Perjantai oli pitkä

Morjensta pöytään vaan. Meillä tämän vuoden pitkäperjantai on todella ollut pitkäperjantai ja eilinen torstai nimensä mukaisesti kiirastulta täynnä ollut torstai. Täällä on nimittäin sairastettu oksutaudin kynsissä ihan vuorovanhemmittain. Minä pääasiassa eilen ja mies sitten tänään. Tosi huippua, kerrankin kun olisi ollut useampi päivä lomaa, menee se näemmä sitten taju kankaalla sängyssä lojuessa. Läpystä vaan vaihto.

Taudin alkuperäinen tartuttaja Nasu selvisi näemmä yhden päivän sairastamisella. Virpomissunnuntaina se nimittäin äkisti oksensi iltapuuronsa kaaressa lattialle laatoittaen ihan kiitettävän kaistaleen puulattiaa. Sillä sellaiselta valkoiselta marmorilaatalta se puuron ja maidon seos äkkisilmäyksellä näytti, haju kavalsi ykäksi. Jäin nasukan kanssa pahaa enteillen maanantaiksi kotiin, mutta nopeat nousut se sitten otti ja tiistaina jo päästiin normaaliarkeen.

Luulimme oksun olleen liiallisesta virpomissuklaasta tai uimahallin kloorivedestä johtuvaa ohimenevää kuvotusta kunnes torstaiyönä heräsin lievästi ilmaistuna surkeaan oloon. Yön kärvisteltyäni nousin silti sitkeästi ylös ja suoriuduin aamutoimissa aina meikkaukseen saakka, kunnes sitten lensi ykä. Ei auttanut itku pytyn äärellä, joten peruutin päivän työmenot ja käperryin syvälle lakanoihimme, joista havahduin vasta iltapäivällä. Melkosenmoinen tauti.

Tänään on sitten vuorostaan tuskaillut mies ja jos nyt jostain on oltava kiitollinen, on se varmaankin se armollinen tosiasia, ettemme saaneet tätä tautia tismalleen samaan aikaan. Sillä vaikka itsekin olen edelleen vahvasti toipilas, kykenin minä puolestani tänään katsomaan Nasun perään. Jälleen kerran, kaikki kunnioitus yksinhuoltajien selviytymiselle tällaisissa(kin) tilanteissa.

Mutta se ykäilystä, piti kirjoittamani niistä pääsiäiskoristeista, joita Nasun kanssa jo viime viikonloppuna yhdessä askartelimme. Löysin nimittäin kaappien uumenista vanhan kynttilälyhdyn, jonka kynttilänpidike oli hajonnut, mutta jota en vain ollut malttanut heittää pois. Nythän siitä meidän käsissämme kuoriutui varsinainen pääsiäishärpäke, höyhenien ilopläjäys, joka päätyi lopulta Kätkön näyteikkunaan. 

Höyheniä, lisää höyheniä!

Koskaan ei voi olla liikaa höyheniä.

Tämän punaisen mä laitan tähän väliin ja sinisen tonne.

"Äiti hei, on kivaa!"

Mitäs sanotte? Eikös tullutkin aikas kähee?

Askarteleminen on kyllä hauskaa, ei voi muuta sanoa. Muistan kuinka lapsenakin rakastin askartelemista ja kuinka sitä oli mielestäni aina liian vähän. Eipä ole sitten ennen Nasua paljon tullut askarreltua eikä oikeastaan nasukan kanssakaan vielä kovin paljoa. Mutta pääsiäsikoristepaja kyllä osoitti, että ipana alkaa olla jo siinä iässä, että askarteleminen kiinnostaa. Joten enköhän siis lähivuosina pääse askartelemaan taas sieluni kyllyydestä, kun kerran on hyvä seuralainenkin.

Päiväkodissa oli myös askarreltu ja keskiviikkona saimme kotiuttaa vallan ihanan tipun, jolla  oli ilme ja asenne kohdallaan. Sen oli Nasu tehnyt ihan itse. Näihin hivenen vinksahtaneisiin tunnelmiin - Hyvää Pääsiäistä!

Pääsiäinen hiipi taloon.

Pörhäkkä tipu, Nasun ensimmäinen oma sellainen.

