Tänään on minun päiväni

Hei, tänään on minun syntymäpäiväni! Täytän 36 vuotta ja hassua kyllä, olen ikäni unohtanut jo useampi vuosi sitten. Iloisesti hoin kaikille olevani 33-vuotias, kunnes mies viime vuonna oikaisi asian. Enkä edelleenkään muista ikääni, vaan jouduin oikein laskemaan paljonkos sitä nyt täytänkään. Näinkö se alkaa, varhaisdementia?

Aika juoksee kun on hauskaa, sanotaan. No, mitä ilmeisimmin minulla on sitten superhauskaa, sen verran häkeltynyt olen (jälleen) viime aikoina ollut tästä ajankulun vauhdista. Tullessani nyt tänne blogin puolelle pikaisesti huhuilemaan havahduin siihen tosiasiaan, että viime päivityksestähän on jo kaksi viikkoa! WTF? Tätä ei kyllä kohta parhaalla tahdollaankaan voi enää päiväkirjaksi kutsua - pitääkö vaihtaa nimi kuukausikirjaksi?

Kotiinkin on saatu uusia juttuja.

Mutta on täällä ollut kuulkaa vipinääkin, elämän monilla saroilla. Ihan ensiksi on raportoitava sairauskierteestä, sillä nyt vankasti uskon että olen ehkä pahimmasta jo selvinnyt! Huomenna menen Taysiin poskiontelokuvauksiin, mutta kohta on täynnä jo pari viikkoa ilman antibioottikuuria tai tulehdusta. Melkein enkka tänä keväänä siis. Jahuu! Tuulettelen sitten isommin huomenna, jos terveen paperit saan.

Lisäksi muutoksen tuulet ovat puhaltaneet myös ammatillisella rintamalla, jopa niin lujaa että viuhuna on käynyt. Jos olisin asiasta horoskoopin alkuvuonna lukenut, olisi siinä saattanut lukea jotain tämänkaltaista: 

"Tänä keväänä haastat aiemmin tekemäsi suunnitelmat, mielipiteet ja käsitykset. Tulet työssäsi yllätetyksi usemmankin kerran eivätkä kaikki yllätykset ole mukavia. Kärvistelet aika ajoin stressin kourissa ja muutosvastarinta puristaa hetkittäin rintaasi, mutta rakas ystäväsi Intuitio neuvoo jälleen tien ulos tästäkin labyrintista. Lopulta teet juuri oikean ratkaisun ja harppaat kohti Suurta Tuntematonta onnellisena siitä, että voit näin tehdä. Äläkä suotta pelkää, elämä kyllä kantaa!"

Muutoksia on myös nassikan arjessa, lähinnä syksyllä alkavassa. Tällä hetkellä perhepäivähoitaja-Ritvan kuntoutuminen näyttää erittäin epävarmalta ja se on pakottanut meidät harkitsemaan uusia vaihtoehtoja. Koska mihinkään hätävara-ratkaisuun ei enää syksyllä haluta ajautua, olemme siirtyneet plan B-ratkaisuun. Tai sen harkintaan, palaan asiaan kun olemme päätöksen tehneet. Mutta aika lailla varmalta näyttää nyt se, ettei Nasu enää sykysllä Ritvan hoitoon mene.

Niin, muutoksen tuulet puhaltavat. Muuttunut lienen minäkin taas viime kuukausina, harva meistä täysin ennallaan pysyy. Tuo tulehduskierre-episodi on totisesti kyllä muuttanut meikäläistä, saanut arvostamaan terveyttä ja sitä aiemmin niin itsestäänselvänä pitämääni vahvaa kroppaa, joka jaksaa, suojelee ja pystyy. Ai että, sen kun nyt tällä kesälomalla saisi lopullisesti takaisin, olisin enemmän kuin kiitollinen.

Ja nyt on sitten nämä syntymäpäivätkin. Aikuiselämän hyviä puolia on se, että pystyy ostamaan itselleen syntymäpäivälahjoja, ehkä jopa juuri niitä joita eniten toivoo. Lisäksi kun ikää ja palkkatuloja on siunaantunut opiskeluaikoja enemmän, saa ihania lahjoja myös perheeltään ja ennen kaikkea puolisoltaan. Minä se en timantteja tarvitse, minun sydämeni sykkii kauniille designille ja ihanille huonekaluille. Mies tuntuu tietävän tämän:

Miehen lahja: Neljä mustaksi entisöityä vanhaa 50-luvuin Domusta.

Sydäntä oikein kivistää kuinka ihanat ne ovat!

Itse ostin itselleni Pikku Myy-emalimukit. 

Ettei vaan vanhetessakaan unohdu oikea asenne.

Ja auringonkukka! Minulla pitää aina olla auringonkukka.

Haluan niitä hautajaisiinikin.

Artemiden Eclisset, toinen lahja rakkaalta sisarelta, toinen itseltä.

Siinä ne nyt tönöttävät, pitävät seuraa toisilleen. Niin kuin sisko ja minä.

Juu-u, voi kuinka kivaa onkaan olla aikuinen! Kivaa torstai-illan jatkoa kaikille, tätä maailman parasta päivää 13.6! 

