Mekkoviikot

Jotenkin hassusti olen ajatellut, että Nasu pitäisi pukea hoitoon aina housuihin. Tai haalareihin, mutta joka tapauksessa kaksilahkeiseen asuun. Mekot ovat olleet pannassa. Kuvittelin, että mekot ovat Ritvan jotenkin hankala pukea ja että ne ovat kaksi kertaa päivässä ulkoilevalle naperolle huono asuste toppahaalarin alle.

Ja pöh. Totta munassa voin pukea nassikalle mekon päälle jos vaan haluan. Tai nykyään ennemminkin: jos Nasu haluaa. Ja koska nassikka näyttää nykyisin suorastaan ihastuneen mekkoihin (sunnuntain vierailureissu kirvoitti heti vaatimuksen laittaa "mekko päälle"), ei homma ole itse asiassa lainkaan vaativaa. 

 

Niinpä olenkin julistanut tämän viikon Nasun mekkoviikoksi. Eilen en valitettavasti linjoille ehtinyt päivän mekkoa esittelemään, joten pistetään nyt heti samaan syssyyn niin eilinen kuin tämän päiväinenkin mekko. Jotka eivät tietenkään ole samat, mitä kuvittelittekaan? Jotain samaa niissä tosin tuntuu olevan, hassua että ensimmäisen valitsin minä ja toisen mies. Liikumme selvästi samoissa teemoissa.

Kas lukijat! Tervetuloa Nasun herkkukeittiöön.

Tänään valmistamme fajitaksia, joita minä tässä olen juuri maustamassa.

 Kuten huomaatte, maustaminen on iloinen laji. Sitä ei parane suorittaa ryppyotsaisena.

Mutta kah, mitäs nämä täällä maustekaapista löytyneessä pussissa ovat? Näyttävät erehdyttävästi karkeilta...

Mutsi hei, nyt vaaditaan selityksiä.

Täällä me siis olemme kokkailleet harva se ilta yhdessä, Nasu erinäisiä apupuuhia toimittaen. Jos aloitamme kokkaamaan ilman ipanaa, raikaa kohta jostain päin asuntoa vaativa "Heeeei, odota minua!" -käsky, jota kannattaa noudattaa. Sen on arki tahtoikäisen kanssa jo opettanut, m.o.t.

Eipä siinä, hauskaahan tuon nassikan kanssa on puuhastella. Eikä se (enää) poltakaan itseään, sen verran syvän muistijäljen se käden polttaminen ilmeisesti jätti. Kuten joku teistä kommenteissakin arveli. Jotkut opit, niin, ne vaan pitää tulla sen oman kantapään kautta. Tiedänhän sen itsekin.

Kas hei rakkaat katsojat, nyt olen siirtynyt jo lettutaikinan äärelle.

 Idea on siis sekoittaa nämä jauhopaakut tänne taikinaan, helppoa kuin heinänteko.

  No kappas kehveliä, mikäs se mun sormissani on?

Ja heti kun ote hetkeksi herpaantuu, läikkyy tämä kama samassa lattialle. Hjälp!

Olimme tosiaan sunnuntaina pienen ihanan sukulaistytön ristiäisissä Seinäjoella. Tytön äiti antoi minulla natiaisen puettavaksi ja voi kauhistus kuinka ikinä olen onnistunutkaan moista tirppaa hoitamaan! Niinhän ne ovat kaksikuukautiset pieniä kuin mitkä. Ja hassuja sätkivine raajoineen, lutkuttavine suineen ja syvine katseineen. Niin, se vauvan syvä katse. Siellä se on koko maailma kun tarkkaan katsoo.

Etukäteen olimme aivan varmoja ettei ipana jaksaisi istua viittä tuntia autossa, mutta kuinkas sitten kävikään. Jälkikasvumme yllätti meidät enemmän kuin positiivisesti eikä hermostunut reissulla kertaakaaan. Siellä se istui takatuhdolla ja piti koko matkan syvää monologia maailman tilasta - tai jostakin. Ihan ei sen tilityksen syvin ydin meille yksinkertaisille vanhemmille selvinnyt. Liekö ollut tarkoituskaan. 

