiinein ja kun saman teki Nasukin, on meillä pitänyt lievästi ilmaistuna pitkiä päiviä. Ja sitten kun tähän kaikkeen yhdistyy vielä Kätkön kiireinen arki erilaisine kesätapahtumineen, on kaaosmainen härdellisoppa valmista nautittavaksi.

Eipä mitään, olen uusista töistäni aivan liekeissä ja intoa piukassa. Päätös tarttua tähän muutokseen oli yksi viime aikojen parhaimmistani, mutta kyllähän se väsyttää kun hyppää täysin uusiin ympyröihin niistä, joissa on jo vuosia ollut konkari. Muutos on, noh, jos ei nyt melkoinen, niin ainakin tuntuva.

Ihmiselle tekee mielestäni hyvää rikkoa elämänsä kaavoja ja rutiineja tasaisin väliajoin. Sillä niin paljon kun ne tuovatkin rakennetta ja soljuvuutta elämään, kannattaa silti tarkkaan kuunnella itseään mitkä rutiinit uhkaavat tylsyttää liikaa ja minkä seurauksena ei enää olekaan niin onnellinen mitä voisi olla. Itse olen tasaisin väliajoin pyrkinyt haastamaan itseäni, pysähtymään ajatuksiini sillä tavalla hissukseen, että olen päässyt kärryille siitä miltä minusta oikeasti kulloinkin tuntuu. Ja kun tietynlainen tunne on tarpeeksi vahva, tiedän muutoksen olevan käsillä.

Eipä sillä, muutosvastarinnasta kärsin minäkin. Tiedättehän se tunteen ennen kauan odotettua matkaa? Olet suunnitellut sitä ehkä kuukausisotalla, varannut lentoja, fiilistellyt Googlen kuvapalvelussa. Olet enemmän kuin valmiina lähtöön, siivet polttavat jo kantapäissä. Ja sitten tulee se ilta ennen lähtöä, the viimeinen ilta. Yhtäkkiä huomaatkin hannaavasi peiton alla: voi kuinka kiva olisikaan vain herätä normaalisti kotona, syödä aamupala, jäädä kotiin. Ei millään jaksaisikaan raahautua lentokentälle, hoitaa passintarkastuksia, lusia ahtaita lentoja ja raahata matkatavaroita kohti ennalta arvaamatonta yöpaikkaa. Toista se on oma sänky, voi kunpa siihen saisi nyt jäädä!

Se, jos mikä, on muutosvastarintaa. Ja kun sitä tarpeeksi on kokenut, osaa sen jo itsessään tunnistaa. Ja sen minkä voi tunnistaa, voi helpommin myös nujertaa. Niin että vaikka kuinka taas the viimeisenä iltana mieli inisi vastalausetta, käänsin sen väellä ja voimalla fiilistelemään sitä kuinka mahtavia haasteita tästä päätöksestä taas avautuisikaan. Uusia ihania ihmisiä, erilaisia projekteja, uudenlaista arkea. Ja kah! Sitähän se on nyt sitten ollutkin. 

Niin että vaikka nyt olenkin ehkä normaalia kiireisempi ja väsyneempi, olen myös monta kertaa onnellisempi kuin mitä menneen kevään kuukausina. Jotta päin muutosvastarintaa vaan! Aikas usein se kannattaa.

Ole sinä muutosvastarinta nyt hiljaa, kun minä päätän.

Minä suojelen sinua kaikelta

Täällä sitä ollaan jäämässä kesälomille, tästä nykyisestä työpaikastani viimeistä kertaa. Syksyllä minua kutsuvat uudet, mielenkiintoiset tuulet, joista sitten lisää lähempänä elokuuta. Todettakoon nyt vain lyhyesti, että sain yllättäen yhden unelmapaikalta tuntuvan työtarjouksen, intuitioni karjui suoraa huutoa "KYLLÄ", joten tartuin siihen kuin nälkäinen nakkiin ja irtisanouduin. Saas nähdä mihin tämä tie vie, mielettömän hyvältä nyt ainakin tuntuu. Vatsanpohjassa kuplii.

Nasun kanssa vietetään melko leppoisia päiviä. Ipana on ollut jo kohta pari viikkoa lomalla isovanhempien auttaessa hoitojärjestelyissä ja nassikka on asettunut kotoiluun tyytyväisenä ja onnellisuutta hehkuen. Vaikka päiväkotiin ovat jääneet kaverit, lienee koti edelleen koti tuolle piirua vaille kolmivuotiaallekin. Ja mitä sitä kieltämään, kivaahan meillä on.

Katselin tänään nassikkani leikkiä Rikin kanssa ja ihmettelin mistä tuo nuori neito on taloomme tullut. Yhtäkkiä Nasu ei näyttänyt enää niin pullean pikkuiselta taaperolta, vaan enemmänkin nuorelta sirolta neidiltä. En tiedä aiheuttaako fiiliksen tuliaisiksi tuomani fiftarihame tylleineen vai mikä, mutta katsokaa nyt vaikka. Aika neito se jo on.

Letti takana ja elämä edessä...

Ai moi mutsi!

Tiesitkö, että tällainen pikkuruinen hiirenketale saa tuon karvahanurin ihan villiksi.

 Kato nyt, tällainen. Ootas kun näät miten se säntää tämän perään kuin hauki rannasta.

Viskaan sen tuonne kajarin taakse.

Hahaa, se olikin hämyheitto! Tota karvakasaa on kyl helppo jekuttaa, khihi.

Kun toinen on noin siro, hento ja viaton, puristuu tämän kolmekymppisen sydän välillä rusinaksi huolesta. Ihan eri lailla olen viiime aikoina miettinyt kuinka tytärtäni voin maailman pahuudelta suojella. Kun tiedotusvälineet ovat olleet täynnä kamalia kohtaloita, kaikenmaailman pedofiilejä ja häiriintyneitä namusetiä on meikäläisenkin sydämeen hiipinyt vaivihkaa aivan uusi, inha vierailija: pelko.