Kässä-Heli

Ja katsokaa! Niin se elämä vain on hassua, juuri kun ehdin kirjoittamaan toiveitani ensi vuodelle niin johan toteutui jo yksi niistä. Nimittäin aikaa itselle ja omille harrastuksille. Mutta mikä parasta, samassa kaupassa sain vielä mahdollisuuden tutustua uusiin, samanhenkisiin ihaniin ihmisiinkin. Nyt on nainen yhtä suurta hymyä!

Kävi niin, että sain uudelta ystävältäni eilen kutsun tapaamiseen, johon sisältyi käsitöitä, hyvää seuraa, vertaistukea ja rauhallista oloilua. Juuri sellaista puuhaa johon olin haaveillut pääsevänikin. Täytyy tunnustaa, että oikeasti hieman jännitti mennä tällaiseen kokoontumiseen, jossa en oikeastaan tuntenut ennalta kuin kutsun esittäneen (ihanan!) ihmisen. Varsinkin kun eivät ne käsityötkään nyt niin vahva puoli meikäläisessä ole.

Ei sillä, haluaisin osata tehdä käsitöitä, mutta into ei aina kompensoi taitoa. Muistanette esimerkiksi sen meikäläisen surkuhupaisan aplikointiyritelmän? No niin, usein nämä käsityö-hommelit päätyvät siis juuri noin. Hammasta purren rumaan loppuun saakka. Mutta on niitä onnistumisiakin toki tullut, kuten vaikkapa tämä villatakki. Mistä innostuneena työn alla on nyt sama takki oranssina.

Eihän se tietenkään putkeen ole mennyt, tämäkään neulos. Miten ihmeessä ihminen, joka on jo kerran tehnyt kyseisen villatakin onnistuneesti loppuun saakka, voikaan tunaroida seuraavan kohdalla niin, että tekee kumpaankin etukappaleeseen kaula-aukkokavennukset vääriin päihin? No, kerron teille että kyllä vaan voi. Minä ainakin voin.

Tosin on niitä onnistumisiakin tullut, kerrottakoon sekin nyt rehellisyyden nimissä. Aikoinani (lue: alle kaksikymppisenä) olen nimittäin taiteillut tällaisen tekeleen. Ja huomatkaa, että jokainen noista kuvioista on itse ruutupaperille suunniteltu. Ja ei, nuo eivät ole hanhia vaan joutsenia. Mies tätä villistä yhä kiltisti pitää, tosin vain paukkupakkasilla.

    Siinä on kyllä luovuus leiskunut.

Seuraavaksi, heti kun saan tuon neuletakin vaan selätettyä, aion neuloa jotakin itselleni. Paita malleineen on jo tiedossa, nyt vain odotellaan amatöörineulojalle ohjeita. Jeejee, en malta odottaa. Ja kuviakin lupaan laittaa, heti kun olen kädet kosteina jotain valmista aikaan saanut.

Jotta eipä mulla tänään muuta. Oli niin kiva ilta etten voi lopettaa virnuilemista. Varsinkin kun levottomassa mielessäni kuplii jo jos jonkinmoista ideaa siitä, mitä kaikkea mä vielä voinkaan neuloa...

Autotuunarit

Täten nimeän tämän viikonlopun puuhaviikonlopuksi. Eilen kyytiä saivat vaatevarastot, tänään auto. Ja kuulkaa, viiden tunnin tuunaamisen jälkeen voin käsi sydämellä todeta, ettei minusta tule ikinä auton rassaajaa. Ei koskaan. 

Selkää jomottaa, peppua aristaa. Työskentelyasennot ovat hankalia, kädet huutavat hoosiannaa maitohappojen jyllätessä rääkätyissä pikku lihaksissa. Ei voi nauttia olostaan, ei.

 Mitä sä mutsi oikein hourit, mä ainakin nautin olostani.

Tämän päivän jälkeen tiedän myös mistä sanonta "hieroa autoaan" tulee. Se tulee siitä, että sitä auton pintaa todella hierotaan. Rytmikkäin, mahdollisesti pyörivin liikkein. Käsivarret rasituskivusta kiljuen, pyhällä vimmalla, ikuisesti. Eikä mikään auta - paitsi se pirun hierominen. Siinä sitten hieroin ja kirosin kun elämäni ensimmäistä kertaa autoa vahasin.

