Elämää taideteoksessa

Tänään toin nasukalle työmatkalta tuliaisia; satuin löytämään eräästä kaupasta vuodelta kuokka ja kirves olevia askartelupapereita. Ja ei, en ostanut mitään osiksi purettavaa askartelutaideteosta, vaan oikeasti joku oli säästänyt omasta lapsuudestani tuttuja silkkipapereita alkuperäisissä kuorissaan. 

 

Niitä hypistellessäni tuli kyllä lievästi ilmaistuna nostalginen olo; muistan miten kieli keskellä suuta papereista nykerreltiin kurttuisisa palloja ja tahmeita tolloja, joita sitten kollaaseiksi liimattiin. Vaan huomatakseen kuinka kotimatkalla tuuli lennätteli pikku palluroita kuusiin ja ojanpohjille niin, että kotiin saatiin parhaassakin tapauksessa pahville taiteiltu puolikalju puunrääpäle muutamalla orvolla "lehtipallolla" höystettynä.

Siistiä mutsi, näistähän saa vaikka millaisen järjestyksen.

Natiaisella on nyt menossa armoton järjestelykausi. Asiasta olen tainnut aiemmin jotain mainitakin; sieltä täältä asunnosta löytyy erinäisiä kokoelmia mitä oudoimpia esineitä, kaikki tyylipuhtaasti riveihin aseteltuna. Tai ei niiden tarvitse aina missään riveissä edes olla, jonot käyvät Nasulle vallan yhtä hyvin. Viimeksi löysin tällaisen tilataideteoksen olohuoneen tv-tason päältä.

Mitä taiteilija tällä teoksellaan haluaa ilmentää, jääköön katsojan tulkinnan varaan.

Olo on hieman skitsofreeninen. Kollaaseja ilmestyy mitä oudompiin paikkoihin, osasten ollessa sitä villimpiä. Milloin teokseen pääsee mukaan isän hikiset korissukat, milloin puoliksi syöty banaani. Koskaan et tiedä mitä vaikkapa vessassa saattaa lymytä, elämme jatkuvassa tilataideteosten ja modernin taiteen keskiössä.

Ja sillä samalla luovuuden vimmalla, jolla noita kokoelmia hartaudella asetellaan, häsää nasukka myös vaatekaapillaan. Ei puhettakaan että meikäläinen saisi asiaan sanoa enää puolta sanaa, ellei se sana ole `pinkki´. Sitä on meinaan meidän taloudessa nyt sen tasoinen vaatenatsi ettei toisesta väliä. Housut eivät kelpaa, eivät sitten alkuunkaan. Haalarit lienevät suoraan saatanasta ja pitkähihaista paitaa on turha mainitakaan. Nyt kysytään kuulkaas mekkoja, hameita, hiuspantoja, ballerinoja, käätyjä, koruja, meikkejä ja kimalletta.

Ja yy, ja kaa, ja yy-kaa-koo-nee!

Täs mä oon - Tampereen tyylikkäin rumpali.

MItenkäs se nyt olikaan? Olihan tämäkin vain vaihe?

Pieniä murusia

Otimme ja leivoimme Nasun kanssa mustikkapiirakan. Tai no, oikeastaan voin ihan rehellisesti sanoa jotta nasukkahan sen melkein kokonaan itse leipoi: puristeli voin ja sokerin, sekoitti leivinjauheen jauhoihin, puristeli jauhot ja kananmunan taikinaan, taputteli taikinan vuokaan ja levitti mustikat päälle. Lopuksi vielä putusteli kuivempaa taikinaa piirakan päälle. 

Uunin lähelle en ipanaa sattuneista syystä päästänyt, mutta muilta osin se tosiaan kuta kuinkin hoiti leipomisen itse. Mitä nyt minä ensikertalaista hieman neuvoin. Häkellyttävää mihin kaikkeen tuollainen kuukautta vajaa kolmivuotiaskin jo kykenee.

Mä painelen tämän tooooosi tasaiseksi ja teen isot reunat, koska ne on herkkua.

Ja sitten mustikoita. Nyt tarkkana ettei nämä kiikkerät veijarit vaan putoa!

Itselläni on erittäin lämpimiä lapsuusmuistoja siitä kuinka sain aina pienenä auttaa äitiä leipomisessa. Meillä kotona äiti ei koskaan hätistellyt minua pois, vaan jo pienestä saakka sain olla kaikissa kodin touhuissa mukana. Oli se sitten pikkusiskon hoivaamista, kokkailua, siivoamista, pyykkien laittoa tai haravointia.