Olen tottunut pitämään itseäni ihmisenä, joka ei ihan kauheasti asioita tai elämää pelkää. Itseni kohdalla en pelkääkään, harvemmin miehenkään, mutta Nasun kohdalla huomaan äkisti tuntevani pelon kylmien kourien puristuvan sydämeni ympärille. Mitä jos joku joskus satuttaa omaa pikkuista Nasuani? Kajoaa häneen? Tekee pahaa? Enkä minä ole paikalla puolustamassa, auttamassa, suojelemassa?

Tiedän kyllä ettei kukaan täältä haavoitta selviä, mutta niitä haavojen syvyyksiä tässä tuskailen. Toiset viiltävät niin paljon syvemmälle kuin toiset. Ja minä haluan Nasun ihon ja sielun pitää pehmoisena, korkeintaan hailakasti nipistettynä. Kun itse ei elämässä ole säilynyt ilman todella syviä haavoja, tietää todella mitä ne aavekipuineenkin voivat aikaan saada. Voi pojat, nyt tiedän mitä sanonta siitä kuinka lapselleen toivoo aina parempaa kuin itselle, tunnetasolla tarkoittaa.

Se tarkoittaa todella sitä, että luodin eteen astuisin ja puukosta ottaisin. Enkä empisi lainkaan.

Tänään on minun päiväni

Hei, tänään on minun syntymäpäiväni! Täytän 36 vuotta ja hassua kyllä, olen ikäni unohtanut jo useampi vuosi sitten. Iloisesti hoin kaikille olevani 33-vuotias, kunnes mies viime vuonna oikaisi asian. Enkä edelleenkään muista ikääni, vaan jouduin oikein laskemaan paljonkos sitä nyt täytänkään. Näinkö se alkaa, varhaisdementia?

Aika juoksee kun on hauskaa, sanotaan. No, mitä ilmeisimmin minulla on sitten superhauskaa, sen verran häkeltynyt olen (jälleen) viime aikoina ollut tästä ajankulun vauhdista. Tullessani nyt tänne blogin puolelle pikaisesti huhuilemaan havahduin siihen tosiasiaan, että viime päivityksestähän on jo kaksi viikkoa! WTF? Tätä ei kyllä kohta parhaalla tahdollaankaan voi enää päiväkirjaksi kutsua - pitääkö vaihtaa nimi kuukausikirjaksi?

Kotiinkin on saatu uusia juttuja.

Mutta on täällä ollut kuulkaa vipinääkin, elämän monilla saroilla. Ihan ensiksi on raportoitava sairauskierteestä, sillä nyt vankasti uskon että olen ehkä pahimmasta jo selvinnyt! Huomenna menen Taysiin poskiontelokuvauksiin, mutta kohta on täynnä jo pari viikkoa ilman antibioottikuuria tai tulehdusta. Melkein enkka tänä keväänä siis. Jahuu! Tuulettelen sitten isommin huomenna, jos terveen paperit saan.

Lisäksi muutoksen tuulet ovat puhaltaneet myös ammatillisella rintamalla, jopa niin lujaa että viuhuna on käynyt. Jos olisin asiasta horoskoopin alkuvuonna lukenut, olisi siinä saattanut lukea jotain tämänkaltaista: 

"Tänä keväänä haastat aiemmin tekemäsi suunnitelmat, mielipiteet ja käsitykset. Tulet työssäsi yllätetyksi usemmankin kerran eivätkä kaikki yllätykset ole mukavia. Kärvistelet aika ajoin stressin kourissa ja muutosvastarinta puristaa hetkittäin rintaasi, mutta rakas ystäväsi Intuitio neuvoo jälleen tien ulos tästäkin labyrintista. Lopulta teet juuri oikean ratkaisun ja harppaat kohti Suurta Tuntematonta onnellisena siitä, että voit näin tehdä. Äläkä suotta pelkää, elämä kyllä kantaa!"

Muutoksia on myös nassikan arjessa, lähinnä syksyllä alkavassa. Tällä hetkellä perhepäivähoitaja-Ritvan kuntoutuminen näyttää erittäin epävarmalta ja se on pakottanut meidät harkitsemaan uusia vaihtoehtoja. Koska mihinkään hätävara-ratkaisuun ei enää syksyllä haluta ajautua, olemme siirtyneet plan B-ratkaisuun. Tai sen harkintaan, palaan asiaan kun olemme päätöksen tehneet. Mutta aika lailla varmalta näyttää nyt se, ettei Nasu enää sykysllä Ritvan hoitoon mene.

Niin, muutoksen tuulet puhaltavat. Muuttunut lienen minäkin taas viime kuukausina, harva meistä täysin ennallaan pysyy. Tuo tulehduskierre-episodi on totisesti kyllä muuttanut meikäläistä, saanut arvostamaan terveyttä ja sitä aiemmin niin itsestäänselvänä pitämääni vahvaa kroppaa, joka jaksaa, suojelee ja pystyy. Ai että, sen kun nyt tällä kesälomalla saisi lopullisesti takaisin, olisin enemmän kuin kiitollinen.

Ja nyt on sitten nämä syntymäpäivätkin. Aikuiselämän hyviä puolia on se, että pystyy ostamaan itselleen syntymäpäivälahjoja, ehkä jopa juuri niitä joita eniten toivoo. Lisäksi kun ikää ja palkkatuloja on siunaantunut opiskeluaikoja enemmän, saa ihania lahjoja myös perheeltään ja ennen kaikkea puolisoltaan. Minä se en timantteja tarvitse, minun sydämeni sykkii kauniille designille ja ihanille huonekaluille. Mies tuntuu tietävän tämän:

Miehen lahja: Neljä mustaksi entisöityä vanhaa 50-luvuin Domusta.