Sillä ei, emme tietenkään tienneet kuinka paljon sitä vahaa pitää siihen auton pintaan oikein lutata. Ja tietenkin teimme sen auringossa, sehän on selvä. Niin, ja kerroinko jo senkin, että se saakelin vahahan jätettiin tottakai auton pintaan muhimaan sillä aikaa kun työmiehet (lue: me) vetäytyivät sisätiloihin kahvitarjoilusta nauttimaan. Että joo, vaha sitten näemmä voi myös jämähtää auton pintaan. Ei mennyt kuten Strömsöössä tämä, ei.

Jaahans, tässä kohdin on näköjään töötti.

 Mitä se iskä nyt karjuu siellä, pikkasen kun soitin torvea niin heti urputetaan. Ihme niuho.

Meikäläinen on aiemmin vahannut lähinnä karvoja, mutta näiden vuosien jälkeen oli jo pakko hieroa sitä tahnaa Mininkin pintaan. Auto on vahattava joskus, se on nyt selvä. 

Suosittelen myös lämpimästi pesemään sen auton useammin kuin kerran vuodessa, ainakin jos täällä Suomen taajuuksilla asutte. Me emme ole pesseet ja kun sitä vahausta varten kolmatta kertaa autoa pesusienillä hieroimme, tuli ikävä autopesuloita ja järkevää mieltä. Sillä olen varma, että järkevät ihmiset pesevät autonsa monta kertaa vuodessa.

Tämän päivän olemme siis tuunanneet autoamme, naurattaa vieläkin kun edes ajattelen asiaa. Me! Tuunaamassa autoa, buahahah. Ja mitä se kiittämätön peltikasa teki monen tunnin uurastamisen ja hieronnan jälkeen? Hajotti peräloosinsa sulkumekanismin niin, että nyt ei tiedä koska takaluukku pomppaa auki ja koska se jumittaa kiinni. Kiittämättömiä ovat, peltilehmät.

Tää tuunailuhan on kivaa!

Ei lopeteta tätä koskaan, eihän?

Itä-Tampereen kovin gimma

Oi ihana kevät! Tänään yhdistetylle kauppa- ja kirppisreissulle puettiin reteästi kevät vaatetta. Se on nimittäin kevät nyt, vastalauseita ei kuunnella. Toppavaatteet jäivät syvälle kaappiin kun pintaan louhittiin froteemyssy ja vanutakki. Tai no, kaipa tuo joku kevyttoppa on, mutta meikäläiselle se on kaikkien toppahässäköiden jälkeen ihanan helposti puettava ja ohkainen takki. 

Miltäs tämä asu näyttää takaapäin... hmm.

Entäs edestä? Onko tämä myssy ehkä vähän liikaa? Meneeks mun maine?

Nasu rakastaa kirppiksillä kiertelyä ja erilaisten löytöjen tekemstä, ihan kuten vanhempansakin. Nasun löydöt tosin tuppaavat eroamaan meidän löydöistä aikas selkeästikin. Siinä missä nassikkaa vetävät puoleensa kirkkaat värit, pehmoiset karvat tai muuten vain kiinnostavat muodot, katselemme me miehen kanssa ennemmin vaatteita ja vanhoja esineitä. No, eipähän tule riitaa esineistä.

Annas iskä sitoo ne kengännauhat.

(Ja varastaa samalla pienen halin)

Ja kun siinä Koti-sarjassa on tullut kuvattua tätä meidän kotiamme nyt eri huoneista (tiedän, kierros on yhä pahasti kesken - working on it), niin esitellään nyt sitten vaihteeksi hieman maanpinnan alaisia paikkoja. 

Kävimme tänään talomme kellarissa ja kamera sattui olemaan mukana (älkää kysykö miksi, täällä tapahtuu outoja asioita). Joka tapauksessa tuloksena syntyi sangen katu-uskottavia kuvia.

Meitsi poussaa ihan gansgstana täällä. Betonilähiön lapsi, nääs.