Ja niin ne perinteet näemmä siirtyvät, äidinmaidosta suoraan sinne ytimeen, joka äidiksi tultaessa aktivoituu ennen kuin itse huomaakaan. Myös minä otan Nasun mukaan oikeastaan kaikkeen mitä se vain haluaa tehdä, olettaen tietenkin ettei se puuha ole vaarallista. Ja harvemminpa se on. Voi sitä riemua kun ipana saa olla mukana kodin arkisissa puuhissa; kukkien kastelussa, tasojen pyyhkimisessä, pyykkien pesussa ja lajittelussa, ruoan tekemisessä, ruokaostoksilla, erinäisissä siivouspuuhissa, astianpesukoneen tyhjennys- ja täyttöpuuhissa tai vaikkapa Rikin ruokinnassa.

Uskon siihen, että alusta saakka mukana perheen toimissa touhuaminen, hommien tekeminen ja siten itsensä arvokkaaksi ja tärkeäksi tunteminen vaikuttaa meihin ihmisinä syvemmin kuin ehkä arvaammekaan. Niistä tunteista versoo moni muu hyvä asia, rakentuu vahva ja eheä minäkuva. Eikä niiden tunteiden merkitys lakkaa aikuisenakaan, kuten jokainen meistä varmasti tietää. 

Minusta on aina tuntunut siltä, että pystyn ja kykenen. Että minä pärjään, osaan - ja jos en osaa, opettelen. Koskaan en ole sukupuoltani esteeksi kokenut enkä itseäni lähtökohtaisesti muita huonommaksi tuntenut. Uskon, että kaikki tämä on syntynyt monista pienistä asioista ja teoista lapsuudessani. Ja noita pieniä murusia tahdon Nasullenikin tarjota. Sillä se, jos kuka, pystyy, kykenee ja osaa!*

* Arvostelija on tyttärensä ihanuuden edessä täysin sokea ja puolueellinen (toim.huom)

Ihana isomummi!

Jouluaattona siis matkasimme mummilaan, jonne oli tänä vuonna kutsuttu myös miehen isän äiti, Nasun isomummi. Heti taloon sisälle päästyämme nasukka kiirehti isomummin luokse, otti kädestä ja komensi "mummi, leikkimään!". Ja niin sitä sitten mentiin! Isomummi ei hetken rauhaa saanut kun Nasu oli yhteisiä leikkejä ja puuhia järjestämässä. Kiinni kyljessä kuin mikäkin iilimato.

Tässä sulle isomummi tonttu, näytähän kuinka sillä leikitään.

Ja isomummihan se näytti kuinka tonttu hyppii ja laulaa. 

Isomummi Anja on varmasti yksi maailman kärsivällisimmistä ihmisistä. Nasu kun on vallan hurmaantunut isomummistaan ja roikkui tämän kädessä kiinni kaksi päivää putkeen, milloin lelujen ja milloin minkäkin leikin luokse mummia kiskoen. Ja isomummihan se meni, iso käsi visusti pienen käden ympärille puristuneena. Niin tämä parivaljakko sitten löytyi milloin mistäkin päin taloa, mitä erilaimpia leikkejä leikkien.

Katsellessani Nasua isomumminsa seurassa en voi olla muistelematta vanhaa sanontaa siitä kuinka sitä haluaa omalle lapselleen kaiken paremmin kuin itselleen. Ja tässä on nyt meinaan yksi sellainen asia meikäläisen elämästä - isovanhemmat. Itselläni ei ole koskaan ollut kuin yhdet isovanhemmat; äitini vanhemmat olivat kuolleet jo ennen kuin minä edes synnyin.

 Hatusta kiinni ja tonttu mäkeen.

Se on nimittäin meikäläisen vuoro, katoppa isomummi kun mä kiipeän.

Omien lapsuusmuistojeni mukaan en koskaan ollut niin läheinen omien isovanhempieni kanssa kuin mitä olisin halunnut olla. Tai mitä nyt aikuisena ajattelen, että olisin halunnut olla. Ihmismuistihan on siinä mielessä oikukas ja temppuileva, että aika voi toki olla tässäkin asiassa tehnyt meikäläiselle tepposet. Ehkäpä muistan isovanhempani etäisempänä kuin he lapsuudessani olivatkaan sen vuoksi, että ala-asteiästä eteenpäin muistan isovanhempani melko etäisinä ihmisinä? Mene ja tiedä.