***********************************

PS. Tänään syntyi maailmaan pieni ja pippurinen poika, rakkaan serkkuni esikoinen. Hartaasti toivottu ja rakkaudella odotettu, parempaa synttärilahjaa ei voisi toivoa! Onnea A & A!

Heli the lehmänhermo

Minä olen tempperamenttinen, nopea ja kärsimätön. Kiihdyn ja lepyn nopeasti, näin aikuisena onneksi hieman lievempinä kaarina mitä nuorempana - kiitos aktiivisen tsemppauksen, aikuistumisen ja karttuneen elämänkokemuksen. En minä sitä, tulisuus on toki hyväkin ominaisuus, lähinnä olen opetellut erottamaan ne hetket jolloin se ei ole. Sekä ennen kaikkea toimimaan tulistuneenakin fiksusti.

Itsekehuskelunkin uhalla totean asiassa edistyneeni. Mutta se mikä minua on eniten hämmästyttänyt on se lehmänhermoisuus, jolla tahtoikäiseen kaksivuotiaaseeni pystyn suhtautumaan. Jotenkin kummallisesti olen saavuttanut ihmeellisen zen-tilan, mitä ei hetkauta ipanan terminaattorin taidot. Sillä jälleen kerran taloudessamme eletään aikoja, jolloin puitteet saavat kyytiä.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että päivittäin pongailen mitä ihmeellisimmistä paikoista ipanan taideteoksia, lähinnä piirrustuksia. Kiitän sydämeni pohjasta sitä lukijaa, joka jokin aika sitten vinkkasi meille Universal Stone yleispuhdistuaineesta. Sillä on meinaan lähtenyt nyt kaikki muu paitsi tämä surullisen kuuluisa tapettitaideteos, joka viime viikkoina on laajentunut jo lähes koko seinän suuruiseksi.

Nasun mielestä maisemasta puuttui jotain.

Täytyy tunnustaa, että nyt todella ymmärrän miksi se liitutaulumaali on niin suosittu lastenhuoneessa. Itse en siitä ole aiemmin juuri pitänyt, sillä piirrokset näyttävät jäävän siihen pintaan jotenkin likaisen näköisesti tai ainakin siten, ettei se pyyhkimisenkään jälkeen täysin puhtaalta näytä. Mutta nyt, katsellessani tätä toista vaihtoehtoa, on sanottava jotta ymmärrän. Ymmärrän oikein hyvin.

Keväinen auringonvalo paljasti seinän uuden tilataideluomuksen.

Sängyn kohdalla pieni taiteilija oli puolestaan selvästi tuntenut jotain syöverimäistä angstia.

Eikä luomisvimma pelkkään piirrusteluun pääty, eipä tietenkään. Kyytiä saavat tarvittaessa myös vanhat suosikit kuten koristekivet, omien vaatekaappien sisältö tai kirjahyllyt, vessapaperista nyt puhumattakaan.

Eipähän lopu paperi kesken jos vaikka ripuli yllättää.

Pikku-Picasso löysi tiensä äidin meikkikaappiinkin.

Nii-in, kuten olen aiemminkin julistanut, pieni itsekehu silloin tällöin on enemmän kun paikallaan. Niinpä päätänkin tämän kirjoituksen itseni ja erityisesti pitkän pinnani ihastelemiseen. Jos joku olisi viisi vuotta sitten kertonut minun lähinnä naureskelevan tällaisille ympäri kämppää levittäytyville pikkutöherryksille olisin pitänyt tyyppiä puolijauhoisena. Toista se on tänä päivänä. Hyvä Heli, pitkäpinnaisuus sopii sulle!

   Tiesittekö, että puupintaankin tarttuu kuulakärkikynä?

Jopa tällainen huoleton viivanjälki.

Nyt et kyllä syö kuormasta!

Toipuvia terkkuja sairastuvalta! Täällä sitä edelleen köhitään, röhitään ja sairastetaan. Toinen kuuri antibiootteja menossa, joten eiköhän tämä pöpö ala pian nujertumaan. Vinkiksi asiaa harkitseville: en suosittele. Mykoplasmaa - sitä ei voi suositella. Kenellekään.

Mutta koska en jaksa tästä taudista enää sen enempää jorista, on tullut vatvottua jo liikaakin, siirrän jutut aivan uusille uralle. Nimittäin Kätköön, pitkästä aikaa. Tuumin tässä, jota kaipa minäkin voin omaa putiikkiani hieman blogissa hehkuttaa, varsinkin kun sitä on viime aikoina hehkutettu muissakin blogeissa. Mistä muuten megalämmin kiitos kaikille ihanille Kätkö-fiilistelijöille!

Nimittäin, on tässä härdellissä unohtunut totaalisesti mainita, että saimme nettikauppamme vihdoin auki tuossa tammikuun puolella ja nyt on osa putiikin aarteista myynnissä myös virtuaaliasiakkaillemme. Ja se nettikauppahan löytyy siis Kätkön kotisivuilta.