Horoskooppi lupasi meikäläiselle lähipäiviin jännitystä, haaveita ja uusia tilanteita. Pidetään siis peukkuja, nehän ovat aina tervetulleita!

Kohta se jo kokkaa

Tänään on vainonnut karmea tunnen siitä, että olen unohtanut jotain. Että pitäisi olla jossakin, tehdä jotain, muistaa jotain. Tunne on sikäli ärsyttävä, etten yksinkertaisesti muista mitään. Siis mitään mitä pitäisi muistaa tai olisi unohtunut. Silti tunne ei jätä rauhaan.

Mutta minkäs teet? Kun ei yksinkertaisesti tiedä mitään missanneensa, taidan tuudittautua tietämättömyyden turvalliseeen höttöön. Eiköhän sekin ajan kanssa selvinne, jos jotain olen tyrinyt.

Asiasta kakkavaippoihin. Tai oikeastaan niiden puutteeseen. Otin Ritvan, the iki-ihana-hoitotädin kanssa puheeksi Nasun mahdollisen vaipattomuuden ja yllätyksekseni hänkin totesi nasukan usein olevan samalla aamuvaipalla koko päivän. Ne hädät kun tulevat kuulemma pääasiassa pottaan. Voi riemua! Vaipattomuus - here we come!

Nykyään iltaisin ipanalla ei juuri vaippaa ole. Koko hommasta on tullut jo yhteinen leikki, jossa Nasu kiskoo potan jälkeen pöksyt suoraan päällensä ja minä taputan pikkuista pyllyä hämmästyneenä: "Nasu, missä vaippa on?" Vastaus tulee ylpeän innostuneena: "Ei ooooo, khihihi!" Niin, särmempi äiti olisi hommannut jo niitä pikkuhousuja.

Hmmm... mitähän sitten?

Joo, voisin vaikka maalata.

Minkähän värin valitsisi?

Hei, ei luovaa taiteilijaa saa häiritä!

Nasun omatoimisuus sen kun kiihtyy ja laajenee. Nykyään ei sitten parane availla tai sulkea asunnon ovia, saati valoja. Ehei, ne on pikku puuhapeten omaisuutta nykyään. Samoin pyykkikoneen ja rumpukuivurin tyhjentäminen, puhtaiden pyykkien kaappeihin vieminen, roskien roskiin laittaminen, Rikin ruokinta ja lukematon määrä kodin muita pikkuaskareita. 

Sitten sammutan nämä valot - NOIN!

Mitäs sanotte? Melko taitavaa, vaikka itse sanonkin.

Ai että! En malta odottaa kun Nasu oppii kokkaamaan.ja leipomaan. Siinä saa laiska äiti herkkuja maisteltavaksi, toivon niin. Ja meikäläinen se ei ole mikään turhan nirso, lupaan innolla maistella kaikia tuotoksia. Varsinkin kun tämän tahdin jatkuessa kokki siivonnee itse keittiönkin.

Kaappihirmu

Juuri kun tuli äimisteltyä sitä miten en miesmuistiin ole ostanut Nasulle vaatteita, oli asia tietenkin heti korjattava. Nyt meinaan vastaan käveli sen verran lutuisen näköinen haalari että se oli saatava. Asu kun näytti juuri niin mukavalta päällä, mitä se meikäläisen smurffiasukin on.

On tämä haalari ihan jees, mut tämä suklaa se vasta mukavaa onkin.

Onneks pongasin mutsin salaa nakertamasta tätä, olis muuten jäänyt herkut taas saamatta. 

Tänään aloitin, niin tylsältä kun se saattaa kuulostaakin, kaappien raivausoperaation. Joku aika sitten tuli kirottua noita kodin sotkuisia nurkkia ja kun nyt kukaan ei tajua niitä tulla tänne siivoamaan, oli tartuttava itse toimeen. 

Ensimmäisenä kyytiä sai Nasun huoneessa majaa pitänyt "tärkeiden papereiden kaappi". Jaa miksikö juuri tämä? No, syystä että ipana ratsaa sen harva se päivä ja yksinkertaisesti kyllästyin noukkimaan laskuja, takuupapereita ja verolomakkeita lelulaatikon uuumenista, sängyn alta ja piirrustuspöydältä. 