Ehkäpä mummuni ja vaarini olivat enemmän läsnä varhaislapsuudessani kuin muistankaan? Ja ehkä juuri siksi rinnan kohdalla tuntuu niin lämpimältä kun katselen Nasua isomummin, ukin ja kahden mumminsa seurassa. Miten arvokasta onkaan se, että nassikan elämässä on eri ikäisiä ihmisiä, moninkertaisesti rakkautta. Sillä kattauksella ei voi amatööriäitikään mennä vikaan.  

Aikuisena voi uimahallin kahvioon mennä vaikka joka kerta

Tänään repäisimme ja olimme jälleen uimassa. Emme me sinne vauvauintien jälkeisiin, oikeasti aamu-uintiaikaan tapahtuviin kinkereihin taaskaan päässeet, mutta hienosti olivat puolenpäivän aikaan vielä lämpiminä altaat. Mitä sitä suotta itseään herätyskellolla rääkkäämään, sunnuntaina.

Hei, taasko sä ehätit siihen sen kamerasi kanssa?

Eikös meidän pitänyt lähteä sinne uimaan?

Mitä sanoit isi?

Hahaha, niin me tehdään! Rosikitaan äitiä kun päästään altaaseeen, joooo!

Nasu se vaan on villi ja vapaa, vedessäkin. Sitä ei pärskeet, toistuva veden hörppinen ja uppeluksiin päätyneet mulaukset paljoa hidastaneet. Lähinnä naurattivat. Miehen kanssa jo mietimme josko olisi parempi, että ipana kuitenkin jollain tavoin tajuaisi kauhistua veden alle joutumistaan, mutta toisaalta pistän homman myös kaksivuotiaan hullun itsetunnon piikkiin. "Maailma polvilleen kun minä tulen!"

Uinnin jälkeen kapusimme legendaariseen yläkahvioon, paikkaan johon sekä miehellä että minulla liittyy erittäin vahvoja lapsuusmuistoja. Me kun olemme kumpikin käyneet tuossa samassa uimahallissa aina lapsesta saakka. Yläkahviosta sai, jos oli onnekas, jätskiä ja Hart-Sporttia, tuota hassun väristä juomaa, jota himosteltiin jo kotona. Useimmiten kahvioon ei menty (voi ankeita aikuisia), mutta joskus, voi joskus onni potkaisi! Ja silloin sitä jätskiä meinaan nuoleskeltiin kau-an.

Tänään halusimme tarjota nasukalle elämyksen suoraan vanhempiensa lapsuusmuistoista ja menimme koko konkkaronkka munkeille kahvioon. Tai no, ehkä me halusimme sitä itse vielä enemmän, hehe. Nasulle pillimehua, miehelle Pommacia ja minulle mehua. Ai jai, kyllä se vaan (edelleen) oli niin kivaa. Uimahallireissuun kun nyt vaan kuuluu myös tuo legendaarinen kahvioreissu. Ainakin meidän perheessämme.

Tampereella alkovat ihanat, mielialan pelastavat valoviikot ja sen kunniaksi myös kansallinen ylpeytemme Näsinneula oli juhlavalaistu viiden päivän ajan. Olemme siinä mielessä etuoikeutettuja, että asuntomme ikkunoista näkyy suoraan Näsinneula, joten olemme nyt joka ilta saaneet paraatipaikalta ihastella Näsinneulan uusia vaatteita. Ja onhan nuo valot nyt mageet, eikös?

Tulee ihan Vegas mieleen.

Kuva Morosta.

Vaikka en yleensä niin jaksa säästä kirjoitella, on nyt kyllä ihmeteltävä tätä ennen lokakuun viimeistä viikkoa satanutta ensilunta. Joka perhana vieköön näyttää vielä jääneen paikoilleen. Jääköön siis nyt tännekin kirjatuksi moinen luonnonoikku, meilläkin lähilehmuksissa on vielä vaikka kuinka lehtiä ja maa alla täysin lumesta valkoisena. Hassua.