Sydäntä oikein kivistää kuinka ihanat ne ovat!

Itse ostin itselleni Pikku Myy-emalimukit. 

Ettei vaan vanhetessakaan unohdu oikea asenne.

Ja auringonkukka! Minulla pitää aina olla auringonkukka.

Haluan niitä hautajaisiinikin.

Artemiden Eclisset, toinen lahja rakkaalta sisarelta, toinen itseltä.

Siinä ne nyt tönöttävät, pitävät seuraa toisilleen. Niin kuin sisko ja minä.

Juu-u, voi kuinka kivaa onkaan olla aikuinen! Kivaa torstai-illan jatkoa kaikille, tätä maailman parasta päivää 13.6! 

***********************************

PS. Tänään syntyi maailmaan pieni ja pippurinen poika, rakkaan serkkuni esikoinen. Hartaasti toivottu ja rakkaudella odotettu, parempaa synttärilahjaa ei voisi toivoa! Onnea A & A!

Äidin päivä

On ihanaa olla äiti! Tänä aamuna heräsin siihen, kun sänkyyn kiipesi innokas pörröpäinen tenava, joka juhlallisesti kutsui äitinsä "yllätysaamiaiselle". Nasu suorastaan tärisi innosta ja niinpä kutsua säesti hellyttävä änkytys, kun oikeat sanat eivät löytyneet riittävän nopeasti. Ipana oli selvästi ylpeä siitä, mitä isin kanssa oli aamulla äidin vielä nukkuessa yhdessä saatu aikaan.

Ja voi! Pöydässä odotti oikea herkkuaamiainen kermakakkuineen ja lahjoineen. Nasu oli askarrellut päiväkodissa suloisen äitienpäiväkortin - minun ensimmäiseni. Sen, jonka säilön muistojen aarrearkkuun ja jota voin tutisevana mummonakin sitten palata ihastelemaan. Korttiin on painettu Nasun pieni käsi ja se on kerrassaan hellyttävä. Ihana ajatella, että näitä saan tulavaisuudessa sitten vielä monta lisää. Toivottavasti, pitää muistaa olla kiltti äiti.

Hyvää äitienpäivää, äiti!

  

MINÄ tein tämän yllätyksen äidille!

Aamiaisen jälkeen lähdimme Kalevan uimahallille, joka oli tänään auki viimeistä päivää. Viimeistä päivää siis ennen remonttia, joka sulkee sen aina marraskuuhun 2014 saakka. Makaa lilluttelin pikkuvauvojen altaassa ja arvuuttelin miehelle jotta minkähänlainen elämä meille silloin on, kun seuraavan kerran uimahallin altaassa polskimme? Puolitoista vuotta, voi pojat, siihenhän voi mahtua vaikka mitä!

Rakastan leikkiä tämän kaltaisia ajatusleikkejä. Harrastan niitä myös toiseen suuntaan; palautan mieleeni ne hetket kun olen aprikoinut jotain tulevaisuuteen liittyvää juttua sitten kun asiat ovat jo selvinneet. Usein päädyn hämmästelemään sitä kuinka yllätyksellinen elämä voikaan olla ja miten jännittäviä uria se saattaa lähteä kulkemaan. Harvoin olen edes osannut ennustaa sitä mitä sitten lopulta onkaan tapahtunut.

Juuri tämän vuoksi en todellakaan haluaisi tietää tulevaisuuttani. Olisi kammottavaa osata ennustaa. Elämässä ehkä parasta on juuri sen yllätyksellisyys ja ennalta-arvaamatomuus. Kun pitää silmänsä auki ja mielensä valppaana, voi tapahtua vaikka mitä. Jos joku olisi Nasun vauvauinnissa kaksi vuotta sitten kertonut meille, että meillä tänään on oma kauppa, olisin tyrskähtänyt nauramaan. Ja toden totta, tuollahan se nyt seisoo. Hassua.

Ota vuoteesi ja käy

Hyvää keskiyötä kaikille. Meikäläinen täällä sitä yökyöpeilee kun mies on illanvietossaan ja ipana onnellisena nukkumassa. Ja nimenomaan onnellisena, siitä pitkikin kertoa teille tänään. Nimittäin olemme vihdoin viimein ottaneet askeleen, jonka viipymistä jotkut teistä ovat jo ehtineetkin kummastella. Nimittäin Nasu nukkuu nyt ensimmäistä yötään uudessa sängyssään.

Kyllä, heivasimme vihdoin varastoon sen uskollisen Brion sotaratsun eli pinniksen. Vaikkei se Nasu sieltä edelleenkään ulos kiivennyt, oli kieltämättä jo aika. Ipana täyttää tasan kolmen kuukauden päästä kolme vuotta ja selvästi kaipailee huoneeseensa paikkaa, jossa löffiä, lueskella kirjoja, leikkiä ja ennen kaikkea pomppia. Eli omaa sänkyä tietenkin. Siis sellaista, johon hän itse pääsee kiivetä kapuamaan. Ja pinnikseenhän se ei onnistu.

Niinpä kaivoimme eilen illalla kellarivarastostamme Muuramen Jolla-sängyn, jonka olin jo hyvissä ajoin sinne hamstrannut. Sänky ostettiin käytettynä ja sen kaverina tuli myös sängyn alle menevä sangen kätevä lelulaatikko Lippo, joka on ollut ahkerassa käytössä jo pinniksenkin alla. Sänky on kaikkinensa erittäin hyvässä kunnossa ja minulle poikkeuksellisen nostalginen, sillä olen itsekin pikkutyttönä nukkunut Muuramen lastensängyssä. Se tosin oli puna-valkoinen.