Mutsi väittää et mulla on takku takaraivolla? 

Jos nyt vähän on kuohkeana kampaus, niin hetikö sitä pitäis harjalla mennä sörkkimään?

Oli jo aikakin. Kyseisen kaapin olin nimittäin huonetta remontoidessa alustavasti suunnitellut nassikan lelukaapiksi, mutta koska vastasyntynyt ei oikein osaa vaatimuksiaan vielä artikuloida, valloittivat meidän paperimme kaapin alta aikayksikön. Kunnes nyt parin vuoden päästä havahduimme taaperon tuhovoimaan ja lelupaljouteen. Oli siis aika.

Illan aikana siirsin kaikki ne paperit, jotka välttivät silppurin, kirjaston kirjahyllyyn. Se on kaikin puolin kätevämpi paikka muutenkin; usein noita papereita tarvitaan nimenomaan nassikan mentyä nukkumaan, minkä vuosi ipanan huone säilytyspaikkana ei toiminut muutenkaan.

Huomenna otan uhrikseni keittiön rojukaapin. Sieltä löytyy varmaan joulukinkku muumioituneena tai jotain muuta epämääräistä, sen verran hanakasti olen kamaa sinne tunkenut. Ei hajuakaan mitä päällyskerrosten alta löytyy, mutta huomennahan tuokin selviää. Ohjenuorakseni olen ottanut raa'at teesit: kaikki kiertoon mitä ei tämän vuoden aikana ole tarvittu.

Paitsi kaikki aarteet. Ja hassut muistot. Ja tavarat kategoriasta "saatan vielä tarvita". Ja ne mistä en vain henno luopua. Ja... niin, todennäköisesti huomenna kaappi vain järjestellään uudelleen ja pari loppuunpoltettua kynttilää saattaa kohdata kohtalonsa.

Hormonitöyssyjä

Nyt on kuulemma syyslomaviikko. Töissä sen huomaa hiljentyneissä työhuoneissa ja autioissa päiväkahvitiloissa, lähipuistossa vastaavasti lisääntyneinä äiti-isi-lapsi kombinaatioina. Nyt jos saisin vapaasti valita, pakkaisin minäkin perheeni lentokoneeseen ja matkustaisin jonnekin suhteellisen kauaksi. Tasan vuosi sittenhän niin teimme.

Vaan nyt ei ole noita lomapäiviä, joten nautitaan Suomen syksystä. Alkaa meinaan olla jo aika vimmaisen kylmä, eilen palelluimme miehen kanssa lähes kuoliaiksi kun tuunasimme anopppilan pihamaalla erinäisiä huonekaluja. Koska viimeksi lokakuussa on ollut lämpötilat lähellä nollaa, kysyn vaan?

Mua ei paljon nuo viimat häiritse kun on nämä mutsin värkkäämät villapöksyt jalassa. 

Mut lomareissu - se vasta kuulostaiskin nastalta!

Viime päivinä on myös ärsyttänyt asiat ihan eri tavalla kuin normaalisti. PerusHeli kun on sellainen melko rento ja joviaali tapaus, on viime viikon Heli ollut jotain ihan muuta. Persiiseen ammuttu on aivan alimitotettu ilmaus, kyllä täältä on löytynyt lähinnä murhanhimoisena kirskuva ämmänretale. Jos nyt suoraan sanon. Onneksi ison osan voi, ja laitankin, hormonihuurujen piikkiin (ei, en ole raskaana). Miten voikaan olla pinna lyhyt yksinkertaisesti kemiallisten syiden vuoksi? Mutta kun on.

En oikein itsekään ymmärrä mikä kamelin selkää on katkonut, mutta poikki se on mennä naksahdellut harva se päivä. Hirvittää ajatellakin jos vielä joskus olen raskaana, melko huonosti näytän näitä kuukausittaisiakaan hormonipiikkejä handlaavan. Mikä on outoa, sillä en kyllä ole aiemmin huomioinut tällaisia mielialapomppuja. No, viime viikolla onkin sitten töyssyttänyt kaikkien kuukausien edestä.