Kaivoin nasukan talvihaalaritkin esiin. Ihana sateenkaarihaalari mahtuu hienosti edelleen, joten sillä talvi sitten aloitetaan. Lopputalveksi hommasin jo jokin aika sitten reteesti neonväriä, mutta siitä sitten tarkemmin kun niiden aika tulee. Nyt päästään vielä niittämään lähipuistossa huomiota sinä samana sateenkaarivauvana, minä viime talvenakin. Tosin vauvaahan tuosta meidän menijästä ei enää millään saa.

Nastaa talvisunnuntaita siis kaikille ja muistakaahan äänestää! Nih.

Omput

Meillä on kaupassa anoppilan tuoreita omenia tarjolla. Keräsimme niitä koriin (tai no, rehellisyyden nimissä appiukko keräsi), laitoimme tarjolle ja hyvin näyttävät maistuvan. Ja ovat meinaan ehtaa luomua, suoraan anoppilan takapihan puista noukittuja. 

Niilläkin on punaiset posket.

En muistanut kuinka hyvältä omasta omppupuusta noukitut omenat maistuvatkaan. Koko lapsuuteni olen niitä syksyisin massutellut, mutta viime vuosina ovat omput jääneet aika lailla unholaan. Vaikka meillä on Tammelantori käytännössä naapurissa ja sukulaistenkin puutarhat omppuja pullollaan, ei vain ole tullut syötyä niitä. Vallan olin jo unohtanut valkean kuulaan maun.

Vaan ipana se on tuonut nämäkin herkut takaisin arkeemme. Nasun suurinta hupia kun on käyskennellä mummolan puutarhassa ja poimia omppuja parempiin suihun (lue: omaansa). Kuuleman mukaan muutamaa mätääkin on epähuomiossa tullut maisteltua ennen kuin ne on rivakasti singottu kohti naapurin tonttia. 

Nämä ne vasta ovat herkkua!

Sunnuntaisirkuksessa

Sunnuntai toi tullessaan ilouutisia, sillä rakkaat ystävät, nuo hassunhauskat sirkusammattilaiset, olivat rantautuneet Tampereelle. Sirkus Finlandia oli siis tullut kaupunkiin. Ja koska meille oli varta vasten oikein varattu liputkin, lähdimme kummipoika-Kaapon perheen  kanssa sirkustelemaan.

Oli ihana ilma, lämmintä, mutta kauniin syksyistä. Nassikka oli innoissaan ja kantoi ylpeänä ihkauusia Peltoreitaan, jotka sirkusystävä suositteli hommaamaan. Meillähän ei moisia härveleitä aiemmin ollut, mutta kiiitos sunnuntainakin auki olevan Clasun, puute korjaantui jopa kaltaisillamme myöhäisheränneillä. 

Meitsi ridaa reteesti täällä korkeuksissa, bränikät Peltorit messissä.

Sirkusteltta oli kaiken kauneuden ohella vielä lämmitettykin, joten sen suurempia valmisteluita näytös ei aiheuttanut, kunhan vaan koitettiin päästä paikalle ajoissa. Hattaraa ja popkornia messiin ja eikun telttaan! Etukäteen hieman jännitti miten ipana jaksaa rontin pari tuntia kestäneen esityksen, mutta niin tuo vaan painoi menemään.

Nasun lemppari oli esityksessä velmuillut käsinukke-kissa, joka pompsahteli aina yllättäen piilostaan esiin. Kissa aiheutti nasukassa suorastaan huutonaurua ja aina sen piilossa ollessa Nasu huuteli vaativasti "Miau? Miau?". Itse olin ystävien esitysten ohella äimistynyt surmanajajista; vanhana moottoripyöräilijänä ei voinut kuin ihastella toisten taituruutta. Ja hullunrohkeutta. Siihen kuulaan ei meikäläistä kyllä sisälle saisi.

Sirkus toi mieleen omia lapsuusmuistojani. Lapsuudenkotini sijaitsi melko lähellä jäähallia, jonka parkkipaikalle sirkus aikoinaan leiriytyi. Muistelisin, että se tuli joka vuosi. Parhaan ystäväni kanssa pyöräilimme kiehtovan kirjavien telttojen luokse ja livahdimme köysien alta katselemaan hevosia. Ihania, ikuisesti kiehtovia sirkushevosia.

Muistan yhä sen taianomaisuuden tunteen, joka hevosten ja purujen tuoksuun telttojen keskellä sekoittui. Kuinka hartaasti toivoinkaan omaa hevosta! Ja kuinka mystiseltä tuo värikäs sirkuksen maailma tuntui. 