Nettikauppamme tukee tällä hetkellä 500 tuotetta, mutta tuo raja paukkuu jatkuvasti. Eikä myynnissä todellakaan ole koko kaupan valikoima, korutkin puuttuvat edelleen kun vapaita myyntitilaa ei tällä hetkellä ole. Minä kun innoissani täytin tilat huonekaluilla, vaatteilla, laukuilla ja sisustusjutuilla. Ja voin nyt myös kokemuksesta kertoa, että tuo viidensadan tuotteen kuvaaminen & yksittäinen hakkaaminen nettikauppaan oli aikamoinen ponnistus... meninpä taas aliarvoimaan urakan ja yliarvioimaan itseni.

Mutta eipä mitään, hetki oli voittajana helppo hymyillä kun tuotteet oli kauppaan syötetty ja olo oli sellainen tyytyväisen onnellisen pulskea "VALMIS!". Mutta kah, heti seuraavalla viikolla kaupasta myytiin taas aika kasa tuotteita, vaatevarastot saivat täydennystä ja huonekalut menivät 50% uusiksi. Joten tyytyväistä olotilaa seurasi välittömästi tuttu tunne siitä, kuinka hommat ovat (jälleen) kesken. On totta se mitä sanotaan - koskaan ei oma kauppa ole valmis. Ja hyvä niin.

Kaupanpidossa on monia ihania puolia eikä pienin niistä ole suinkaan se kauniiden tuotteiden ohimarssi, jota saa aitiopaikalta todistaa. Ja niinpä käy aika ajoin niin, että ihastun tulisesti johonkin kauppamme tuotteeseen. Henkka sitten jarruttelee ja koittaa toimia järjen äänenä kun minä raijaan kamaa kaupasta kotia kohti. Vain viedäkseni ne kohta takaisin, sillä eihän tänne oikeasti enää mitään uutta mahdu. Ainakaan ilma että luovun jostain ensin.

Nyt se on todistettu; meikäläinen todella on henkisesti mummo. Kiikkustuolimummo.

Ennen joulua rakastuin tähän mustaan keinutuoliin. Kaunokainen on 1950-luvulta, kotimaista tuotantoa ja erinomaisen mukava istua. Valehtelin itselleni ja miehelle, kun selittelin tuovani sen vain joulupyhiksi meille. Siinä olen sitten monet illat keinutellut ja mietiskellyt syntyjä syviä, heijannut Nasua ja neulonut. En usko että pystyn uudesta ystävästäni enää luopumaan. En, vaikka se melko hankalasti keskellä kirjaston lattiaa nyt asuukin.

Toinen ihanuus on valitettavasti matkalla kauppaan takaisin. Luovutin sen suhteen, mutta ainoastaan sen vuoksi ettei se yksinkertaisetsi mahtunut sille suunniteltuun tilaan. Kirotun kapea hallinmokoma, grauh! Tuo Kelim -matto olisi ollut kuin tehty meille, paitsi tietenkin kooltaan. Pöh. 

Mä niiiin näin nämä kukkaset meidän kotona.

 Vaan ei. Kun ei mahdu, ei vaan mahdu. 

Eikä sitä leikelläkään henno, hehe.

Nyt olemme sitten onnistuneet saamaan pari Tapiovaaran Pirkka-tuolia ja useampia Domus-tuoleja, taattua vintagea tottakai. Ne eivät vielä kaupassa ole, sillä ovat vasta matkalla meille. Kääk. Kirjoitinko oikeasti että "meille"? Tarkoitin tietysti että kauppaan, myyntiin. Vaikka sinnikkäästi mielessäni on alkanutkin piipittämään ääni, jonka mukaan mustat Domukset sopisivat keittiön pöytämme ympärille kuin silmäpussit Keskisen Vesalle... 

Pitkästä aikaa blogihaastetta

Sain pitkästä aikaa blogihaasteen, johon päätin pienellä viiveellä nyt tarttua. Muistelen hämärästi saaneeni jonkun toisenkin haasteen, mutta sen on tämä blondi syyshäröpää jo autuaasti unohtanut. Joten jos joku siellä ihmettelee miksei se dorka jo reagoi, olen pahoillani! En enää muista mihin piti reagoida. Hö.

Mutta myyrän haasteen vielä muistan ja sen päätin tänään työpöydällenikin ottaa. Eli kyseinen homma menee siis kuulemma näin:

• Valitse IKEAn 2012-13 kuvastosta kolme tuotetta jotka haluaisit
• Valitse lisäksi yksi tuote, josta ajattelet tulevan "The hittituote"
• Jaa haaste kolmelle eteenpäin

No, aluksi piti siis kahlata tuo Ikean uusin raamattu läpi. Meille se on postitse tullut jo jokin aika sitten ja nythän sain loistosyyn kahlata sen vihdoin lävitse. Meikäläisen kolmen kova kopla näyttäisi tänään siis tältä (mieli muuttuu, joskus jopa useasti päivässä):

 

1. Ensimmäisenä härpäke, jota olen harkinnut ainakin viisi, jos en jopa kymmenen vuotta. Eli parisängyllemme runko. Haaveilen tilasta, jonne saisin tungettua kaikki kesätäkit, muut ylimääräiset täkit (älkää edes kysykö) ja petivaatteet. Tällä hetkellä petivaatteet ovat eteisessä omassa kaapissaan ja tila uhkaa loppua minä hetkenä hyvänsä. Eli yksi kappale sängynrunkoa säilytyskaapeilla, kiitos.

