Pikkumustaa metsästän, tahdon saada suomuttoman

Tervehdys toverit! Huomenna meillä on firman pikkujoulut ja pakkohan niitä varten on ollut suorittaa muutamia ostoksia. Tiedättehän: viikkokausia ensin tuudittaudut ajatukseen pukeutua "johonkin niistä vanhoista hyvistä pikkumustista". Pari päivää ennen h-hetkeä kahlaat lopulta vaatekaappisi sisällön läpi vain todetaksesi ettei yksikään niistä luottopikkumustista yksinkertaisesti napostele pätkän vertaa. 

Yksi on liian juhlava ("hmm... ehkä häihin, väitösjuhliin, hatuajaisiin tai... no, johonkin muualle"), yksi liian porno ("okei, jos teippaisin tissit piiloon ja jatkaisin helmaa kymmenenllä sentillä, tää voisi ehkä mennä... not!" ja yksi vain yksiulotteisesti tylsä ("no tää ny on tämmönen... pikkumusta"). Joten ei kun kaupoille. Vaan eipä ole tällä hetkellä helppo löytää käypää pikkumustaa, ei ainakaan täältä Tampereelta.

Ystävän kanssa teimme pari eri täsmäiskua kaupungille ja parinkymmenen koltun jälkeen voin todeta ettei se nyt ihan sukkana löydy. Valuin epätoivoissani jopa niin syvälle, että sovitin vartalonmyötäistä paljettimekkoa. Voin sanoa, ettei ole meikäläisen juttu: näytin teknoraveihin eksyneeltä särjeltä. Kotelosta ulos kiemurrellessani hihitin ääneen kuvitellessani niitä kollegoiden epätoivoisia yrityksiä kehua mekkoa, joita illan aikana saattaisin kuulla: "Wau, tuohan on... on... kyllä meinaan on ... tuota, melko kimaltava". Tai sitten joku voisi suoraan todeta "villin suomunaisen saapuneen taloon".

Niinhän siinä sitten kävi, että ensimmäisen liikkkeen ensimmäisistä sovituksistahan se kolttu lopulta löytyi. Teimme iiiiison ympyrän vain palataksemme takaisin lähtöruutuun. Hyvä puoli asiassa on se, että nyt ainakin tiedän Tampereen pikkumusta-tarjonnan. Huono puoli on se, ettei kyseisellä tiedolla tee tässä elämässä yhtään mitään.

Illalla sitten pengoin oheis-tilpehöörejä (korut, kassit, kengät) kaapin perältä Nasun innokkaana avustaessa. Jotenkin siinä eksyimme meikkikaapille ja arvaahan sen mitä siitä seuraa kun kaksi blondia innostuu tupsuttelemaan: the meikkileikit. Tässäpä Nasun taidonnäyte, allekirjoittaneen pärstää tuskin kukaan haluaa nähdä.

 Valitsin hopeaa ja sinistä luomille, rohkeasti pinkkiä huuliin.

"Äiti, mä näytän ihanalta". 

Meikkitaiteilijan oma mielipide.

Barban pesu

Tänään kotoa löytyi yksi myöhään sängyssään hiljaa oleillut ipana (lue: heräsin vasta puoli yhdentoista tienoilla - hiljaisuuteen) ja Ozzy Ozbornen näköisenä ympäri kämppää hiihdellyt puoliso. Sitä se teettää, aikuisten juhlinta. Nasun kanssa sitten vietimme leppoista aamua kunnes tuli aika lähteä pikkuisen Reino-pojan synttärikutsuille.

Koska rakas Barba otti enemmän kuin pikkuisen veriroiskeita itseensä perjantai-illan tiimellyksessä (joku meistä ei ihan tajunnut kuinka paljon tuollainen haljennut sormi voikaan vuotaa verta), oli pinkki kaveri ujutettava pesuun silloin kun ipana sitä vähiten odotti. Paras hetki rikokselle koitti kun miehen ja Nasun lähtivät ulko-ovesta hieman ennen meikäläistä: suhahdin kylppäriin kuin Teräsmies puhelinkopppiinsa ja viskasin Barban koneeseen.

Rikos onnistui täydellisesti kunnes sitten palasimme kotiin ja ihan liian fiksu kaksivuotias löysi kaverinsa märkänä pesumyllystä. Huppista vaan!

Mutsi hei, tuolta lasin takaa vilkkuu eräs erittäin tutun näköinen pinkki peppu...

Uskaltaako tätä edes avata?