Tervetuloa mun neibörhuudeilleni, yo.

Mutta nyt aion seuravaaksi käydä sen prkl neulemekon kimppuun. Vannon, kautta kiven ja kannon, että palmikoita en enää ikinä kudo. En i-k-i-n-ä. Mikä ihmeen mielenhäiriö sai edes yrittämään? Yhtä tuskaa ja takkuamista koko työ. Eilenkin huomasin tehneeni 12 kerrosta mekon väärälle puolelle, minkä seurauksena sain ensiksi purkaa ne pahuksen kerrokset ja sen jälkeen metsästää kaikki 144 silmukkaa takaisin puikoille.

Vain huomatakseni että kaksi silmukkaa oli hukkunut jonnekin purkuprosessin kiemuroihin. Seurasi lisää purkamista ja vielä enemmän kirosanoja ja oli enemmän kuin hilkulla etten paiskannut kutimia ikkunasta kadulle. Laskin sen epäonnen räpellykseni kuitenkin aikuismaisen kärsivällisesti pöydälle odottamaan parempia aikoa. Hyvä minä, näin se luonne kasvaa ja pinna venyy. 

Tänään sitten vastoinkäymisestä sisuuntuneena aion käydä tuon petollisen neulemekon kimppuun, uusin järein asein. Wish me luck. Mutta hei, mukavan rentoa perjantai-iltaa teille muille!

Neuloja-aloittelijan aikaansaannoksia

Nyt se sitten paljastetaan! Nimittäin the villatakki, se jota puurtaessa meinasi käpy lopullisesti palaa ja hihnat hirttää kiinni. Oli meinaan muutama mutka matkassa, jos nyt rehellisiä ollaan. Ja mähän olen. Ei mulla muuten ehkä olisi ongelmia niin ollut, mutta en vaan yksinkertaisena tyyppinä tajunnut niitä neuleohjeita. Vetoan blondiuteeni.

Tässä se nyt kuitenkin on. Alun perin olin suunnitellut laittavani mustat tai valkoiset napit, mutta koska ne olivat Alivekidsistä loppu, päädyin violetteihin. Jotka ovatkin aikas hauskat punaista vasten. Tuo villatakki on kyllä hauskan retromainen, tulee mieleen juurikin ne omat 70-luvun neuletakit. Ne tosin oli vauvan kakan värisiä, mut malli oli sama.

Ihan itte tehty. Aina alun innosta tuskaiseen loppuun saakka (mulle vaikein kohta odotti lopussa).

Huppu on suloinen hiippa ja sopivan iso, mutta sitä oli vaikea saada kuvattua.

Villatakin onnistumisesta vauhkoonnuin sitten täysin. Aloitin pirullisen palmikkomekon (tilitän siitä vielä myöhemmin) ja loin päästäni Nasulle kaulaliinan. Sillä kun ei nyt kevään viimoihin kaulahuivia ole, niin olihan sellainen tehtävä. En halunnut kutoa mitään peruspitkää lötköä, joten ideoin ipanalle samanlaisen trendituubin kuin mitä aikuisillekin myydään. 

 

Tätä se siis näyttää lepotilassa - tuubilta jossa on nappi.

Ja tuossa se on ikään kuin päälle puettuna, kuvitelkaa keskelle Nasun kaula.

Idea tähän tuubiin lähti tuosta mahtavasta jättinapista, jonka villatakin nappien mukana ex tempore tilasin. Se jotenkin huuteli luokseni pääsyä, joten pakkohan se oli kotiuttaa. Halusin tehdä tuubista kaksinkertaisen, jotta sitä voi tarvittaessa avata ja siten saada suojaa laajemmalle alueelle. Ikään kuin kaulurin omaisesti. 

Pakko myöntää, että olen tuotekehittelyyni sangen tyytyväinen. Eikä tule toista samanmoista kadulla vastaan, se on vissi ja varma.

 Kattokaa, mutsi teki mulle kaulapannan.

Mitäs tykkäätte?

Eilen illalla sain myös siivottua Nasun vaatekaapit. Tällä hetkellä keittiön pöydällä odottaa vielä vino kasa vaatteita, joiden kohtalosta en ole aivan varma. Osan myyn, osan säästän. Mutta mitkä on mitäkin, siinäpä vasta pulma. 