On muuten jännä ilmiö sekin, miten suunnattomasti raivostuttaa se, jos joku toinen kuittaa ärhentelysi (aivan oikeutetusti) hormonien piikkiin. Ai että kun riipii! Mutta itse sen voi tietenkin todeta viileän kylmän rauhallisesti, kuin fysiikan lakeja selostaen. Antakaa mä itse selitän fiilikseni, pirujako siinä niitä hormonien piikkiin latistatte?

Asiasta on toki helppo puhua nyt kun piikit on aika lailla jo selkäpuolella. Kohta, varmaankin jo huomenna, karistan ne kadulle ja jatkan matkaani turkki ja mieli pehmoisena pörhöttäen. Tänään ajattelin kuitenkin vielä lääkitä piikikästä minääni pussillisella Mariannea. Rauh!  

Matkustan ympäri Suomenmaan

Perjantaina Helsingissä, maanantaina Tampereella, tiistaina Oulussa ja keskiviikkona Helsingissä. Työhöni kuuluu välillä näitä (usein vain päivän mittaisia) reissuja Suomen eri pitäjiin. Reissuja ei onneksi ole mitenkään liian usein, mutta välillä elellään sellaisessa reissutiivistymässä. Kuten vaikkapa nyt.

Tänään heräsin lennolle kello 04.40 ja olen lähes varma, etten ollut nukkunut koko yönä. Uni oli sellaista klassista koiranunta, jossa havahduin vähän väliä siihen tietoisuuteen, että olin hereillä. Kerrassaan omituinen tunne; koska siihen havahtuu, on varmaankin hetkisen nukkunut. Silti muistikuvat tuntuvat koostuvan vain näistä havahtumisista, minkä vuoksi luulee olleensa koko yön hereillä. En edes muista koska olisin viimeksi valvonut näin. 

Tai no, nyt tuli kyllä värikynää. Muistanhan minä. Se oli sillon vuoden 2011 kesällä, kun nasukalla oli meneillään the Levottomat Yöt. Mutta siitä on jo niin kauan aikaa, että olin totaalisesti unohtanut kuinka kyistä tuo heräily on. Kyllä ihminen on luotu nukkumaan yönsä, ei voi muuta sanoa.

Pitkien reissupäivien ja välillä loputtomalta tuntuvien palaverirupeamien keskellä on ilahduttanut tämä. Uskomatonta miten koukuttavaa ja ennen kaikkea riemastuttavaa simppeli tikku-ukkoilu voi olla. 

Siis mutsi hei, anteeks ny! Ei kai tuollaisia saa töissä piirrellä?

Lintsariiii!

Ja ikänne oli?

Tänään pääsimme vihdoin sinne uimahalliin, jonne menemistä olen suunnitellut ainakin parin viikon ajan. Jo viime viikonloppuna piti mennä, mutta erään nimeltä mainitsemattoman tyypin verisen koheltamisen seurauksena pulikoimista oli siirrettävä.

Tänään sitten pelmahdimme yhdentoista jälkeen uimahallille ja totesimme jälleen matkalla olleemme melkoisia sankareita Nasun vauva-aikana: edelleenkin tuntuu uskomattomalta että todella raahasimme itsemme uimahallille joka penteleen sunnuntai kello aamupuoliseiskalta. Nykyisellä, ihanan aamu-unisella aikataulullamme moinen tuntuu yhtä etäiseltä kuin lento Marsiin.

Nasu se pulikoi into piukassa ja me miehen kanssa löhöilimme vauvauintien jäljiltä lämmenneissä vesissä kuin eloonsa tyytyväiset hylkeet. On se jännä miten rentoutunut olo lämpimässä vedessä lillumisesta tulee. En tiedä onko se peruja kohdusta vai mistä, mutta homma toimii joka kerta. 

Iltapäivällä oli toisen ystäväpariskuntamme lapsen yksivuotiskemut, muistanette Reinon juhlat viikon takaa? Istuimme ystävien seurassa ihmetellen ajan juoksua ja ihanan päivänsankarin suloista hymyä. Niinhän se pikkuinen jo hakee askelia, vaikka muistan elävästi kuinka vasta äsken olimme pallomahaisten ystävieni kanssa sushi-lounaalla. Ja tästä kaikesta on jo yli vuosi? Ei voi tajuta.

Jaa tukka huonosti vai?