Härregud sentään, mun kaverini!

Ihan on märkä ja pörröinen, pieni parka.

Onneksi ipana ei ole pitkävihaista sorttia eikä puhdastakaan kaveria hylätä, joten selvisimme pesuepisodista melko puhtain paperein. Erityiskiitos jälleen maanmainiolle Allegrolle, jonka ansiosta pari päivää vanhat veritahratkin lähtivät rakkaasta Barbasta kuin vesi sen kuulun hanhen selästä. Tällä suorituksella luulisi meikäläistäkin jo melko martaksi.

No enpä kuule tiiä.

Pakko oli ratsasta tuo sun meikkikaappisi, että tiedät miltä tuntuu kun salaa aarteita käpistellään.

Sitä ihteänsä

Eilen mainitsin meidän olevan hyvinkin perusasioiden äärellä täällä. No sehän tarkoitti ihan sitä ihteänsä, kakkaa. Me olemme täällä kakka-asioiden äärellä. Nasu on meinaan nyt kolmena päivänä järjestänyt meille varsinaiset kakkakepposet, sellaiset, jotka saavat pohtimaan muinaisista psykologiaopinnoista tutun anaalivaiheen olennaisuutta. Jotain sellaista tässä varmaan on.

Kaikki on siis alkanut aina näennäisen rauhallisesti. Olemme laittaneet ipanan päiväunille, peitelleet sen pikkushortseissa peittonsa alle ja vilkuttaneet iloisesti ovelta. Mikään idyllisessä hetkessä ei ole viitannut tuleviin kauhun minuutteihin, valmistanut meitä tulevaan. Ehei, kaikki on ollut oikein herttaista ja mukavaa, kuin suoraan aikakausilehden kuvauksista.

Pari tuntia on hurahtanut ja yhtäkkiä huoneesta kuuluu jotain outoa. Ei sellaista normaalia heräämishuhuilua, vaan jotain ähkimistä, pörinää tai muuta ähinää. Sanalla sanoen epäilyttävää. Hiljaa sitten hiivit oven taakse kuuntelemaan; "joko se on herännyt?" Avaat huoneen oven ja sieraimesi karjaisevat tuskasta! Mikä käry!

Räppäiset pahaa aavistaen valot päälle ja kapum! Silmäsi liittyvät sierainten aloittamaan valituskuoroon. Huoneessa ei ainoastaan haise kakka, sitä myös ON joka paikassa. Petivaatteissa, seinässä, pinnasängyn ihan joka ikisessä pinnassa (joojoo, ei olla jaksettu / viitsitty siirtää ipanaa vielä kunnon sänkyyn), lattialla, kirjoissa, leluissa ja ennen kaikkea ipanassa itsessään.

Eikä mitä vaan kakkaa, vaan sellaista kovaksi kuivunutta sementtiä, jota ei saa millään irti. Mistään. Nassikan kädet, jalat, naama, maha, hiukset... siis ihan koko ipana on kuorrutettu kuivuneella kakalla. Ja kaiken sen ruskeuden keskeltä killittää hieman hölmistynyt naama. Ikään kuin ihmetellen, jotta kuinkas tässä nyt näin kävi?

Epätoivoissasi skannaat katseellasi huonetta ja huomaat kuinka kaaoksen keskellä hohtaa jotain valkoista. Se on se vaippa, johon lasti on ensiksi tullut. Vaippa on huolella siirretty lattialle, sisältö vain ei ole pysynyt matkassa mukana. Niin, ja ne vaipan päälle puetut päikkärishortsit, ne on myös huolella riisuttu lattialle. Etteivät vain likaannu.

Nyt kun olen kolmesti pessyt kuivakakkaa irti erinäisiltä tekstuureilta, pinnoilta ja ipanasta voin vakuuttaa, että stydimpää ainetta saa hakea. Se ei lähde, ei sitten millään. Vapise sementti, sinulle on löytynyt luonnonmukainen ja erittäin varteenotettava vaihtoehto. Kyllä pysyy.

Niin, hieman eri tunnelmissa täällä vietetään nyt neljättä hääpäivää kuin vuosi sitten. Aihepiiristä johtuen kuvitettakoon tämän päivän teksti nyt hääkuvallamme, sitä kakkakaaosta kun tuskin haluatte kuvista tuijotella. Enpä haluaisi minäkään.

Neljä vuotta sitten tilanne oli tämä.