Joka tapauksessa oli aika siirtää suurempien kokojen jemmalaatikoista vaatteita käyttöön, tämä musta haalari on esimerkiksi sellainen, joka on odotellut käyttöön pääsyä jo jonkin aikaa. On se vaan pirtsakka, kelta-musta on kyllä yksi lemppariyhdistelmiäni. Sopivina annoksina nautittuna.

Mut mutsi hei, enkös mä nyt ole ihan pikkasen liian vanha jo näihin vauvasoittimiin? 

Hittolainen, mä pakkaan tän sit itse pois. Menee maine jos kaverit löytää tän mun huoneesta.

Lähetin miehen illaksi ystävän kanssa oluelle, koti-iskät tarvitsevat hengähdystaukoja. Ihan niin kuin kotiäiditkin. Nasun kanssa vietettiin sitten tyttöjen iltaa tanssien, sängyssä pomppien, torneja rakennellen ja suihkutellen.

 Äiti varastaa pusun.

 Ei hitto, kohta se alkaa taas hempeileen, tunnen sen.

 

 Tadaa! Tämä ilta on tyttöjen ilta. Hyvä me!

Neulontahirviö raivotilassa

Olen näistä seikoista joskus aiemmin kertonutkin, mutta toistetaan nyt siis muutamia ominaisuuksia ihmisestä nimeltä Heli. Olen varsinainen Innostuja, todellakin isolla I:llä. Sytyn nollasta sataan mikrosekunneissa ja käärin hihani & alan tuumasta toimeen monesti nopeammin kuin mitä joku toinen on vasta lukenut lauseen loppuun. 

Tiedän, että on monia asioita, joita en osaa ja itse asiassa nautinkin itseni haastamisesta. Mitäs muuta varten täällä pallolla eletään kuin rakastamista ja itsensä kehittämistä varten, eikös? Hautaan saakka on mahdollista kasvaa, niin ihmisenä kuin taidoiltaankin. Tämä mottonani tungen itseäni tilanteisiin, joissa olen erittäin usein sen asian äärellä etten yksinkertaisesti vain osaa. Tunne on siis harvinaisen tuttu.

Se, mitä en edelleenkään kestä, on osaamattomuus ilman ratkaisua. Että en vain loppujen lopuksikaan tajua, opi, ymmärrä tai osaa. Se on, jumankekka sentään, niin riipivää ettei luonteeni taivu sitä edelleenkään sulattamaan. Eli sitä(kin) opetellaan edelleen.

Teen myös täysillä hommat johon ryhdyn. Mitän ei jumalauta söherretä puolivillaisesti, ennemmin sitten jätetään tekemättä kokonaan. Tässä asiassa olen, edelleen, sangen mustavalkoinen, vaikka monissa muissa asioissa pyrinkin näkemään harmaan eri sävyjä. Kaikki tai ei mitään, kuten on tullut todettuakin.

Eli, villatakki on VALMIS. Ja nyt on pistettävä sitten ärräpäitä peliin, sillä oli todella lähellä ettei takki päätynyt sisäpihamme biojäteroskikseen. Se perkeleen ohje heittäytyi sellaiseksi Rosettan kiveksi ihan loppumetreillä, että olin haljeta kiukusta. Puhisin, kirosin, paiskoin nuttua ympäri kämppää ja marmatin miehelle. En tajunnut, googlekaan ei auttanut, enkä lopulta enää tiennyt mitä tehdä.

Kunnes... tartuin oljenkorteen. Otin jokerin käyttöön, kilautin kaverille. Toisin sanoen, lähetin tuntemattomalle ihmiselle mailia yösydännä ja tilitin itkua nieleskellen sitä kuinka en vain osaa ja kuinka en enää tiedä mitä asialle voisi tehdä. Vaivalla tuherrettu neuletakkini jäisi ilman nappikaitaletta ja minä ilman neulontaohjeen sisälukutaitoa.

Onko se nyt heitellyt nämä kerätkin ympäriinsä siinä raivotilassaan?

Minäpä kerään ne tänne pussiin.