 

Brimnes sängynrunko, kuva lainattu Ikealta itseltään.

2. Sitten jotain pientä ja vekkulia. Minä rakastan kynttilöitä ja kasveja. Ja koska kotiin ei tällä hetkellä tarvita enää yhtään viherkasvia, kallistun siis kynttilöihin. Tämä kynttilänjalka on hauska ja nokkela, sen voi koota mitä erilaisimmilla tavoilla. Sen kun vaan kiäntelee ja viäntelee, vähän niin kuin Rubikin kuutiota. 

 

 

 Itse laittaisin tähän keltaiset, oranssit tai mustat kynttilät. Tai kaikki.

IKEA PS 2012, kuva Ikealta lainattu.

 

 3. Sitten jotain erilaista. Vaikka kotimme on pohjaltaan mustavalkoinen, kaipaan sinne myös aina jotain väriä mausteeksi. Lisävärit elävät vuodenaikojen, päähänpistojen ja mielialojen herttaisena jatkumona ja siksipä osuikin nyt silmääni tämä pirtsake. 

 

Tampereella kun alkavat kohta joka syksyiset pelastajamme - Valoviikot. Näistä raidoista tuli jotenkin samalla tavalla iloinen mieli mitä kaupungin valaisevista valoistakin. Mutta mihin tunkea tämä? Jotenkin haluaisin sen keittiöön, mutta onko se alta viikossa jo niin soseessa, ettei raitoja erota klähmistä?

 Joo! Iloista raitaa ja paljon.

VEMB-matto kuvineen täältä.

 

Jokeri: Yhden valinnan saanen tehdä Kätkönkin puolesta, joohan? Sillä sen tuulikaappiin kaipaisin jotain juurikin näin näppärää telinettä, johon voisin sitten innoissani kiikutella aina vuodenaikaan sopivia rehuja; syksyllä kanervia, talvella joulutähtiä, keväällä narsisseja ja kesällä vaikkapa kolme valtavaa kodinonnea. Tai jotain hyvin rönsyilevää. Tai auringonkukkia, noita lempikukkiani.

 

Tännepä mahtuisi näpsäkästi sympaattinen rehu kavereineen, tervetuliaaksi toivottamaan. 

Ikea PS 2012, kuva jälleen täältä.

 

Tulevaksi hittituotteeksi veikkaan itämaista mattoa, sellaista joka toistaa syvänkauniita värejä graafisissa kirjailuissaan. Omalla ainutlaatuisella tavallaan. Ihanaa, aitoa, käsinsolmittua lattian pehmustajaa. Jotakin sellaista kuin vaikka nämä kaverit tässä näin:

 No, tulivatpa nuo nyt pieninä mokomat. Mutta ideasta saanee kiinni. 

Kuvat Ikean kuvista koottu.

  
No niin, siinäpä se. Sen sijaan että haasteen nakkaisin nyt jollekin toiselle blogistille kertokaa mielummin te, mitä koteihinne olette seuravaksi suunnitelleet? Tai haaveilleet? Eikä todellakaan tarvitse olla Ikeasta :)

Uudisraivaajana kaappisavotassa

Kaappien raivaus vol ääretön jatkui tänään. Taisin mainitakin, että keittiösavotasta humaltuneena ajattelin hyökätä seuraavaksi vaatekaappien kimppuun. No, sen tein. Tänään oli vuorossa kaappi, jonne olen viime vuodet lähinnä työntänyt tavaraa. Kaappi on eräänlainen lisävaatekaappi ja siellä majailee vain minun vaateitani, tosin niillä on seuranaan mm. Guitar Heron rumpusetti, nelisenkymmentä laukkua ja laatikollinen vöitä. Ja ne eivät kaikki todellakaan ole sitten minun.

Morjesta vaan, sopii aloittaa.

Kuva luo valheellisen illuusion semisiististä kaapista, sillä kaikki se osa kamasta, joka kaatui niskaan ovea avatessa, on jo siivottu pois. Tässä kohdin voisin myös paljastaa, että kyseinen kaappi on yli kaksi metriä syvä. Kyllä, luitte oikein. Yli. Kaksi. Metriä. Ihana kaappi, jolla on pohjaton ruokahalu.

Nasu jaksoi aikansa päivystää vierelläni kaapista paljastuneita tavaroita tutkien. Sieltähän se Manducakin löytyi, olin huolella sen tuohon vaatetankoon talteen ripustanut. Harmi vaan, että sen päällä oli kolmet housut ja kaksi hametta kasassa, minkä vuoksi koko Manducasta ei näkynyt remmin remmiä. 