Juuri tuon lapsen kaltaisen kyvyn innostua, haltioitua ja haaveilla haluan myös aikuisena itsessäni säilyttää. Eiköhän säilytetä kaikki?

Varhaisdementikko

Välillä mietin onko minussa jotain vikaa kun en muista omasta lapsuudestani kovinkaan paljon ennen tiettyä ikää. Miehen kanssa usein vertailemme lapsuusmuistojamme ja olen saanut useammankin kerran huomata kuinka paljon varhaisempiin aikoihin hänen muistinsa tuntuu pureutuvan. Olenko minä siis jonkin sortin varhaisdementikko, mitähä?

En osaa oikein laittaa sormea siihen ikään, josta lapsuusmuistoni selkeimpinä alkavat, mutta lähes varma olen siitä etten asioita juurikaan vielä siitä kolmen-neljän ikävuoden tienoilta muista. Toki saattaa olla, että jos joku palauttaisi mieleeni jonkun tapahtuman noilta ajoilta, muistaisin siitä jotain. Mutta oma-aloitteisesti en tunnu noista ajoista juuri mitään muistavan. Toisin kun mieheni.

Tai ehkäpä muistikuvani ovat niitä sellaisia häivähdyksiä. Aavistuksia, mielen henkäyksiä. Haju siellä, äkisti välähtävä muistikuva täällä. Ehkäpä minun varhaismuistoni sitten vain ovat tuollaisia, siinä missä miehen ovat kadehdittavan selkeitä kokonaisuuksia eri tapahtumista ja tilanteista. Hmph, olen miehelle tästä enemmän kuin kateellinen.

Mutsi hei, mitenkäs tämä härveli nyt oikein toimii? 

Juujuu, en tietenkään roiski tällä sua, lupaan.

Siis laitetaanko tämä pää suuhun vai?

No vitsi vitsi, ei kai nyt sentään.

Toisaalta muistan erittäin elävästi tiettyjä hetkiä lapsuudestani. Esimerkiksi bussiaikataulujen oppimisen. Muistatteko vielä ne paperiset versiot, joita busseissa jaettiin? Sillä tavalla ovelasti taitellut läystäkkeet, joiden takaisin taittelukin oli jo haaste sinänsä. Ja kuinka pystysarakkeesta löytyi tasatunnit ja vaakariviltä minuutit. Muistan elävästi kuinka siskoni yritti opettaa minua lukemaan noita aikatauluja.

Muistan sen tuskastumisen, kun en vain tajunnut. Numerot hyppivät silmissäni, missään ei tuntunut olevan mitään järkeä. Ja sitten, yhtäkkiä, ne numerot ikään kuin liukuivat paikoilleen ja yhtäkkiä vain tajusin koko aikataulun idean ja rakenteen. Hei todellakin, tasatunnit tuossa, minuutit tuossa.

Sitä tajuamisen riemua! Aina silloin tällöin palautan mieleeni sen kuinka onnellinen, voi niin järjettömän onnellinen, olin oppiessani nuo aikataulut. Olin tikahtua siihen mielettömään onnistumisen tunteeseen, oppimisen hurmaan. Ihkaomaan kykyyni kääntää vain hetki aiemmin hieroglyfeiltä näyttänyt asia selkeäksi kokonaisuudeksi.

Silloin kun väsyttää tai ei vaan napostelisi haastaa itseään oppimaan uutta, tajuamaan ja klaaraamaan, muistelen tuota hetkeä. Sitä mahtavaa kykyä joka meillä ihmisillä on: oppimista. Kuinka hieno, siis aivan tajuttoman hieno kyky se onkaan! Eikä se pysähdy kuin mullan alla, ellei itse toisin päätä.

Tänään oli juuri tuollainen rankka ja uuvuttava työpäivä, jolloin sukellus tuohon muistoon tuli tarpeeseen. Päivä täynnä abstrakteja käsitteitä, teoreettista ajattelua ja aivan liian varhaista aamuherätystä univelkoineen. 

Illalla katselin kylpylelujensa parissa touhuavaa tytärtäni ja ihailin kuinka hän ei koskaan tunnu uupuvan oppismiskuormansa alle, vaikka se taatusti on päivittäin meikäläisen kuormaa suurempi. Niin on Nasu äitiään energisempi tässäkin asiassa.