Kenellekö mailasin? No, rohkeasti vaan Kotipalapeli-blogin Rillirouskulle, ihanaiselle joka tuon villatakin ohjeen alun perinkin lukijoidensa kanssa jakoi (ohje löytyy edelleen blogin sivulinkeistä). Rilliksellähän on vallan ihana maku, hyvät jutut ja oikea meininki, minkä vuoksi hänen bloginsa kuuluu vakioblogeihini. Niihin, joiden parissa nautinnollisesti levähdän.

Ujostutti, nolostutti ja ennen kaikkea hirvitti kiusata toista moisella vuodatusmaililla, mutta ennen kuin ehdin katua liikaa, olin jo lähettänyt viestini siinä pohjattomassa ja kaiken harkinnan blokkaavassa neulontaraivossani. Sydän pamppaillen palasin maililleni katsomaan - ja voih! Siellä se odotti: ihana, pelastava vastaus! 

Eikä vastauksessa loistanut pelkästään tiedollinen apu, vaan ennen kaikkea juuri sellainen valmentajamainen psyykkausapu, jota tuolla syvällä epätoivoni hetkellä niin kipeästi kaipasin. Tiedättehän, vähän niin kuin maratoonarilta toiselle, neulojalta toiselle? Rillis, oot IHANA!

Entäs tämä mun apuni, vähän niin kuin puuhanaiselta toiselle?

Tässä sulle mutsi lankaa, alat vaan paukuttaa sitä neuletta nyt uudelleen.

Heti kun saan villatakkiin napit paikoilleen, ikuistan sen tänne teille todistusaineistoksi. Ettette vallan pelkäksi puhemieheksi epäile. Jeejee, neulontahieroglyfit - you'll never get me!

Samaan syssyyn voinen tunnustaa, että tuo voitto neuletakista edesauttoi aivan hirveän, suorastaan kyltymättömän, neulontamonsterin kuoriutumista, Tänään olimme mummolassa vieraisilla ja minä hamstrasin anopin neulontalehdestä seuraavien vaatteiden ohjeita. Sillä ei, tämä ei todellakaan päättynyt tähän, älkää luulkokaan. 

 Tsiigatkaa tyypit nyt hei tätäkin!

Mutsi on aivan seonnut näihin keriinsä, voi morjens.

Päinvastoin, tästä alkaa varsinainen sankaritaru, suorastaan eeppinen kertomus Helistä neulonnan ihmeellisessä maailmassa. Lankojakin on jo hamstrattuna ihan kiva kasa... buahahaha *nauraa syvää kurkkunaurua kohti kattoa*.

Aamutorkun neuletehdas

Terveisiä neuletehtaalta! Osa teistä ehkä muistaakin kuinka villapöksyjen neulomisen jälkeen puhkuin onnistumisen riemua ja kerroin seuraavaksi aloittavani hupullisen neuletakin neulomista. No, tästähän on jo aikaa ja olette ehkä pohtineet, josko menin haukkaamaan hieman runsasta palaa kaikkinen neule-uhoineni? 

Ei hätää, neuletakki on huppua vajaa valmis. Se on vain ollut telakalla aikas yllättävästä syystä. Minä olen nähkääs neulonut tilauksesta noita villapöksyjä. Kuvitelkaa, minä! 

Ensin tuli yksi tiedustelu, sitten toinen. Kainon ystävällisesti tiedusteltiin josko voisin neuloa pöksyt kysyjän lapsellekin. No mutta, passasihan se. Niinpä olen viime viikot neulonut noita tilauspöksyjä pientä korvausta vastaan ihmeissäni siitä, että ylipäätään kelpaavat. On tämä hassu maailma.

 Tällaiset ne villapöksyt siis on, mä voin toimia mallina. 

Vähän hassut ja itsetehdyn näköiset ehkä, mutta joka silmukka mulle rakkaudella neulottu.

Mutta voi pojat on ollut hauskaakin! On mukavaa neuloa ja vielä mukavampaa ilahduttaa toisia ja kuvitella pöksyni jonkun toisen natiaisen jalkaan jossain päin Suomea. Tänään sitten sain viimeiset pöksyt valmiiksi tältä erää ja jatkoin neuletakin hihoilla. Enää ei siis puutu kuin se pahuksen huppu, jonka haastavuutta pelkään jo ennakkoon. Mä kun en oikein osaa lukea ja tulkita noita kryptisia neulomisohjeita.   