Kaveria ei jätetä

Tällä viikolla, kuten viime viikollakin, on ollut kiirettä ja puuhaa. Sen suorana seurauksena ipana on ollut mummilassa hoidossa todella paljon. Kokonaisia päiviä, mutta myös yökylässä. Nasuhan se on reipas tyttö vierailemaan eikä sitä paljon ikävä vanhempien poissaollessa paina, mutta jossainhan nassikankin sietoraja menee. Tänään huomasimme miehen kanssa sen nyt ylittyneen.

Mennessämme hakemaan Nasua tänään, oli ipana heräilemässä hieman normaalia myöhemmäksi venyneiltä päikkäreiltään. Tarkoitti siis, että ipana alkoi heräillä vasta kuuden tienoilla. Minä menin innokkaana Nasua huudellen vaunujen luokse kohdatakseni kaksi iloisena hymyilevää nappisilmää. Ja voi sitä aurinkoista hymyä, johon Nasun pikkuruinen naama minut nähdessään levisi! Ai äitiyden auvoa!

No niin. Se oli sitten siinä, aurinkoisen hymyn jälkeen ipana ilmeisesi hitaasti mutta varmasti tajusi porukoidensa olleen poissa pari päivää. Hyljänneen hänet. Olleen jossakin ilman häntä. Ne moukat! Ja tästä kohtuuttomasta, suorastaan törkeästä teostahan on porukoita rangaistava. Välittömästi. Oppivatpahan penteleet. Ja vähintäänkin on ilmaistava mitä mieltä pikku pörröpää moisesta hyljeksimisestä on. 

Seurasi itkukohtaus, johon liittyi äitiin tai isiin takertumisen ohella myös poisjuoksenteluja, epätoivoa uhkuvia heittäytymisiä ja loukkaantunutta nyyhkintää. Että pienen verinen loukkaantuminen varmasti meni perille kovakalloisempiinkin vanhempiin. Ja menihän se.

Voi anteeksi pieni Nasu, anteeksi että tämä kiireinen arki ja perheemme yhteisprojekti nimeltä unelmatehdas vaatii sinultakin näin paljon. Olet vasta niin pieni, ei sinulta saisi liikaa vaatia. Se on kurjaa ja siitä saa tietenkin olla välillä aivan hajalla. Niin mekin miehen kanssa olemme, säännöllisin väliajoin.

Anteeksi myös ihanat mummi ja ukki, kurjaa että teidän loistava hoitonne ja loppumaton kärsivällisyytenne (niin lapsiinne kuin lapsenlapsiinnekin) palkitaan jatkuvasti yhä uusiutuvilla lapsenhoitopyynnöillä. Kurjaa myös, että jouduitte tänään nasukan kaipuu-itkukohtausta kuuntelemaan, vaikka Nasulla niin megakivaa luonanne aina onkin.

Kyllä se tästä! Kohta se unelma paljastetaan täällä blogissakin ja meno rauhoittuu, kyllä me kaikki nyt näillä maitohapoillakin sinne saakka jaksamme... eikös? Eikös?

Sit jotain hyvittelyä ja sassiin!

Mikä ihme tämä on?

No johan on rapsakka leiväksi.

Kuvitelkaa nyt: korpulla koittavat hyvitellä, on köyhäksi mennyt tämäkin touhu.

Nasun keittiössä

Joka kodin näpsäkkä jesseteippi-mutsi täällä, morjensta vaan. Ilokseni voin aloittaa päivän postauksen hehkuttamalla jeesusteippiä, tuota korjausvälineiden aatelia. Sillä näemmä ei ole asiaa, jota sillä ei saisi fiksattua: näin se piti yöppärin pikku houdininkin yllä viime yönä. 

Ja jotta vinkki olisi mahdollisimman kattava niille, jotka samanlaisen asian kanssa kenties painivat, liitän oheen vielä tarkemman kuvan jessellä varmennetusta yöppärin vetskarista. Jotta näin se homma hoidetaan, konstailemattomalla teippitaitoksella.

Kummelia mukaillen: Ei kyllä lähde.

Jesseteipin myötä tuli vihdoin rikottua sekin kuparinen, mistä raskaana ollessani puhuin. Olin nimittäin varma, että tämän naisen äitiyteen kuuluu jesseteippi, tavalla tai toisella. Enhän osannut edes vaippaa pukea ja rauhoitinkin itseäni sillä, että viimeistään jessellä sekin härveli pysyy vauvelin yllä.