Voi kunpa isäni ei olisi ollut sellainen kaatopaikkahirmu, mikä hän lapsuudessani valitettavasti oli. Sitä mukaa kun äitini kantoi aarteita vintille talteen, kantoi isäni niitä vintin toisesta päästä peräkärryyn ja kaatopaikalle. Niinpä yhtään lastensänkyä (minulla on kaksi siskoa), kalustetta tai vaatetta ei ole säästössä. Kirottua! Ehkäpä siksi itse hamstraan Nasun jutuista säästöön vimmatusti kaiken mitä voin.

Tänään sitten hain sänkyyn patjan & lakanan ja miehen tultua töistä nostimme uuden sängyn juhlallisesti Nasun huoneeseen. Ennen tätä petasimme ipanan kanssa pelkän patjan olohuoneen lattialle ja nasukka sai ottaa siihen tuntumaa Pikku Kakkosen ajan. Nasu haki sänkyyn tämän hetken lempilelunsa, petivaatteensa ja lähistön tyynyt ja asettui sitten onnellisena Norsulan perheen lumoihin. Tärkeä virstanpylväs oli siis takana: patja hyväksytty!

Tässä mun uudessa pehmoisessa pesässähän voi ihanasti uppoutua Pikku Kakkosen lumoihin.

Mutsi hei, mä hy-väk-syn!

Pysyykö ipana sängyssään? Alkaako se heräillä öisin? Kaikuuko kotonamme jatkossa pienten jalkojen innokas läiske, kun nassikka kipittää olohuoneeseen äidin ja isin luokse yökyöpelöimään? Ovatko legendaarisen helpot nukkumaanmenot, rauhalliset kahdenkeskiset illat ja unentäyteiset ehjät yöt vastedes kuin muisto vain? Tämä, ja monta muuta asiaan liittyvää huolta selvinnee ihan lähipäivinä. 

Huomenna palataan vielä uuden sängyn asetteluun ja Nasun ensimmäisiin uniin siinä. Hui, ihanhan tässä äitiäkin pukkaa jännittämään!

PS. Ei, kuvat Nasusta eivät ole varta vasten mätsättyjä. Mulla on tässä tautikurimuksessa vaan menossa nyt vimmattu oranssi-keltainen -vaihe. Väreistä energiaa, sano!

Reikäpää

Hyvää, aurinkoista tiistaipäivää rakkaat lukijat. Ihmettelette ehkä miksi päivitys tulee näin parhaaseen työaikaan? Asiaan löytyy sangen looginen selitys: en ole töissä. Olen sairaslomalla, jälleen. Nimittäin se poskiontelontulehdus, josta aiemmin kirjoitin, sehän ei sitten parantunutkaan. Ehei, mitäs se nyt niin helpolla kuin vaivaisella antibioottikuurilla? Se pentelehän levisi sieltä otsaontelontulehdukseksi, minkä vuoksi vietin erään illan tässä männäviikolla punkteerattavana ja tutkittavana. 

Vaan eihän meikäläinen nyt niin helposta usko. Ajattelin, jotta pari tabua kitaan ja kyllä se taas siitä. Kävimme Nasun kanssa sunnuntaina jopa Designtorilla Pakkahuoneella, meillä oli siellä Kätkö-pöytä pystytettynä ja ystäviä paikalla, vaan heikohkopa se oma olo siellä kuitenkin oli. Kaikesta siitä ihanasta auringonpaisteesta, kavereiden moikkailuista, ystävän kanssa kahvittelusta ja äidin kanssa nautitusta lounaasta huolimatta olo oli normaaliin verrattuna voimaton ja outo.

Nytpä sitten olen oppinut (asiaan perehtymällä) ettei tämä tulehdus ihan mikään perusflunssa ole. Tulehdus on sen verran lähellä aivoja, ettei asian kanssa parane leikkiä. Itse en edes tienyt omaavani jotain otsaonteloita, varsinainen reikäpää, saati että ne voisivat vielä tulehtuakin. Ehdotin lääkärille jo lobotomiaakin, mutta tältä tohtorisedältä ei liiemmin huumorintajua asiaan lohjennut. Totesi vain ykskantaan asian olevan oikeasti vakava juttu.

Jotta niin, täällä sitä nyt taas sitten levätään ja ihmetellään mihin ihmeen tulehduskierteeseen meikäläinen on nyt oikein joutunut? Sääliksi käy teitä lukijoitakin: olette huomaamattanne päätyneet varsinaisen sairausblogin lukijoiksi. Voi herttileeri sentään! Kohta alankin sitten blogata kihdistä, suolisto-ongelmista ja vatsan toiminnasta. Tiedän, ette malta odottaa...

Mutta niin, tässä siis syy viime aikaiseen hiljaisuuteeni. Älkää huoliko, kyllä tästä taas tervehdytään. Asiassa auttaa erityisesti te ihanat lukijat, varsinkin Sinä ihana, joka Designtorilla tulit esittäytymään! <3 Todella piristit päivääni ja olen äärimmäisen otettu, että tällä pikkuruisella blogilla on noin ihania, aurinkoisia ja nauravaisen positiviisia lukijoita! Lähetänkin täältä kiitollisen virtuaalihalin sinne päähän, kiitos vielä että tulit jutulle!

Sillä aikaa kun mutsi torkkuu sohvalla, lähden minä reissuun.

Tätä tarvitaan nyt tähän väliin

Moikka, tulin vain tänne nopeasi huutelemaan, että lähtölaskenta on alkanut ja meitsi kiitää nyt LOMALLE! Vakaana aikomuksena elää, nauttia ja ennen kaikkea tervehtyä. Aurinkoisiin tunnelmiin siis ja nähdään viikon päästä!

 Ja me jäädään tänne kaksin isin kans - JEEJEE!