Mutsi tuunas nämä mun pöksyni tuollasella pinssillä, kun oli neulonut piiiiikkasen liian pitkät henkselit.

Eli ei toi mun mutsi mikään pro-neuloja ole, todellakaan.

Tänään on ainakin Tampereella ollut ihan mielettömän kaunis ja aurinkoinen päivä. Eli kyllä, yritän puhua säästä, hampti-dampti vaan. Mies nimittäin kielsi minua kertomasta seuraavaa, sanoi että pitävät kaikki meitä aivan törkeän huonoina vanhempina, mutta jokin pikkupirulainen minussa tahtoo nyt kuitenkin jakaa seuraavan. Sillä itsestäni tämä kaikki tuntuu vaan niin uskomattomalta.

Kyse on siis tästä aamusta. Vietimme eilisillan miehen kanssa aamukahteen saakka jutellen ja haaveillen, etten jopa sanoisi unelmoiden. Niin, edelleen siitä meidän unelmastamme siis (josta en edelleenkään vielä voi sen enempää paljastaa). Tänään sitten heräsimme miehen kanssa kymmenen yli kaksitoista -hiljaisuuteen. Kyllä, luitte oikein. Kello 12.10.

Katsoimme toisiamme, toinen valitteli liian pitkästä nukkumisesta johtuvaa selkäkivistystä, toinen ihmetteli talon hiljaisuutta: 

- "Mites se nassseli, onkohan se vallan kuollut sinne huoneeseensa?" 

- "En mä ainakaan ole kuullut koko aamuna yhtään mitään, oletko sä?"

- "En, en yhtään mitään. Kävin aamuysiltä veskissä ja hiljaista oli kuin haudassa"

Just joo, kuolluthan mä.

Kattokaa ny mikä zombie täältä möyryää. Rauh!

Tursasvanhemmat lähtivät yksissä tuumin kohti nassikkansa huonetta, lievän syyllisyyden painaessa hartioita. Ihmettelimme miten emme olleet heränneet aiemmin, miksei nasukka ollut huhuillut kuten se aamuisin aina tekee? 

Vielä huoneen ovellakin oli hiljaista, ei kuulunut ääntäkään. Avasimme oven vain löytääksemme rakkaan lapsosemme tyynen rauhallisena sängystään istumasta ja kirjojaan lueskelemasta. Oven auetessa nassikka katsahti ovelle ja purskahti meidät nähdessään iloiseen naururupatteluun. Että hyvää huomenta vaan.

 No hei, mulla oli ehkä vähän muuta puuhaa aamulla.

Hävettää, ainakin ihan pikkuisen. Tunnen oloni varsinaiseksi laiskiaiseksi, oikeaksi turskaksi. Siellä me nukkua röhnötimme puoleenpäivään, ihan kuten ennen vanhaan (lue: aikana ennen Nasua). Ja lapsemme leikki & puuhasteli ilmeisen tyytyväisenä itsekseen. 

En olisi i-ki-nä uskonut, että taaperoarki voi olla tällaista. En olisi uskonut vaikka olisi kristallipallosta näytetty. Sen takia asiasta on ihan pakko kirjoittaa tännekin, ei sitä muuten usko. Joten kyllä, elämä lapsen kanssa on jatkuvaa ihmettelyä.

Kaikki tai ei mitään

Tänään täällä ollaan oltu sangen puuhakkaita. Kannoimme lopputalven polttopuut asuntoomme (kolmas kerros, ei hissiä), puuha joka aina tuntuu mukavasti reisissä. Sitten kävimme Ikeassa testailemassa puljun suunnittelupalvelua, siis sitä jota pitää kuitenkin itse käyttää. Mistä herää kysymys mikä hemmetin suunnittelupalvelu se muka on? Pelkkä suunnittelusofta se on, asiakashan siinä itse sen suunnittelutyön kuitenkin tekee.