No, siihen ei ikinä menty, vaan opin vaippahommelit suhteellisen kivuttomasti. Lähes kaksi vuotta siis päästiin ilman jesseteippejä, ei pöllömpi suoritus vaikka itse sanonkin. Villeimmissä kuvitelmissanikaan en tosin ikinä uskonut että teippi tulisi tarpeeseen nimenomaan vaateasioissa. Että todella eräänä päivänä teippaisin vaatteen lapseni ylle. Noh, never say never. Siellä se nimittäin taas nukkuu, yöppäriinsä teipattuna.

Leikkirintamalla kaakao- ja kahvipuruleikit ovat kokeneet riemastuttavan renessanssin. Ja kuulettehan kaikki nyt sarkasmin viiltävän sävyn äänessäni? Sillä ei noita putuleikkejä nyt suoranainen ikävä päässyt tulemaan. 

Ensin lataan nuo herkkuputut tuonne kuppiin. 

Sitten kippaus lautaselle.

 Rennolla ranneliikkeellä herkut naamaan.

Ja muki pöydälle odottamaan.

Leikin tiimellyksessä huomattua: kaakoputu on yllättävän pöllyävää ja se leviää melko helposti laajallekin. Ainakin kun tarpeeksi vinhasti pöllyyttää. Toisaalta se tarttuu hanakasti nihkeäänkin tiskirättiin ja on siten helppo siivota syvistä nahkasohvan poimuistakin. Kissasta putu irtoaa helpoiten nihkeällä kädellä myötäkarvaan silittämällä.

 

Sitten siirrytään järeämpiin aseisiin ja aletaan toden teolla kauhomaan. 

Hei, mitä sä mutsi siinä vaklaat?

Muistuttaisin, että lusikan takapuoli kannattaa aina myös nuolla huolella.

Niin siis haluutko sä tätä kans vai?

Ipana on enemmän kuin liekeissä Sarvisten kanssa peuhatessaan. Päivän keitoksi syntyi kaakao-rusinasoppaa, jota maiskuteltiin kuin paremmissakin a la carte -ravintoloissa. Nasu ei myöskään ole pihi, ei sitten millään muotoa. Sopasta saivat osansa myös äiti ja isi. Ilmeisesti näytimme nälkäisiltä.

 Porukaaaat! Pöytä oon katettu!

 

 No missä ne nyt luuraa? Ruoka on valmista.

Ihme porukkaa.

Ottaa slipoverin pois

Täällä ollaan taas ja pitkästä aikaa lapsiarjen haasteen kanssa. Nimittäin tuo meidän nasukka... sillä on nyt sitten semmoinen mielenkiintoinen ja lievästi ilmaistuna haastava vaihe menossa. Haastava siis nimenomaan meille vanhemmille ja vaihe toivottavasti, koska jos tästä tulee arkea tuleviksi vuosiksi, saattaa mennä hermot.

Kyseessä on niinkin luonnollinen asia kuin riisuminen. Ipana on ihastunut itsensä riisumiseen. Päivisaikaan siitä ei juuri haittaa ole, kesähän tässä on tulossa ja kaikkea, mutta varsinainen tuska syntyy öistä. Alastomista, salaa vaipatta vietetystä öistä. Hahaa, ymmärtänette nyt mistä puhun? Tämä se on se ongelma.

Nasu kun ei ole vielä valmis vaipattomaan elämään, ei ainakaan vaipattomiin öihin. Sen määrää jo iltarutiineihin kuuluva iltamaito, joka masussa hölskyen ajaisi meikäläisenkin yöpisulle. Joten täysin ymmärrettävää ettei pikku rakko moista pysty vielä sisällään pitämään. Ipana vain lienee ainoa, joka ei tätä vaippatarvettaan tunnu ymmärtävän. 

Mutsi hei, ei puhuta musta ku mä en ole läsnä.

Sä se et nyt tunnu ymmärtävän hyvien tapojen päälle.

Eilen illalla Nasu huuteli vielä poikkeuksellisen myöhään huoneessaan ja kun asiaa ihmetellen pölähdimme miehen kanssa paikalle, löysimme ipanan sängystään alasti istumasta, yöppäri ja kuiva vaippa siististi lattialle aseteltuna, pissalammikko niin ikään tarkasti sängyn toiseen laitaan sihdattuna. Siinä se sitten huhuili huonepalvelua.