Päivän voittajahetki koettiin sillä hetkellä, kun sain kieputtaa Nasulle samanlaisen ponnarin kuin itsellenikin. Tästä se lähtee, ensi kerralla se saa ehkä olla päässä jo vartin pidempään. Mutta kiesus kun on söpö!

Jumanskekka mitä tuo mutsi tuolta kaapista esiin kantaa!

Kohta se jää ton kasan alle. Satavarma.

Jossain vaiheessa ipana kyllästyi ja poistui paikalta. Minä havahduin jälleen ihan liian myöhään siihen haudanomaiseen hiljaisuuteen, joka kämpässä äkisti vallitsi. Pienen pieni kilinä keittiöstä paljasti termiitin olinpaikan. Parilla harppauksella olin keittiössä, mutta mitäpä se auttaa jos on jo auttamatta useita minuutteja myöhässä?

Hahaa mutsi! Salakaakaoilija iski jälleen!

Nautiskelen saaliistani nyt kaikessa rauhassa, minkäs enää teet?

Siinä puuhaillessa tämäkin päivä sitten mennä hurahti. Mies lähti viettämään miesteniltaa heviherjabändinsä (älkää edes kysykö) biisi-iltamiin ja meikäläinen pähkäilee nyt sohvan nurkassa, josko sitä avaisi hurjana naisena oikein punaviinipullon. Jotenkin tekisi mieli hörppiä hieman punkkua, en edes muista koska viimeksi punaviiniä olen juonut. Ja se(kin) on melko huolestuttava havainto.

Mutta nyt, tässä kynttilöiden palaessa, kissan röhnöttäessä jaloissa ja takan hehkuessa lämpöä tekisikin yllättäen mieli lasillista hyvää punaviiniä. Se on joko punkku tai suklaalevy.... tai hitto vie, miksei molemmat? Lauantai-iltoja!

Syvällä glögipiilossa

Jumankekka sentään! Pitäisi olla jokin älylllinen este sille kuinka monta paperilappusta, vanhaa postikorttia, glögipurnukkaa ja "saatan vielä tarvita tätä johonkin" esinettä ihminen pystyy kaappeihinsa hamstraamaan. Tiedättehän, sellainen näkymätön raja, joka ylittyessään aiheuttaisi välittömästi autonomisen hermoston aktivoitumisen. Ja tämän hermoston käskyttämänä kädet sitten viskoisivat kamaa roskiin, sitä ikinä kyseenalaistamatta.

Aloitin siis tänään sen perkuleen rojukaapin siivoamisen. Ja hommahan oli aivan törkeä suuri, kaapilla on syvyyttä kuin Mariaanien haudalla. Pääsin ehkä puoleenväliin, vaikka koko illan sitä raivasin. 

 Tästä se lähtee. Kaapin alin taso tyhjennetty ja keittiö vielä sinnittelee.

Siivouksen puolivälissä, usko alkaa loppua. 

Kaappi siis puolilleen tyhjennetty ja keittiö alkaa hitaasti mutta varmasti pettää alta.

Ja kyseessähän on tuo nurkassa myhäilevä kaapinretale. Miksei se ole huudellut jo kuukausia sitten, että kohta alkaa tulvia? Niin on vaan hiljaa itseään lihotellut ja kiltisti oveaan sulkenut kaaoksen piilottaen. Kuin mikäkin salasyöppö. Ja minähän en sitä kamaa ole sinne sisään tunkenut, en tietenkään.

Tuosta alatason raivauksesta pääsin tänään siis tähän saakka.

Pahinhan on tietenkin tuo ylähylly, korkeuttakin mokomalla yli metri. Puuh.

Ja tiedän, kuinka kellään voi olla glögiä varastossa tuollainen määrä?

Huomenna jatketaan. Selvästi joku hulluus on saanut minusta otteen, sillä tälle kaappien raivaamiselle ei vain tunnu tulevan loppua. Rojukaapin jälkeen ajattelin nimittäin upottaa hampaani kaappikomplekseista suurimpaan - vaatekaapistoon. Eli ei, en näemmä ymmärrä tuntea minkäänlaista järjellistä pelkoa. Lienen lopullisesti menettänyt järkeni.

Ja teille jotka asiaa kuitenkin ihmettelette: kyllä, elämästäni on tullut juurikin näin villiä.

Kaappihirmu

Juuri kun tuli äimisteltyä sitä miten en miesmuistiin ole ostanut Nasulle vaatteita, oli asia tietenkin heti korjattava. Nyt meinaan vastaan käveli sen verran lutuisen näköinen haalari että se oli saatava. Asu kun näytti juuri niin mukavalta päällä, mitä se meikäläisen smurffiasukin on.

On tämä haalari ihan jees, mut tämä suklaa se vasta mukavaa onkin.

Onneks pongasin mutsin salaa nakertamasta tätä, olis muuten jäänyt herkut taas saamatta. 

Tänään aloitin, niin tylsältä kun se saattaa kuulostaakin, kaappien raivausoperaation. Joku aika sitten tuli kirottua noita kodin sotkuisia nurkkia ja kun nyt kukaan ei tajua niitä tulla tänne siivoamaan, oli tartuttava itse toimeen. 