Leikin tiimellyksessä näytin nasselille kuinka vessan käsisuihkumme toimii. Siinä yhdessä asialle nauraessamme ja Nasun silmitöntä riemua seuratessani mietin sitä millainen ihme tuo käsisuihkuhärvelikin ipanalle on. 

Eli laitan sen tänne hyvän etäisyyden päähän ja painan tästä säätimestä vai?

Ai-van, kappas kehveliä. Sieltähän sitä vettä nyt suihkuaa.

Suoraan suuhun! Ja laulan vielä päälle.

Mutsi hei, tämä on ehkä parasta ikinä!

Ja kuka tietää, ehkäpä tämä maaginen, ohikiitävän nopea yhteinen oppimishetkemme on yksi niistä hetkistä, jotka Nasu tulee jollain tavoin läpi elämänsä muistamaan? Minä ainakin tulen, se on varma. Sillä se onni aikuisuudessa on, että hieman hanakammin voin muistoihini takertua ja ne mieleeni tallettaa. Heli 1 - aivosolut 0.

Neiti kevät on tullut kaupunkiin

Tänään käytiin taas Ikeassa pikkuostoksilla. Pikkuostokset tarkoittavat kukkia, maljakoita, pattereita ja sen sellaista. Tavoillemme uskollisina oli lopuksi pakko haukata myös hodarit, jätskillä höystettynä tietenkin. Siis jätski jälkiruoaksi, ei hodarin painikkeena. Ja vaikka Nasu ei niin hodarista innostunutkaan, upposi pehmistötterö sen sijaan kuin... noh, jäätelö Nasuun.

Onpas täällä tänään mielenkiintoista porukkaa.

Ei meinaa millään malttaa edes jätskiä maistella.

Hmmm, kun olen tämän hotkaissut, taidan siirtyä tuohon iskän jädeen.

Kielellä vielä varmistan ettei pisaraakaan herkusta mene sivu suun.

Ai moi, en huomannutkaan teitä! Kauanko te olette olleet siinä?

Tänään ehdittiin myös pyöräretkelle. Ai että kun on vaan kivaa kiitää pitkin puhtaita jalkakäytäviä, ei rahise hiekka eikä luista alla jää. Ja vaikka päivä on ollut melko tuulinen, ei se ole silti ollut mikään luihin ja ytimiin tunkeutuva Siperian viima.

Muistan lapsuudestani kuinka sitä päivää odotettiin aina kuin toista joulua, että saisi ottaa lenkkarit käyttöön. Heittää talvikengät kellariin ja astella ihanilla, keveillä lenkkareilla. Muistan vieläkin sen tunteen kuinka lenkkarit jalassa jalat olivat niin kevyet, että tunsin kelluvani katujen yllä. Oli voittamaton olo, tuntui että pystyisin juoksemaaan hevostakin nopeammin.

Tuo olo valtasi minut tänään taas kun poljin pyörääni Nasun ja miehen perässä. Suljin hetkeksi silmäni ja tunsin lentäväni. Olo oli villi, vapaa ja onnellinen. Tervetuloa kevät, on sinua odotettukin!

Takkutukka pörröpää

Osa teistä on sen huomannutkin. Talossamme asuu hippiletti-pörröpää, varsinainen tuulitukka. Nasun letti on ottanut uskomattoman kasvuspurtin viime kuukausina enkä edelleenkään anna kenenkään leikata sitä. 

Äitini aina leikkasi minulle ns. kattilakampauksen eli mallin, jonka voitte kuvitella syntyvän kun kattila asetetaan väärin päin päähän ja leikataan liiat reunoilta pois. Varsinainen Prinssi Rohkea -tukka.

Eli kyllä, jälleen ollaan omien lapsuustraumojeni äärellä. Muistan kuinka minua leikkipuistossa luultiin pottakampauksessani pojaksi. Olin ehkä aikaani edellä, tyylikäs poppityyliä seuraava modi, mutta kerro se nyt 6-vuotiaalle joka tekee kieppejä telineellä ja kuulee itseään puhuteltavan pojaksi. Kyllä siinä kuulkaa huuli alkaa väpättää ja äidin saksikädet kirotaan alimpaan manalaan.

 Oikeesti mutsi, onko sua luultu pojaksi vai?

Hahahha, mä en pääse tosta ylitse. 