Sama toistui toissa-aamuna. Heräsimme miehen kanssa suorastaan nolostuttavan myöhään, puoli yhdentoista jälkeen, ja ihmettelimme hiljaisuutta. Normaalisti Nasu herää aika tarkkaan kympin tienoilla. No, oven auetessa huoneesta paljastui aika tarkkaan samankaltainen näky kuin mitä eilen illalla: ipana istui sängyssään täysin alasti, yöppäri ja kuiva vaippa lattialle aseteltuna, pissalammikko sängyn toisessa päässä odottaen.

Miehen kanssa ihmettelimme ja pähkäilimme asiaa, erityisesti sitä miten tuo pikku houdini pääsi väärin päin päälle puetusta yöppäristään ulos. Kuvitelkaa nyt: vetskari ylhäällä niskassa kiinni, koko haalari päällä nurin kurin, apuna vain parikymmentäsenttiset käsivarret. Kyllä se tuon ikäiselle pitäisi jo aika haastava pakkopaita olla. Vaan ei näemmä nasukalle.

Vetskari selässä haastava vai? 

Älkää nyt unta nähkö, hyvät ihmiset.

Tänä iltana mies keksi ratkaisun. Yöpuvun vetskari on nyt sinetöity jesseteipillä. Mihinkäs se ei vanha kunnon jesari auttaisi, tosin en koskaan kuvitellut fiksaavani sillä lapseni vaatteita, mutta kerrankos sitä. Elämme jännityksessä, huomenna raportoin jessen pitävyyden.

Jos ipana päihittää senkin, ovat keinot todella vähissä, elleivät jopa lopussa. Elmukelmuunko se Nasu on sitten kiedottava?

Työn raskaan raataja

Elän harvinaista viikonloppua: olen töissä. En ole viikonlopputöissä ollut sitten opiskeluaikojeni eikä työnkuvaani normaalisti viikonlopputyö kuulu, mutta nyt erään projektin tiimoilta aherran sitten Tampereen tämän viikonloppuisilla messuilla. Eli niillä supermessuilla, jossa on keräilijöitä, kirjoja, viiniä, matkailua ja puutarhaa. Jätän teidät nyt aprikoimaan mihin lokerikkoon itse kuulun - vai kuulunko mihinkään, hehe.

Viikonlopputöiden taustalla lymyää myös ahneus, kuinkas muutenkaan. Pari päivää messuilla tuottaa kivasti kesälomapäiviä, joten meikäläistä ei sitten niin kauhean vaikea ollut paikalle houkutellakaan. Hieman parhaan ystävän tämän iltaiset tuparit kismittivät mieltä, mutta aurinkoiset kesäpäivät silmissä kiiluen asetin työt etusijalle. Kuvitelkaa mikä kaveri - anteeksi vielä kerran L!

Työpäivän saldona minulla on nyt Pertti Jarlan vain minulle piirtää kuva nimmarilla varustettuna, Juban myöskin vain Helille piirtämä ihkaoikea Wagner sekä tietenkin ihanan Sofi Oksasen nimikirjoitus. Ei pöllömpi saldo, vaikka itse niin kehunkin. 

Huomenna messuilla on mahtava Mike Monroe, josta mulla jo fanikuva vuosien takaa löytyykin. Hakiskohan siihenkin vielä nimmarin? Mikehan on kuvassa vallan ihana, toisin kuin meikäläinen (kuva lienee Provinssirockista vuosien takaa)... Jos pyydätte kauniisti, voin ehkä julkaista kuvan täälläkin.

Toki olen tänä iltana silti menossa ystäväni tupareille, itse asiassa teemme miehen kanssa lähtöä juuri nyt. Tarjolla on kuulemma sushia sekä tietenkin loistavaa seuraa. Ja jos muutaman lasillisen hyvää viiniä maistelisi myös, ai että, minulle kun sitä krapulaa ei edelleenkään tule. Kiitos supermaksani.

Missä Nasu on, mietitte ehkä. Nasu oli ensin miehen ja ukin kanssa päiväreissulla isomummin luona, josta matka jatkui luontevasti mummin ja ukin hoiviin. Tiedossa on siis muutamia tunteja lapsivapaata aikuisten aikaa - jiihaa! Siitä on siis päästävä nauttimaan HETI. 

Ja koska nassikka lähti päivän rientoihinsa vasta kun minä olin jo työn touhussa (lue: aamuysiltä kotiin jäi nukkumaan sekä mies että lapsi), ei minulla nyt ole kuvaa Nasun söpösestä päivän asusta. Ihastellaan sen sijaan yhtä lempivaatteistamme, joka kohta joutuu jo telakalle kevään tieltä. Nimittäin tätä ihanaa omppuhaalaria.