PS. Kätkö on aikas kivasti esillä uusimman Divaanin Vintage-jutussa. Huomasiko joku? :)

Pateettinen kirjoitus pateettisista fiiliksistä

Jumalauta sentään!!! Nyt ette kyllä usko. Suora lainaus edellisestä kirjoituksestani viime torstailta: "Ehkäpä senkin takia on niin nautinnollista kävellä auringossa, vetää aurinkolasit silmilleen ja vain nauttia. Valosta, lämmöstä, energiasta. Siitä kun tuntee joka henkäyksellä olevansa t-e-r-v-e." Totanoinnii.. olenkohan nyt jotenkin kirottu?

Ja eiku suoraan asiaan. Torstaiyönä alkoi hiipiä ah niin tutun oloiset oireet pitkin kroppaa: jäätävä kurkkukipu, nenä meni tukkoon, alkoi yskittää. Siis tismalleen samat oireet mistä tässä on nyt kärsitty lokakuun 2012 lopusta saakka. Ensimmäinen ajatukseni oli, etteikö se saatanan mykoplasma nyt sitten kuollutkaan? Ja heti seuraava ajatus oli pelko: onko minussa jotakin vakavaa vialla?

Tiedättehän ne tarinat, ne surulliset tositarinat siitä kuinka nuoret ihmiset sairastuvat vakavasti ja kertovat kuinka heidän tautinsa sitten lopulta löytyi: "No se alko varmaan kato niiin, et mä olin vaan sairas. Koko ajan, silleen tasasesti flunssassa. Ajattelin kato et se on jotain sitkeää virusta nyt vaan, mut sit lopulta puoli vuotta sairastettuani menin lääkäriin ja kapum! Syöpä/aivokasvain/valitse jokin vakava tauti tähän kohtaan sieltä sitten löytyi. Enkä osannut aavistaa mitään."

Siellä se meikäläisen draamakuningatar taas nosti päätään. Yhden illan ehdin jo kokeilla punaviiniäkin; muistan kuinka nuorempana alkavat pöpöt sai jotenkin kummasti tapettua alkumetreillä puhtaan viina voimalla. Kyllä, sen enempää kaunistelematta viina ilmeisesti desinfioi elimistöni, tai jotain. 

No, lauantai-iltana sitten korkkasin yksikseni punkkupullon (mies oli Tukholmassa työreissulla) ja tuumin jottei se ota jos ei annakaan. Katselin nauhalta "Vain elämää" jaksoja ja mietiskelin elämää. Parin viinilasillisen jälkeen annoin kaikille näille tautipeloilleni vallan ja kuvittelin hetken aikaa sairastavani jotakin vakavaa, suorastaan terminaalia tautia. Kuvittelin mitä jälkeeni elämään jättäisin ja taisin siinä kyynelehtiäkin hieman, tunnustettakoon. Taustalla tunnelmoi milloin Jonne, milloin Kaija Koo. Niin että jonkinlainen kokonaisvaltainen itsesääli sinä iltana todella päästettiin valloilleen. Mutta voin vakuuttaa, että teki hyvää! Suosittelen, vaikka hulluna pitäisittekin, muillekin.

No, seuraavan aamuna oli aikas selvää ettei vanha kunnon punkkukikka tepsinyt tällä kertaa. Ei krapulaa, mutta olo entistä sairaampi. Jopa mies kotiin tullessaan huolestui ja sai minut lopulta usutettua lääkäriaikaa varaamaan. Eli ei muuta kuin nenä- ja kurkkulääkäri asialle ja tutkimustuoliin ronkittavaksi. 

En muista että kukaan olisi koskaan ennen työnnellyt lääketieteellisiä instrumentteja niin syvälle tähän meikäläisen kookkaaseen klyyvariin, mutta eipä ollut turhaa sekään tuska. Nimittäin nämä meitsin ontelothan ovat nyt sitten tulehtuneet ja ilmeisesti tulehdus on vielä melko pitkittynyttäkin sorttia. Tosi kiva hei.

Ja kuten kuvista näkyy, ei onnistu tämä valokuvauskaan nyt. 

On liian pimeää, epätarkkaa ja suttuista. Aina ei vaan onnistu.

Jotta, täällä sitä ollaan taas saikulla, popsitaan megalääkekuuria ja yritetään epätoivoisesti muistella miltä se alussa mainitsemani tunne terveenä olemisesta sitten tuntuikaan. Hurttia huumoriani nämä bakteerit eivät silti ole nujertaneet, yhden illan patetia on taaksejäänyttä elämää. Mutta kuten sanoin, suosittelen siinä vellomista kaikille, piristää kummasti. Tai sit mä olen vaan yksinkertaisesti outo :)  

Se oli rankka talvi se

Ehtoota tupaan. Tänään olen lähinnä ihastellut Tampereelle pääsiäisen myötä salakavalasti kotiutunutta auringonpaistetta, ilmiötä, josta uutisotsikoidenkin mukaan on ollut ennätyksellinen puute tänä talvena. Ja siltä se on totta vie tuntunutkin. 

Jotenkin tämä mennyt talvi (huomatkaa optimistinen sanavalinta) on ollut minullekin poikkeuksellinen. Yli neljän kuukauden mittainen mykoplasma-infektio, jonka taltuttamiseen vaadittiin neljä eri antibioottikuuria, tuntuu vieneen voimia ehkä enemmän kuin suostun itselleni myöntämäänkään. Minä, joka melko harvoin sairastan, olen käytännössä sairastanut lokakuun lopusta saakka. Ensin sitä vietävän mykoplasmaa, sen jälkeen tuota infernaalista vatsapöpöä, joka tuntuu vieneen voimat ja kipristävän mahassa vielä viikko sairastamisen jälkeenkin. Sairasta hommaa.