Ensimmäisenä kyytiä sai Nasun huoneessa majaa pitänyt "tärkeiden papereiden kaappi". Jaa miksikö juuri tämä? No, syystä että ipana ratsaa sen harva se päivä ja yksinkertaisesti kyllästyin noukkimaan laskuja, takuupapereita ja verolomakkeita lelulaatikon uuumenista, sängyn alta ja piirrustuspöydältä. 

Mutsi väittää et mulla on takku takaraivolla? 

Jos nyt vähän on kuohkeana kampaus, niin hetikö sitä pitäis harjalla mennä sörkkimään?

Oli jo aikakin. Kyseisen kaapin olin nimittäin huonetta remontoidessa alustavasti suunnitellut nassikan lelukaapiksi, mutta koska vastasyntynyt ei oikein osaa vaatimuksiaan vielä artikuloida, valloittivat meidän paperimme kaapin alta aikayksikön. Kunnes nyt parin vuoden päästä havahduimme taaperon tuhovoimaan ja lelupaljouteen. Oli siis aika.

Illan aikana siirsin kaikki ne paperit, jotka välttivät silppurin, kirjaston kirjahyllyyn. Se on kaikin puolin kätevämpi paikka muutenkin; usein noita papereita tarvitaan nimenomaan nassikan mentyä nukkumaan, minkä vuosi ipanan huone säilytyspaikkana ei toiminut muutenkaan.

Huomenna otan uhrikseni keittiön rojukaapin. Sieltä löytyy varmaan joulukinkku muumioituneena tai jotain muuta epämääräistä, sen verran hanakasti olen kamaa sinne tunkenut. Ei hajuakaan mitä päällyskerrosten alta löytyy, mutta huomennahan tuokin selviää. Ohjenuorakseni olen ottanut raa'at teesit: kaikki kiertoon mitä ei tämän vuoden aikana ole tarvittu.

Paitsi kaikki aarteet. Ja hassut muistot. Ja tavarat kategoriasta "saatan vielä tarvita". Ja ne mistä en vain henno luopua. Ja... niin, todennäköisesti huomenna kaappi vain järjestellään uudelleen ja pari loppuunpoltettua kynttilää saattaa kohdata kohtalonsa.

Lapamato tahtoo

Jaahans, sehän pyörähti sitten jo lokakuun puolelle. Syksy syvenee, samoin meikäläisen väsymys. Soitto parhaalle ystävälle paljasti ankean tosiasian: en ole tosissani edes yrittänyt tehdä väsymykselleni mitään muuta kuin nukkua. Ja ei, en ole raskaana.

En ole kaivanut kirkasvalolamppua esiin, en lisännyt vitamiineja. En käynyt iltaisin happihypyillä, en edes urheilemassa. Olla möllötän sohvanpohjalla ja pällistelen ympärilleni. Nyt on meinaan iskenyt vallan kaamea sisustusvimma! A-P-U-A!

Mies ei vimmastani ole kovinkaan innostunut enkä olisi minäkään, ellen itse uisi tämän äkillisen innon syvissä virroissa. Haluaisin nimittäin lähes maanisesti uudistaa kotimme sisustuksen, karsia kaappien tavarapaljoutta, tuunata itse. Haluaisin, vaan aikaa ei tunnu löytyvän mistään. Tai jos aikaa olisikin jokunen tunti, ei virtaa puolestaan löydy mistään. Oikein ärsyttää tämä oma löllylälly-olo. Tai ärsyttäisi, muttei oikein löydy virtaa siihenkään.

Syytän asiasta Kätköä ja liian inspiroivia sisutusblogeja ja -lehtiä, joita monen kuukauden paussin jälkeen on jälleen ollut aikaa lukea. Osasyyllinen on varmastikin tämä äkisti palannut vapaa-aika, hassu vapaa tila mistä iltamme jälleen koostuvat. 

Poissa ovat öiset työtalkoot liikkeessä, tilalla levottomasti ympäristöään skannaava kärsimätön hermokimppu, jota nuutuneelta tuntuva kotipesä nyt lähinnä ärsyttää, mutta joka ei saa ponnistettua tekemisen virtaa sitten mistään. Kohta alennun niin alas, että ostan purkin energiajuomaa ja alan hommiin.

Tahtoisin uusia mattoja, tyynyjä ja kukkia. Tasojen päältä tavararöykkiöt kaappeihin ja kaappeihin tilaa niin että niihin näkisi edes sisälle. Tahdon turhasta tavarasta eroon ja tärkeät tavarat kauniisti esille. Tahtoisin ylimääräiset huonekalut varastoon vuoroaan odottamaan (kyllä, meillä on esimerkiksi nytkin kaksi tuolia ja kaksi pöytää täysin ylimääräisinä keskellä kirjastoa). Tahtoisin Nasun huoneen ajan tasalle (siis kamaan - käsi ylös kenen toisen kaksivuotiaan huoneessa lojuu edelleen hoitopöytä???).