Asetan vielä tämän pipan paikoilleen ja sit mä oon valmis.

Kas noin, eiku ulos peuhaamaan!

Mutsi hei, tämä sun tekemä kaulurisi sopii lähes pelottavan hyvin tähän haalariin - sattumaako?

Mutsiiii, tunnusta! Sä oot mätsännyt tän kaulurin tähän haalariin, etkös olekin?

Joten nämä vanhemmat lähtevät nyt hieman hippailemaan, japadapaduu! Ei muuta kuin oikein nastat lauantai-illat myös sinne päähän, olkaahan ihmisiksi.

Oho!

Onkohan koskaan tullut mainittua sitä tosiasiaa, että Nasu ei vielä tämän vuosi ja kahdeksan kuukautta -mittaisen elämänsä aikana ole oikeastaan sairastanut. Kerran sillä oli korvatulehdus, joka ei sitten se ilmeisesti ollutkaan. Ja pari kertaa hieman nuhaa, sellaista muutaman päivän vuotavaa nenää, ja se siitä. Ties vaikka olisivat olleet hampaiden tuloa nekin  niiskuttamiset.

Luulisin että ipanan terveyden taustalla on hyvän yleiskunnon, kotihoidon ja puhtaan säkän pyhä kolminaisuus. Moni onkin vakuuttanut minulle sitä, että päivähoidon alkaesssa alkaa ne pöpötkin jyllätä. Ja varmaan oikeassa ovatkin. Me olemme lähinnä nauttineet tästä tervaskantomaisesta sairastamattomuudesta huomisesta huolta kantamatta.

Illalla sitten ajelimme mummulasta kotia kohti. Minä puhuin puhelimessa, mies ajoi. Yhtäkkiä takatuhdolta alkoi kuulua outoa ääntä. Käänsin pääni ja näin Nasun oksentavan. Kyllä, sieltä sitä tuli kuulkaas purjoa suusta kuin paremmillakin jatkoilla.

Minä siinä puheluun sopertamaan, jotta "pakko lopettaa, tytär alkoi juuri takana oksentamaan".  Sinne jäi toinen osapuoli arpomaan missä takana ja miksi oksentaa. No, syytä emme kyllä tienneet mekään. Kurvasimme lähellä olevan huoltoaseman pihaan, minä kuorin kunniamerkin arvoisesti oksennuksella kuorrutetun ulkoiluasun Nasun päältä ja mies kipitti huoltsikalle paperia ostamaan.

Nasu-raasu näytti lähinnä surkealta ja selvästikin ihmetteli jotta "mitä tuo pahan makuinen töhnä joka mun suustani pulppuaa oikein on?" Ei muuta kuin veltoksi heittäytynyt ipana lain vastaisesti äidin syliin loppumatkaksi (se nasukan turvaistuin kuorrutettiin siis myös) ja pian kotiin toipumaan. 

Siellä se ipana nyt lepää korvike-pupu kainalossaan, Barba kun sai aimo annoksen mahanesteitä päälleen. Mitäpä ei tosi kaveri vastaan ottaisi...

Mutsi hei, mulla on hiukan hassu olo...

Ei perskules, pakko tulla alas. Kohta voi lentää laatta.

Minä istun pöllämystyneenä sohvan nurkassa ja muistelen, että eikös se nasukka ole kerran aiemminkin oksentanut? Ettei siitä vain olisi kutakuinkin tasan vuosi? Onko meillä joku "laatat kerran vuodessa" -teemat täällä vai? 

Ja jos on, niin kertokaa nyt ihmeessä kenelle saisi reklamoida näistä laattavuosipäivistä, oksennus kun haisee pahalle. En tykkää. Vaihtaisin nämä vaikka hikkapäiviin, sellaisiin siisteihin ja hajuttomiin.

Minä suojelen sinua kaikelta

En enää varmaksi muista, mistä näkökulman luin. Epäilen, että se saattoi olla Liberon kerhomailista, sillä kyllä, luitte aivan oikein. Kuulun juurikin niihin kauhistuneisiin vastasyntyneiden vanhempiin, jotka siinä epävarmuuden kuohunnassaan liittyivät jos jonkinlaiseen kerhoon etuja ja neuvoja saadakseen. Ja vaikka en nyt niin enää koe neuvojani kaipaavanikaan, nyt kun jo tunnen lapseni, luen silti yhä satunnaisesti mailiboksiini tupsahtavat kirjeet.