Nyt odotan kieli pitkällä sitä, että saan alkaa laittaa Nasun tukkaa. Tiedättehän; lettejä, pantoja, saparoita, nykeröitä ja pinnikampauksia. Tällä hetkellä suurin voittoni on pinnin saaminen otsatukkaan ilman että nassikka repii sen välittömästi irti. Tämäkin vaatii suurta oveluutta, salamannopeaa kättä ja juuri kohdalleen osuvaa ajoitusta.

Joo, mä tiedän just mistä sä mutsi puhut.

Tämäkin puuha vaatii suurta taitoa, ketteryyttä ja mieletöntä kropan hallintaa.

Kaiken kruunuksi Nasun hiukset ovat lähteneet kihartumaan korkkiruuveille. Minulta se piirre ei taatusti periydy, tukkani on suora kuin viivotin, mutta miehen suvussa korkkiruuveja piisaa. Miehellä itselläänkin niskatukka kihartuu enemmän kuin suloisille korkkiruuveille, näky joka saa minut aina heltymään.

Aion nauttia Nasun hiusten laittamisesta aina sinne saakka, kun ipana ykskantaan ilmoittaa pehkon olevan hänen ja siten vain hänen määrättävissään. Siihen saakka nykerrän ja väkerrän ihanan pörröpääni kuontalon parissa antaumuksella ja väliin sitä salaa nuuhkutellen. 

Ellei Nasu sitten tee kuten isänsä ja salaa nirheä koko tukkaa Fiskarsilla silloin kun äidin silmä välttää. Eli todennäköisesti tämä tapahtuu piilossa pöytäliinan reunan alla - aivan kuten isänsä.

Katsoppas mua mutsi!

Mä olen maailman katolla!

Polleille kauraa

Muistatteko itse tai ovatko vanhempanne kertoneet teille leluista, joilla lapsena leikitte? Nyt kiinnostaa ihan kaikki lelut aina hienoista härpäkkeistä niihin kuuluisiin käpylehmiin, me kun emme ole mitenkään valikoivia tässä muisteloinnissamme. 

Mietin asiaa ja muistelin omia leikkejäni katsellessani Nasun leikkiä keittiön lattialla. Jostain kaapin perukoilta ipana oli ratsannut pinon Muumimukeja ja sinisiä muovilusikoita, jos oikein muistan niin peruja nassikan 1-vee synttäreiltä viime kesältä. 

Niitä se sitten hellyyttävän keskittyneesti lastasi mukiin, mukista pois, mukiin ja taas mukista pois. Välillä pino mukeja purettiin auki, yksitellen, kaikki mukit hellästi lattialle levitellen. Niin huolellisesti ja hellästi, että olisi voinut kuvitella Nasun käsittelevän jotain pipettimäisen herkkää.

Ai, te oottekin siellä ylhäällä, morjensta vaan kaikki!

Eli tilannetiedotuksena voin kertoa, että olen nyt onnistuneesti levittänyt kaikki lusikat paikoilleen, 

seuraavaksi käyn tämän mukipinon kimppuun.

   Leikissä olennaista on asioiden hyvä järjestys, kuten varmaan huomaattekin.

Itse muistan erityisesti erään leikin, jota parhaan ystäväni kanssa ala-asteikäisinä leikimme. Olimme, kuten varmaan kaikki ikäisemme tytöt, syvästi hevoshulluja ja olisin antanut vaikka toisen käteni jos olisin päässyt ratsastustunneille. Vaan enpä päässyt, olivat sen verran kallista lystiä.

Niinpä me leikimme, että pyörämme olivat hevosia. Rakensimme niille pihaamme tallit, joihin pyörät talutettiin yöksi. Kävelimme pitkin asuinkatuamme ja talutimme hevosiamme, välillä ratsastimme niillä hurjaa laukkaa yli kuoppien ja asvalttirailojen. Ojasta haravoimme heiniä ja lehtiä hevosten ruoaksi, runsaita kekoja keskelle vastaharavoitua pihaamme. Kerrassaan likaisia kasoja, joista isäni sai harmaita hiuksia.

No nyt ne on taas kaikki paikoillaan ja...

Anteeks mitä, mutsi on siis leikkinyt että lehtiroskat on kauraa? Mutsi!

Niin, ei se lapsen leikki vaadi kuin mielikuvitusta. Siitä kannattaisi aikuisenkin pitää kiinni.

PS. Julkistan äänestämänne Nasun voittaja-asun heti kun saan Excelin tottelemaan käskyjäni... Huoh.