Tahtoisin, voi tahtoisin. Sen sijaan lähinnä huokaisen joka ilta tahtomisiini voipuneena, kaivaudun vällyn alle ja otan lehden käteeni. Luen ja haaveilen. Jotenkin tuntuu että tässä lokakuun alun väsymyksessä muuhun ei nyt riitä virtaa.

Pelästysitte varmaan itsekin, jos peilistä katsoisi aamulla tämän näköinen nakkisilmä?

PS. Kirjoittaja pahoittelee kirjoituksestaan huokuvaa flegmaattisuutta ja toivoo, ettei tämä lapamatoinen olemus tartu. Jos se kuitenkin tarttuu, ei kirjoittajalla ole hajuakaan parannuskeinoista.

Itä-Tampereen kovin gimma

Oi ihana kevät! Tänään yhdistetylle kauppa- ja kirppisreissulle puettiin reteästi kevät vaatetta. Se on nimittäin kevät nyt, vastalauseita ei kuunnella. Toppavaatteet jäivät syvälle kaappiin kun pintaan louhittiin froteemyssy ja vanutakki. Tai no, kaipa tuo joku kevyttoppa on, mutta meikäläiselle se on kaikkien toppahässäköiden jälkeen ihanan helposti puettava ja ohkainen takki. 

Miltäs tämä asu näyttää takaapäin... hmm.

Entäs edestä? Onko tämä myssy ehkä vähän liikaa? Meneeks mun maine?

Nasu rakastaa kirppiksillä kiertelyä ja erilaisten löytöjen tekemstä, ihan kuten vanhempansakin. Nasun löydöt tosin tuppaavat eroamaan meidän löydöistä aikas selkeästikin. Siinä missä nassikkaa vetävät puoleensa kirkkaat värit, pehmoiset karvat tai muuten vain kiinnostavat muodot, katselemme me miehen kanssa ennemmin vaatteita ja vanhoja esineitä. No, eipähän tule riitaa esineistä.

Annas iskä sitoo ne kengännauhat.

(Ja varastaa samalla pienen halin)

Ja kun siinä Koti-sarjassa on tullut kuvattua tätä meidän kotiamme nyt eri huoneista (tiedän, kierros on yhä pahasti kesken - working on it), niin esitellään nyt sitten vaihteeksi hieman maanpinnan alaisia paikkoja. 

Kävimme tänään talomme kellarissa ja kamera sattui olemaan mukana (älkää kysykö miksi, täällä tapahtuu outoja asioita). Joka tapauksessa tuloksena syntyi sangen katu-uskottavia kuvia.

Meitsi poussaa ihan gansgstana täällä. Betonilähiön lapsi, nääs.

Tervetuloa mun neibörhuudeilleni, yo.

Mutta nyt aion seuravaaksi käydä sen prkl neulemekon kimppuun. Vannon, kautta kiven ja kannon, että palmikoita en enää ikinä kudo. En i-k-i-n-ä. Mikä ihmeen mielenhäiriö sai edes yrittämään? Yhtä tuskaa ja takkuamista koko työ. Eilenkin huomasin tehneeni 12 kerrosta mekon väärälle puolelle, minkä seurauksena sain ensiksi purkaa ne pahuksen kerrokset ja sen jälkeen metsästää kaikki 144 silmukkaa takaisin puikoille.

Vain huomatakseni että kaksi silmukkaa oli hukkunut jonnekin purkuprosessin kiemuroihin. Seurasi lisää purkamista ja vielä enemmän kirosanoja ja oli enemmän kuin hilkulla etten paiskannut kutimia ikkunasta kadulle. Laskin sen epäonnen räpellykseni kuitenkin aikuismaisen kärsivällisesti pöydälle odottamaan parempia aikoa. Hyvä minä, näin se luonne kasvaa ja pinna venyy. 

Tänään sitten vastoinkäymisestä sisuuntuneena aion käydä tuon petollisen neulemekon kimppuun, uusin järein asein. Wish me luck. Mutta hei, mukavan rentoa perjantai-iltaa teille muille!

Osa V: Nasun huoneessa

Hei rakkaat lukijamme, eilen oli valitettavan hiljaista täällä päässä, sillä painoimme miehen kanssa hommia unelmatehtaallamme aina aamukahteen saakka yöllä. Tänään päätin sitten saada itseäni niskasta kiinni ja jatkaa lupausteni mukaisesti näiden Koti-sarjan postausten parissa, te kun taidatte edelleen olla siellä vessapaussilla, jonne teidät toukokuussa jätin. Eli nyt on varmaan kaikki saaneet jo pisunsa tehtyä ja voidaan jatkaa suoraan Nasun huoneeseen.  

Nasun huone on, kuten omistajansakin, jatkuvassa muutoksen tilassa. Tällä hetkellä huone on melko täyteen kalustettu, kun kaverin sängyn ohella siellä edelleen lepää muun muassa hoitopöytä. Tuo tuossa noin, älkää teloko jalkojanne, se on hieman tiellä siinä nurkassaan.