Joka tapauksessa, näkökulman perusidea oli se, ettei lastaan kannata liialta suojata. Tiedättehän, syöksähtää joka kaatumiselta pelastamaan ja putoamiselta kaappaamaan. Välillä on annettava pikkuisen sattua, muutaman mustelman sinertää ja kuhmujen nousta.

Joo, ja sit kun on kaaduttu, niin näin sieltä noustaan ylös.

No, eihän tuossa ajatuksessa toki sinällään mitään uutta ole, sitä meillä noudatetaan ihan luonnostaankin (lue: äiti itse on niin koheli, että pitää muksahtelua normaalina olotilana). Se, mikä tekstissä itseni havahdutti olikin ajatus, jota en ennen aivan siltä kantilta ollut tajunnut ajatellakaan.

Nimittäin itsensä kolhaisut, satunnaiset kaatumiset ja muksahtamiset opettavat lapselle tärkeitä oppeja. Ne kertovat oman kropan rajoista ("ahaa, mun jalat siis todellakin on noin lyhyet"), siitä mitä ihminen voi maailmassa tehdä ("ok, en siis osaa lentää") ja ylipäätään miten ympäröivä maailma makaa ("selvä, alamäessä siis todellakin menee lujempaa").

Vanhempi, joka alituiseen syöksyy jälkikasvuaan haavereilta pelastamaan, tekeekin siis itse asiassa hallaa. Lapsi ei opi elämässä tarvittavia välttämättömiä oppeja, vaan kasvaa kuvittelemaan omaavansa supermiehen taidot ja fysiikan lait kumoavan liikkumisen. Sekä paljon muuta.

Olen aiemmin ajatellut liiallisen suojelemisen johtavan turhan hysterisointiin ja liialliseen pelkäämiseen. Siihen, että lapseni oppisi näin minulta maailman olevan lähtökohtaisesti paha paikka, jossa on alati oltava varuillaan. Ja koska en itse elämää niin koe, en moista halua lapselleni vihjaistakaan. Eli se, mikä tuossa edellä mainitussa oli minulle siis uutta, oli nuo tärkeät rajat.

Kun leikkipuistossa kerroin miehelle lukemastani, hän monologini loppuun kuunneltuaan tokaisi omaan pettämättömän oivaltavaan tyylinsä "Jaahans, hyviä pointteja. Mut tarkottaako toi nyt sit sitä, et sut on ylipelastettu kaikelta ja siksi sä edelleen kohellat?". 

Tähän en suoralta kädeltä keksinyt mitään nasevaa vastausta (tiedän ettei äitini ole näin toiminut, mutta en sitten tiedä miksi yhä itse kohellan), joten ehdotin siihen väliin kauppareissua. Harhautusta, sano.

Jaa mutsi vai? Joo-o, se on ihan mahdoton koheltaja!

Mietin asiaa vielä tänään useampaan kertaankin. Itse olen elämässä kaatunut, rymynnyt ja mennä koheltanut. On tullut elämältä turpaan, välillä isollakin nyrkillä, mutta aina sieltä kanveesistä on noustu. Uskon itseeni enkä nujerru helposta. Tunnen elämänvoimani ja se on vahva, sen polte ajaa minua eteenpäin silloin kun kaikki muu olisikin sammuksissa. Tiedän, sillä elämässäni on jo ollut tilanteita joissa näin on käynyt.

En halua suojella Nasua tuskalta, sillä sitä on elämässä aina. Ei ole jokea ilman rantaa, ei valoa ilman piemyttä eikä kylmää ilman kuumaa. En halua istuttaa hänen mieleensä utopiaa kivuttomasta elämästä, vaikka sitä hänelle niin hartaasti, voi niin hartaasti että kurkkua kuristaa, toivonkin. 

En myöskään halua kertoa hänelle julmasta maailmasta, jossa aina lopuksi sattuu. Jossa pitää olla varuillaan, ei haaveilla turhia, varautua pahimpaan. Sillä en myöskään usko sellaiseen elämään, en maailmaan. Uskon, että elämä kyllä kantaa, vaikka ei aina ehkä ihan siltä tuntuisikaan.