No mutta anyways, ehdittiinpä vielä miehen kanssa kiskaista kitusiimme American Dinersin legendaariset burgeritkin, Nasu kun oli koko päivän mummilassa leikkimässä. Eli rakas päiväkirja, tällainen sunnuntai tällä kertaa.

Joo-o, meitsi oli mummin ja ukin kans. Siellä on niiiiin paljon siistimmät lelut ku nämä himan ankeat viritelmät. 

Kuten vaikkapa tällaiset rintanapit, kattokaa ny, hö.  Mummilassa oli kuulkaa leikkitalo ja kaikkee.

Nyt haluan paljastaa teille sen toissapäivänä vihjaamani projektin tulokset. Tämä projekti kuvastaa kyllä loistavasti luonnettani: ensin innostun jostakin jota en ennalta osaa (esimerkiksi moottoripyörästä), sitten päätän toimia ja otan selvää asioista (käyn moottoripyöräkurssin) ja lopulta vien projektin loppuun (ostan moottoripyörän). 

Tarkoitan tällä ontuvalla esimerkillä nyt sitä, että tuppaan aikas helposti innostumaan asioista. Eli suomeksi: leimahdan helposti liekkeihin. Siinä tilanteessa sellaiset pikku seikat, kuten se etten ennalta osaa jotakin asiaa, eivät paljon jarruttele. Välillä tämä on siunaus, välillä kirous. 

Teen hommat täysillä. Se on meikäläisellä kuulkaas kaikki tai ei mitään. En näe mitään järkeä lähteä johonkin puuhaan ja tehdä se sitten puolivillaisesti. Ennemmin jätän lähtemättä laisinkaan ja säästän ne puolivillaiset energiani johonkin muuhun. Mutta ne seikat, joihin energiaani uhraan hitusenkaan, pyrin sitten tekemään kunnolla.

 Nytkö se kohta paljastaa sen salamyhkäisen projektinsa?

Pidättäkää henkeä, nyt se tulee...

Aloitin tämän projektin siis perjantai-iltana ja sain valmiiksi lauantaina. Pääsin siinä puuhaillessani sellaiseen oikein kunnon flow-tilaan, että voin ykskantaan todeta ainoastaan nauttineeni kyseisestä puuhasta. Eli kyllä, juurikin siitä neu-lo-mi-ses-ta mihin vihjekuvan puikot ja lankakerät mitä ilmeisimmin viittasivatkin. Who would have thought? 

Jaa mitäkö neuloin? No katsokaa, tein tämmöiset, ihan itte:

Mikki Hiiri -villapöksyt! Lahkeet rullalla tai suorina

 

Henkselit ovat hieman pitkät, joten tuunasin ne rintamerkillä sopivan pituisiksi. 

Ja lähikuva neuleesta lähtee entiselle käsityönopettajalleni, joka piti minua aina välillä mahdottomana tapauksena.

Ähäkutti!

Pöksyjen uusi omistaja vaikutti housuihin sangen tyytyväiseltä. Erityisesti henkselit ja pehmoiset napit olivat Nasusta mieluisat, niillä kun oli hauska leikkiä. Seuraavaksi ajattelin tehdä mustavalkoiset tällaiset, ehkäpä hieman pidemmillä ja löysemmillä lahkeilla ja pienemmillä puikoilla. Henkselit pitää myös tehdä lyhyempinä. 

Sitten voisin tehdä kaulahuivinkin, nasukalla kun ei sellaista tällä hetkellä ole. Ja sitten... Ai että, pois tieltä risut ja männynkävyt, nyt iski neulomishimo!

Ok, rehellisesti nyt. Näyttääkö mun peppu isolta näissä?

Mukavasti nämä ainakin joustavat ja lämmittävät.

Hommasin myös ne sellaiset pyöröpuikot, joista osa teistä asiantuntevista neulojista ystävällisesti vihjasivat. Mutta voisiko joku nyt kertoa miten ne heilautetaan kätevästi sitten kun ollaan kerroksen päässä eli kuinka päästään nopeasti uuden kerroksen alkuun? Eli kuinka ne pyöröt nyt ovat niitä suoria kätevämmät? Mä en ole vielä niiden hienouteen sisälle päässyt, joten hjälp!