Erilaisen talvesta on tehnyt myös kallisarvoisten rutiiniemme järkkyminen. Ihana perhepäivähoitaja-Ritvamme joutui jalkaleikkaukseen ja Nasu sen myötä evakkoon. Uudet ympyrät, uudet hoitajat, uusi päivärytmi. Ja kun kaiken tämän keskelle paiskataan äkisti ikään kuin lupaa kysymättä, itse niitä valintoja tekemättä, on sitä huomannut sopeutuvansa jotenkin huonommin nyt tähän muutokseen. Ainakin aluksi, nythän tuo arki onneksi jo rullaa. Mutta muutosvastarinta oli meikäläisellä tällä kertaa kova, myönnettävä se on.

Eikä talven tilinpäätöstä voi olla tekemättä miettimättä kaikki niitä rankkoja uutisia, joita sekä julkisuudessa että tuttavapiirissäni on talvikuukausina kiertänyt. On ollut niin yhteiskunnallisella tasolla olevaa pahaa oloa kuin yksityiselämien menetyksiäkin. Ja onpa tuo sairauden ja menettämisen pelko kouraissut jopa pelottavan läheltä omaa lähipiiriänikin. Monta iltaa olen sielu sykkyrällä istunut ja lähettänyt enkeleitä milloin mihinkin osoitteeseen. Niin, rankka on ollut tämä talvi monelle meistä.

Ehkäpä senkin takia on niin nautinnollista kävellä auringossa, vetää aurinkolasit silmilleen ja vain nauttia. Valosta, lämmöstä, energiasta. Siitä kun tuntee joka henkäyksellä olevansa t-e-r-v-e. Tämä talven rankkuus ei ole voinut olla näkymättä blogissanikin, päivitystiheydessä ja ehkäpä jutuissakin. Minä, joka kirjoitin aiemmin tunnollisesti tätä rakasta päiväkirjaani päivittäin, huomaan nyt kuukausia taaksepäin kelatessani että voimia on riittänyt usein vain yhteen postaukseen per viikko. Ja vaikka tämä ei mitään suorittamista ole, harmittaa itseäni että niin monta päivää tarinoineen on jäänyt muistiin merkitsemättä. Olisi nyt edes kuvia jaksanut laittaa (tekstiä kun en väkisin suostu puristamaan, sillä sanojen pitää virrata) -hö!

Joskus sitä toivoisi voivansa kirjoittaa vielä suoremmin kuin mitä nyt. Kertoa suoraan ketä sattuu ja miksi. Mutta koska kyseessä ovat elävät ihmiset, on yksityisyyksiä suojeltava. Se on tämän julkisen päiväkirjan kiro, niin monen ihanan seikan varjopuolena. Että vaikka kuinka toista toivoisi, joskus osa puheista on vaan sensuroitava muiden ihmisten takia. 

Kurjaa se on siksikin, että joskus olisi ihana lähettää ajatuksensa tämän blogin kautta suoraan niille, keitä sillä hetkellä ajattelen ja tuen. Sillä välillä uskon tekeväni sen paremmin kirjoittamillani sanoilla kuin puhutuilla puheillani. Suuren tuskan edessä puhe kun joskus menee vain sönkkäämiseksi. Niin, tasapainoa blogin kanssa on välillä aika vaikea löytää. Myös siksi olen viime kuukausina valinnut vaitonaisuuden.

Pitäkäähän tekin siellä toisistanne huolta ja koittakaa aina välillä tavoittaa toisianne puhutuin puhein tai kirjoitetuin sanoin. Tai teoin, ne ne vasta kauniisti puhuvatkin! Sillä loppujen lopuksi me olemme täällä muita varten, käänteli asiaa sitten kuinka hyvänsä. Ja sehän se on tämä elämän suola :)

Loppuun pari kuvaa kahdesta pikku ihmisestä, joita varten minä täällä ainakin olen. Nämä nassikat ne ovat ikuisesti sydämessäni ja tulevat sen varmasti elämänsä aikana tietämään, ainakin jos se meikäläisestä on kiinni.

Ohjaa sä, niin minä pidän perää.

Ikioma lakupötkö on ehkä parasta mitä me tiedetään!

Rentoa pääsiäistä

Rivakoiden nousujen jälkeen pääsiäiseemme mahtui kuin mahtuikin oksuilun lisäksi myös mukavaa lomailua koko perheen kesken, ulkoilua, kotona löffimistä, leikkejä ja lehtien lukua, hyvin syömistä (jostainhan ne kaksi menetettyä kiloa oli takaisin saatava) ja kiireetöntä yhdessäoloa. Koska mies on aina lauantaisin Kätkössä töissä, ovat nämä tällaiset muutaman päivän yhteiset lomapäivät tällä hetkellä melko harvinaista herkkua. Siksi meille pääsiäisloma tuntui tänä vuonna jotenkin ekstrapitkältä.

Eilen olimme äitini luona kahvittelemassa ja Nasu mennä vilisti serkkujensa vanavedessä kuin viimeistä päivää. On kyllä suuri onni, että lähipiirissä on muita saman ikäisiä lapsia, joiden kanssa nasukka voi leikkiä ja temuta sydämensä kyllyydestä. Erityisen ylpeä olen siitä miten nätisti nasukka osaa muiden lasten kanssa leikkiä, vaikkei harjoitusta kotoa niin kerrykään. On se vaan niin ihana <3

Pysy kaukana mutsi nyt ku mä hoidan ite tän pukeutumishomman.

Ta-daa, valmis! Tää on mutsi selkeesti mun uus lempiasuni!

Pääsiäisloman aikana aurinko on hellinyt ainakin meitä tamperelaisia - vihdoinkin. Sitä ei ole yksinkertaisesti vain voinut jättää hyödyntämättä, minkä ansiosta meidänkin perheemme on vihdoin raahautunut kartoittamaan muitakin puistoja kuin vain tuota omaa lähipuistoamme. 