No minäpä hieman kammalla suin sitä. 

Valmis! Kampa pöydälle ja juhlimaan.

Ai mitä? Takana vielä takku vai? Ei voi olla.

Joskus aiemmin puhuin mummoudestani, tällöin asialistalla taisi olla naurusta itkevät silmäni. Nyt olen saanut itseni kiinni jo useammastakin mummopuuhasta: minä neulon, itken nauraessani, liikutun lähes kaikesta, suosin punaista maitoa (aina kun vain mahdollista) ja päivittelen ajan kulkua. Enkä edes tajua piilotella tätä kaikkea.

Tänään tajusin myös sen, ettei tämä ajankulun päivittely taida loppua koskaan. Veikkaan, että menee yksi iso hupsahdus vaan ja huomaan olevani harmaahapsinen mummeli, jolla on kahdeksankymmentäkolme vuotta lasissa. Istun tuolissa lankakerieni kanssa, läpsyttelen kädellä polveani ja päivittelen mihin se elämä vilahti? Että niinhän minä olen mielestäni kuin kolmekymppinen heitukka, mutta peili sanoo toista.

Huolestuttavia oireita varhaisdementiasta on jo alkanut ilmaantua. Hoin pitkälle kesään olevani kolmekymmentäkolme vuotias, "palindromi-iässä nääs", kunnes mies hienovaraisesti huomautti minun kyllä olevan jo kolmekymmentäviisi vuotta. Ja vähän päälle. Siis mitä ihmettä, minne se pari vuotta sitten vierähti?

Niinpä olen alkanut ikää kysyttäessä sanomaan syntymävuoteni, sen sentään vielä muistan oikein: "seitenseiska mä oon, Elvis kuoli ja mä synnyin, hehee". Lohduttaudun muistolla siitä kuinka vain pari kuukautta sitten Alkossa kysyivät paperit viinitönkkää ostaessani. "Joku puolijauhoinen ja -näkökykyinen myyjä vai?" totesi mies kotona melko epähienosti vihjaten. "Ja pöh" totesin minä peilin äärestä, jossa muikistelin kommenttia tyytyväisenä muistellen. "Ehkä mä vaan näytän sellaiselta jolle ei tulisi alkoholia myydä".

Takkatulen loimusta

Ai että, istuskelen tässä sohvan nurkassa ja heti selkäni takana loimottaa syksyn ensimmäinen takkatuli. Viikon verran olen miehelle hienovaraisesti vihjaillut (lue: hokenut "tahtoo"), että takkaan olisi saatava tuli. Ja kyllä, tässä suhteessa vetäydyn vanhanaikaisiin sukupuolirooleihin: välillä hieman oikuttelevan takkamme sytytys on lähes poikkeuksetta miehen työ. Ihan niin kuin synnyttäminen on naisen.

Tänään sitten mies sai tulen aikaiseksi ja voi että kun osaa olla ihanaa! En tiedä montaa rauhoittavampaa asiaa kuin rauhallisesti loimottava takkatuli. Niin moni asia siinä on rauhoittavaa: ääni, tuoksu, lämpö, haju ja tietenkin itse tulen katseleminen. Ei tarvitse kuin valita aisti ja antaa palaa. Rentoutuminen taattua.

Nasun kanssa leikimme illalla taas pöräyttely- ja maisteluleikkiämme. Leikki on helppo: Nasu asettuu sohvalle muka-huolettomaan asentoon, minä vierelle väijymään. Siitä sitten hyökkäilen ipanan kimppuun, nostan paitaa ja paljastan suloisen pallomahan. Pöräyttelen ja maistelen ipanan masua tämän kiljuessa ja hekottaessa tikahtuakseen. Välillä vetäydyn taustalle vaanimaan. 

Tätä sitten jatketaan lukemattomia kertoja, niin kauan kun vatsalihakset kestävät.

Oon tässä kun en oliskaan. Tai-dat-tai.

Hieman jo varuilta jalkoja jumppaan.  

Jos vaikka innostuisit hyökkäämään.

Nytpä taidan laskea puolustustani, otan riskin.

Antaa tulla vaan, khihi!