Hoitopöytäähän ei olla käytetty ipanan hoiteluun enää kesän jälkeen, eipä nasukkaa siinä saisi aloillaan makoilemaan tiukemmillakaan lepositeillä, mutta iso kaappi on sangen kätevä ja imee itseensä mielettömästi tavaraa. Kuten nyt vaikka niitä tilaa vieviä kestovaippoja.    

Tämä tässä näin, huomaatteko, tämä röhnö.

Se vie ärsyttävästi tilaa mun leikeiltäni enkä edes pääse sen päälle itse kipuamaan.

Onneksi tänne pääsee muutenkin. 

Täällä mulla on jemmassa esimerkiksi näitä mun kirjojani aamun lukuhetkiä varten, 

kun porukat koisaa luoja ties kuinka myöhään.

Säännöllisesti menetän hermoni tuohon röhnäkkeeseen (tarkoitan siis hoitopöytää) ja vannon kantavani sen heti miten kellarivarastoon. Sitten vaihdan Nasulle vaipat ja siunaan sitä miten kätevästi ne tuossa rouskussa ovatkaan. Eli tiedä nyt sitten josko tuo pöytä asuu nasukan kämppiksenä vielä sinne kestoista luopumiseen saakka.

Mitä sanoit? Aivan oikein muistettu, Nasun sänky ei tosiaan aina ole ollut tässä. Ennen kuin Nasu siirtyi nukkumaan itsekseen omaan pinnasänkyynsä, oli sänky hetken aikaa sivuvaunu-tyyliin vuoteemme vieressä. Muistattekin ehkä kun kirjoitin asiasta täällä? Tällöin lattialla oli mukavasti tilaa pelmuta, ihanan pehmoinen mattokin pääsi leikeissä hyötykäyttöön.

Iso huone, pieni Nasu.

Niin ne mittasuhteet muuttuvat.

Tältä siis huone näytti silloin kun Nasu syntyi. Pinnasängyssä kellittiin, ihasteltiin pyörivää mobilea ja harjoiteltiin vatsalleen kääntymistä, myöhemmin ryömimistä ja konttausta. Pinnis tarjosi äidille ihanan päiväkahvirauhan kun ei tarvinnut joka hetki valvoa missä se jälkikasvu kulloinkin myyrysi. Tilannetta helpotti olennaisesti se, että nasukka viihtyi taukotilassaan hyvin.

 Nasun hoitopiste ja puuhanurkka. Pienet oli piirit silloin.

    

Tsiigaa mutsi, sillä aikaa kun sä joit niitä kahveitasi, meikäläinen treenasi tätä pään nostelua.

 Ja muistin virkistykseksi, tältä mä siis näytin kun olin just syntynyt. 

Hoitopöytä ja sänky ovat siis vaihtaneet paikkaa, muuten nasukan huoneen huonekalut ovat pysyneet melko samoina. Mitä nyt tuon hyllyn, niin siis tuon siinä päidenne yläpuolella, sisältö on vaihtunut säännöllisen epäsäännöllisesti. Haaveilen siistimmistä hyllyistä, mutta ainakin toistaiseksi nasukan lukuisat kirjat ja pehmoelukat vievät pohjan moisilta haaveilta.

Hellyyttävän karhutaulun tein Nasun syntymälahjasta.

Siinä se on seurannut nasukan kasvua jo kohta pari vuotta.

Yhtä seinää koristaa kettuja, hirviä ja pöllöjä vilisevä tapetti. Tapetti osoittautui varsinaiseksi hittituotteeksi jo pikkuvauva-ajoista alkaen, Nasu viihtyi hoitopöydällään pitkiäkin aikoja pelkästään tapetin kuvia ihaillen. Siinä jäivät neuvolan hymyilevät naamat kakkoseksi.

 Tätä maisemaa pikkuruinen Nasu jaksoi tutkiskella.

Painoimme miehen kanssa samat kuviot Nasun verhoonkin. 

Pöydällä lepää tällä hetkellä nämä uusimmat hurahdukseni, nasukan omat henkarit.

Pöydän päällä ihastuttaa Nasun saama kaunis kortti Vadelmialta ja Liljalta.

Paljon on huoneessa vielä keskeneräistä, kehykset odottavat valokuvia, hoitopöydän tila jotain aivan uutta. Huoneen keskellä komeilee se sinne rakennettu maja ja yhdellä seinustalla komeilee työpisteemme. Lukuisten salaisten papereiden (kröhöm) vuoksi en nyt esittele sitä kohtaa huoneesta. Kerrotaan nyt vaikka mielikuvien luomiseksi se, että pöytä on valkoinen ja tuoli musta.

Paikoilleen asentamista odottaa edelleen myös tämä löytö:

Mä tuon nyt tän sulle mutsi, jos sä vihdoin saisit sen seinälle.

Jotta sellainen huone on Nasun ikioma huone. Se, jossa tuo hellyttävä karvapää juuri nytkin levollisesti tuhisee. Ehkäpä seuraavaksi pääsemme jo sinne keittiöön, jossa se lupaamani kahvi edelleen pannussa seisoo... Toivottavasti se edelleen maistuu?

 Joo, siinä se meitsin cribs nyt oli. 

Ja tässä tämä mun miljoonia maksanut kiesini.