Pyöräilyaikaan toki käymme säännöllisestikin eri puistoissa, mutta talven kinokset tuppaavat aika lailla kutistamaan leikkikuviot tähän lähinurkille. Eilen ja tänään kävimme sitten katsastamassa mitä muille suosikkipuistoillemme näin talven jälkeen kuuluu. Hassua oli huomata miten esimerkiksi Pikku Kakkosen puistossa moni härveli ja laite oli ikään kuin kutistunut talven aikana. Uskottava se on, ipana on kasvanut jälleen valtavasti. Ne laitteet, mihin sitä ei vielä syksyllä oikein uskaltanut yksin päästää, olivat nyt jo suorastaan lällyjä. Kai se on kohta hankittava jo mopoauto.

Mutsin kanssa laitettiin mulle tällainen trendinuttura ja kauden kuosia eli raitaa.

Eli olen aikamoinen tyylilyyli, hahaa!

Muutenkin olo on nyt jotenkin ihanan autuas ja rento. Kävimme kaikki illalla vielä suihkussa (Nasu tosin kylvyssä) ja ipana söi iltapuuronsa hyvällä ruokahalulla. Sen jälkeen se lähes juoksi sänkyynsä silmiään hieroen ja me miehen kanssa parkkeerasimme tähän sohvalle löffäilemään. Suunnittelemme tulevaa kevättä, missä on tiedossa kaikenmoista kivaa ja natustelemme hieman herkkuja. Voi, lisää tällaisia rentoutuslomia!

Isiä väsyttää

Minulta on tämän blogin olemassaolon aikana useammankin kerran kyselty Nasun isistä, miehestäni Henkasta. On toivottu postausta hänen kirjoittamanaan, erityisesti viime kevään aikana, jolloin mies oli koti-iskänä yhdeksän kuukautta. Olen sitä tekstiä monesti lupailllut, niin Henkkakin, vaan ei olla näemmä tekoihin saakka päästy. Ei sitten millään.

Meillähän tuo mies on varsinainen verbaalisankari, hassu humoristi, joka rakastaa leikkiä sanoilla, merkityksillä ja ilmaisuilla. Ja jos nyt suoraan tunnustan, oli miehen puheet ja niiden läpi kajastava elämänasenne, ajatukset ja huumori ehdottomasti se, johon hänessä aikoinaan rakastuin. Sieluni tunnisti sieluntoverin, mieli samalla tavalla maailmaa katsovan.

No, tänään(kään) mies ei tätä tekstiä kirjoita, mutta ajattelin kuitenkin vinkata osoitteesta, jossa hän kirjoittaa. Sillä Kätkön sivuilta löytyy myös Henkan blogi, jota päivitetään epätasaisen tasaisesti. Eli tuo blogi löytyy siis täältä. Aihepiiri siellä ei lasten ympärillä pyöri, vaan aiheena on liikkeenpitäjän arki, mikä sekin voi herättää ajatuksia jos jonkinlaisia. 

Hivenen väsynyttä on tuo yrittäjän arki ollut viime aikoina. Puuhaa oman kaupan parissa riittäisi enemmän kuin vuorokaudessa on tunteja ja kaikenmoista hoidettavaa, muistettavaa ja puuhaa riittää aina viikonlopuiksi saakka. Onneksi puuha on kuitenkin mieluista, se on se klisee kun omaansa tekee. Eikä nämä hoput onneksi jatkuvia ole, mitä nyt tilinpäätökset, kevätostokset, inventaario ja muut pakkaavat samoihin viikkoihin. Sitkeästi mies silti jaksaa Nasunkin kanssa puuhailla.

No mutta! Mikäs se täältä majaleikeistä oikein löytyi?

Tsekkaa nyt mutsi, iskä teki meille tän majan ja simahti sitten. Minä sen tuohon sitten peittelin.

Naiset naistenpäivänä

Hyvää naistenpäivää rakkaat! Kovin on hiljaiseloa ollut täällä suunnalla jo jonkin aikaa, pahoitteluni siitä. Taidan olla tällä hetkellä jossain huonon onnen tiivistymässä; juuri kun kuvittelin mykoplasman olevan selätetty, sairastuin uudelleen. Sitten hajosi läppärini, käyttötukemme laskujen mukaan kyseessä on vuoden sisään neljäs kerta kun työkoneestani hajoaa kovalevy. Ja koska koneet ovat vaihtuneet välillä, on pakko alkaa epäillä jonkin sortin kuningas Midaksen kosketusta. Ehkäpä minullakin on  siis oma supervoimani: tietokoneiden hajottaminen. Nyt vaan kun joku kertoisi kuinka sen saa pois päältä.

Nyt sitten (jälleen) naputtelen tilapäiskonettani ja suoraan sanottuna en ole laisinkaan sinut tämän tilapäisvempeleen kanssa. Näppäimistö tuntuu hassulta, hiiri ei tottele ja koneesta puuttuvat kaikki meikäläiselle olennaiset ohjelmat, shortcutit ja teemat. Ärsytyksen tasoni huomioidessani oli pakko myöntää, että niin ne vaan muodostavat jo pelottavan osan sujuvaa arkeani nämä penteleen koneet. Sen tajuaa, kun joku niistä hajoaa.

Yksi syy hiljaisuuteen oli myös pienen Eerikan tarina, josta aiemmin mieli raskaana jo kirjoitin. Koska viime kerran jälkeen päätin itseäni suojellakseni vetäytyä tietopimentoon asian suhteen, tuntui viime päivinä lähes mahdottomalta avata tietokonetta. Facebook, sanomalehdet, foorumit, blogit ja kaiken maailman mainosbanneriktin olivat täynnä tuota iljettävän karmeaa tragediaa. Ja minä, minä en siitä enää lukea halunnut.

Stop. Nyt en siis hairahdu asiasta enempää tilittämään, vaan siirryn turvallisemmille vesille eli rakkaan nasukan puuhiin. Viime aikoina Nasu on osoittanut lähes liikuttavaa järjestely- ja siivousvimmaa. Mistä ihmeestä se on moista päähänsä saanut?