Sysmyilyä

Sataa. Koko päivän on taas satanut vettä ja meikäläistä väsyttää aivan tolkuttomasti. Osa menee varmaankin vuodenajan piikkiin, osa kesältä periytyviin univelkoihin. Mutta toisaalta, mitä väliä niillä syillä kun tosiasia on vain se että väsyttää.

Tätä energiatonta vaihetta syksyssä vihaan. Yleensä olen elämässä melko puuhakas, mutta tasapainon nimessä täysmääräinen leppoilu ja hitaasti lorviminen onnistuu myös vallan mainiosti. Ärsyttävin olotila onkin se, kun pitäisi jaksaa ja sykkiä, mutta ei vaan jaksa. Toisin sanoen tilanne, jossa ei ole vaihtoehtoja, ainoastaan ristiriitoja.

Ankka hei, ei nukuta!

Minäpä otan sen tästä mukaani.

Niinpä sitä vapaa-aikansa sitten lysmyilee (vai pitäisikö nimetä puuha syksyn kunniaksi sysmyilyksi?), vanuu paikasta toiseen ja haukottelee. Ei oikein uskaltaisi syödä kun vatsaan tömähtävä ruoka aiheuttaa välittömän nuijanukutus-efektin. Toisaalta ei muuta tekisikään mieli tehdä kuin syödä. Olo on kuin talviunilleen valmistautuvalla karhulla - sillä erotuksella ettei sinne unille ikinä pääse. 

Samaa efektiä ei ipanassa huomaa. Niin se painaa menemään, keksii hassuja leikkejä ja tarpeen tullen vaikka rasvaa kielensä Bepanthenilla. Luistaapahan juttu paremmin. Nämä ovat niitä päiviä kun tunnen oloni vanhaksi. 

Ja kah, mikäs tuubi se tässä!

 Tuosta keskeltä kun kunnolla puristan, ni johan roiskuu.

Mmmm... keskitäyteläinen, notkea, hivenen pastamainen maku.

Otatko mutsi maistiaiset?

Ehkäpä kerta kiellon päälle.

Hienosti pyörii, kieli suussa meinaan. Kokeilkaa vaikka!

Barban pesu

Tänään kotoa löytyi yksi myöhään sängyssään hiljaa oleillut ipana (lue: heräsin vasta puoli yhdentoista tienoilla - hiljaisuuteen) ja Ozzy Ozbornen näköisenä ympäri kämppää hiihdellyt puoliso. Sitä se teettää, aikuisten juhlinta. Nasun kanssa sitten vietimme leppoista aamua kunnes tuli aika lähteä pikkuisen Reino-pojan synttärikutsuille.

Koska rakas Barba otti enemmän kuin pikkuisen veriroiskeita itseensä perjantai-illan tiimellyksessä (joku meistä ei ihan tajunnut kuinka paljon tuollainen haljennut sormi voikaan vuotaa verta), oli pinkki kaveri ujutettava pesuun silloin kun ipana sitä vähiten odotti. Paras hetki rikokselle koitti kun miehen ja Nasun lähtivät ulko-ovesta hieman ennen meikäläistä: suhahdin kylppäriin kuin Teräsmies puhelinkopppiinsa ja viskasin Barban koneeseen.

Rikos onnistui täydellisesti kunnes sitten palasimme kotiin ja ihan liian fiksu kaksivuotias löysi kaverinsa märkänä pesumyllystä. Huppista vaan!

Mutsi hei, tuolta lasin takaa vilkkuu eräs erittäin tutun näköinen pinkki peppu...

Uskaltaako tätä edes avata?

Härregud sentään, mun kaverini!

Ihan on märkä ja pörröinen, pieni parka.

Onneksi ipana ei ole pitkävihaista sorttia eikä puhdastakaan kaveria hylätä, joten selvisimme pesuepisodista melko puhtain paperein. Erityiskiitos jälleen maanmainiolle Allegrolle, jonka ansiosta pari päivää vanhat veritahratkin lähtivät rakkaasta Barbasta kuin vesi sen kuulun hanhen selästä. Tällä suorituksella luulisi meikäläistäkin jo melko martaksi.

No enpä kuule tiiä.

Pakko oli ratsasta tuo sun meikkikaappisi, että tiedät miltä tuntuu kun salaa aarteita käpistellään.