Ihmeen korkealla nämä meidän keittiötasot on asennettu, ei meitsi yletä. Todella epäkäytettäviä.

No niin,  perillä ollaan. Seuraavaksi siivotaan siis tämän talon keittolevyt.

Takana olevia joutuu hieman kurottelemaan.

Mutta nämä etualan pystyn jynssäämään koko elopainollani. Puhdasta eikös?

Tässä kohdin olisi tietenkin kasvatuskykyjäni ja auktoriteettiäni ylistävää todeta minun itse käskeneen Nasua siivoamaan nuo liedet, mutta ehei. Ipana ryhtyi hommiin aivan itse, minä lähinnä kipitin tilanteesta haltioituneena kamerani luokse. On se vaan aika epeli tuo meidän Nasu.

Kotoa löytyy myös nykyään todella liikuttavia asetelmia ja järjestyksiä, selvästi sellaisia pieniä aarrekasoja, joita nassikka on suurella rakkaudella järjestänyt. Mitä muuta voisi ajatella vaikkapa näistä seuraavista löydöksistä.

Siellä ne olivat jämptissä rivissä sohvan selkänojalla odottamassa.

Ikkunalaudalta löytyi liikuttavan tarkasti koostettu rakettirivistö.

Nyt voisi tietenkin lopettaa tähän ja jättää teille illuusion pelkästä siistijä-Nasusta. Sehän nyt kuitenkin on vain puoli totuutta. Siivoamisen ohella on tietenkin myös tutkittava paikkoja, herkeämättä. Minä (hölmö) jotenkin kuvittelin, että nuorempana nassikkana miljoonaan kertaan ratsatut kaapistot eivät jaksaisi enää Nasua kiinnostaa, vaan mitä vielä! Nehän ovat osoittautuneet oikeiksi kultakaivoksiksi, niitä se ipana penkoo ikään kuin ei olisi moisia koskaan nähnytkään. 

Erityishuomion saa edelleen Nasun oma vaatekaappi, jossa vallitsee lähes päivittäin tämän kaltainen tilanne. Kyllä, otimme ne Ikean kaappilukot uudelleen käyttöön. Rajansa se on silläkin monestiko kaltaiseni vanha kehäraakki jaksaa noita vaatteita tuosta kyykkiä.

Vielä äsken ne olivat nätisti pinoissaan.

Heli the lehmänhermo

Minä olen tempperamenttinen, nopea ja kärsimätön. Kiihdyn ja lepyn nopeasti, näin aikuisena onneksi hieman lievempinä kaarina mitä nuorempana - kiitos aktiivisen tsemppauksen, aikuistumisen ja karttuneen elämänkokemuksen. En minä sitä, tulisuus on toki hyväkin ominaisuus, lähinnä olen opetellut erottamaan ne hetket jolloin se ei ole. Sekä ennen kaikkea toimimaan tulistuneenakin fiksusti.

Itsekehuskelunkin uhalla totean asiassa edistyneeni. Mutta se mikä minua on eniten hämmästyttänyt on se lehmänhermoisuus, jolla tahtoikäiseen kaksivuotiaaseeni pystyn suhtautumaan. Jotenkin kummallisesti olen saavuttanut ihmeellisen zen-tilan, mitä ei hetkauta ipanan terminaattorin taidot. Sillä jälleen kerran taloudessamme eletään aikoja, jolloin puitteet saavat kyytiä.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että päivittäin pongailen mitä ihmeellisimmistä paikoista ipanan taideteoksia, lähinnä piirrustuksia. Kiitän sydämeni pohjasta sitä lukijaa, joka jokin aika sitten vinkkasi meille Universal Stone yleispuhdistuaineesta. Sillä on meinaan lähtenyt nyt kaikki muu paitsi tämä surullisen kuuluisa tapettitaideteos, joka viime viikkoina on laajentunut jo lähes koko seinän suuruiseksi.

Nasun mielestä maisemasta puuttui jotain.

Täytyy tunnustaa, että nyt todella ymmärrän miksi se liitutaulumaali on niin suosittu lastenhuoneessa. Itse en siitä ole aiemmin juuri pitänyt, sillä piirrokset näyttävät jäävän siihen pintaan jotenkin likaisen näköisesti tai ainakin siten, ettei se pyyhkimisenkään jälkeen täysin puhtaalta näytä. Mutta nyt, katsellessani tätä toista vaihtoehtoa, on sanottava jotta ymmärrän. Ymmärrän oikein hyvin.

Keväinen auringonvalo paljasti seinän uuden tilataideluomuksen.

Sängyn kohdalla pieni taiteilija oli puolestaan selvästi tuntenut jotain syöverimäistä angstia.

Eikä luomisvimma pelkkään piirrusteluun pääty, eipä tietenkään. Kyytiä saavat tarvittaessa myös vanhat suosikit kuten koristekivet, omien vaatekaappien sisältö tai kirjahyllyt, vessapaperista nyt puhumattakaan.

Eipähän lopu paperi kesken jos vaikka ripuli yllättää.

Pikku-Picasso löysi tiensä äidin meikkikaappiinkin.

Nii-in, kuten olen aiemminkin julistanut, pieni itsekehu silloin tällöin on enemmän kun paikallaan. Niinpä päätänkin tämän kirjoituksen itseni ja erityisesti pitkän pinnani ihastelemiseen. Jos joku olisi viisi vuotta sitten kertonut minun lähinnä naureskelevan tällaisille ympäri kämppää levittäytyville pikkutöherryksille olisin pitänyt tyyppiä puolijauhoisena. Toista se on tänä päivänä. Hyvä Heli, pitkäpinnaisuus sopii sulle!

   Tiesittekö, että puupintaankin tarttuu kuulakärkikynä?

Jopa tällainen huoleton viivanjälki.