Haluan opettaa Nasun luottamaan itseensä, kykyihinsä ja elämään. Uskomaan hyvään ja ponnistelemaan sitä kohti. Välillä ollaan polvillaan, joskus jopa rähmällään. Mutta sieltä pääsee ylös. Joskus kroppa voi olla elämän mustelmia täynnä, sielussa kuhmu ja koko ihminen aivan arkana. Silloin hoivataan itseä, mietitään mitä tapahtuneesta opittiin ja jatketaan eteenpäin monta oppia viisaampana. Ja vahvempana.

Musta tuleekin supervahva. Sen verran on tullut jo tähänkin ikään mennessä muksahdeltua.

Ja kun näin käy, sillä voi pieni Nasuni niin tulee käymään, voit aina nousta ylös minuun tukien. Ja sitten joskus, vuosien päästä kun minua ei enää ole, toivon jääväni ääneksi korviisi ja tunteeksi sydämeesi joka lempeästi kuiskii: "Sinä osaat, sinä kelpaat, sinä jaksat, sinä selviät!"

Naistenpäivän uhmakohtaus

Nyt olen teille anteeksipyynnön velkaa. Meidän piti jo eilen Nasun kanssa suorittaa se Nasun vuoden 2011 asu -äänestyksen arvonta, mutta siinä tietokoneen aiheuttamassa raivotilassa lilluessani suoraan sanottuna unohdin koko homman.

Tänään sitten piti viimeistäänkin suorittaa se arvonta, mutta kas! Rakas pikku onnettarelleni iski raivoisa uhmakohtaus juuri ennen H-hetkeä. Raivarin syy: napero ei saanut itse kiivetä portaita, vaan dorka mutsi kantoi ne ylös.

Tässä makaan ja mihinkään en liiku.

Ja jos ette vielä naaman väristä tajunneet, niin karjun sitten lujaa.

Kyseinen kohtaus kesti varmaan vartin sisältäen huutoa, nyyhkytyksiä, jalkojen ja itsen kokonaisvaltaista hytkyttelyä, lattialle heittäytymisiä, äidin perään raivokarjunnan kanssa juoksemista, räkää, hetkittäisiä tyyntymisiä ja nollasta sataan kiihtymisiä, salavihkaa käsien suojasta luotuja tarkistusvilkaisuja sarjassamme "näkeehän ne nyt varmasti että loukkaannuin" ja äidin salassa saamia hihityskohtauksia.

Ja iskä et ainakaan lähde minnekään reeneihin, asetun tähän tien tukkeeksi huutamaan.

Byhyy, se meni silti. Ainoastaan Barba ymmärtää mua.

Raivari sisälsi siis koko pienen ihmisen tuskan asiasta, joka harmitti niin perinpohjaisesti. Joka solullaan pikkuruinen viestitti, että nyt ei mutsi kyllä mennyt putkeen tämä homma. Maailma tuntui murjovan pikku ihmistä eikä raasulla riittänyt keinoja käsitellä noin infernaalista tunnemyrskyä.

Ja entä mitä minä tein? Otin muistoksi valokuvia, pidin epätoivoisesti nyyhkyttävää lasta hellästi sylissäni ja lohdutin jotta "Älä sure, jo Väyrysen Paavokin mietti aikoinaan voiko ketutukseen kuolla. Ei siihen voi, vaikka elämässä välillä voi siltä tuntuakin". 

Hautaudun tähän enkä puhu teille enää koskaan.

Maailma on epäreilu paikka, ettäs tiedätte.

Nassikka siis lämpöisen ja lohduttavan kylvyn kautta pehkuihin, jonne se sammahtikin ilman minkäälaisia jokelteluita tai juttutuokioita. Taisi tunnekuohu uuvuttaa natiaisen lopullisesti. 

Niin että arvomme siis huomenna; laitamme oikein Kummelin arvontalaulun raikaamaan ja Nasu saa poimia voittoarvan hatusta. Kuten tapana on ollut.

Ja jotta maailma olisi edes hitusen vähemmän epäreilu ja ikävä paikka, pidennetään nyt vastausaikaa sinne huomiseen saakka. Pääsevätpähän ne myöhäisetkin vielä mukaan. Toivotan siis vähemmän tunnekuohuista iltaa kaikille!

Ja ihanaa Kansainvälistä naistenpäivää!

Matalassa majassa

Posti toi kotiimme viime viikolla muutaman uuden kaverin, minkä seurauksena kotiin saatiin suuren suuri pahvilaatikko. Ja sehän on selvä mitä sille piti tehdä. Nasulle maja, tietenkin!

Böö, mä oon Nasun maja. Ja mä Nasun Barba.

Mikäs örkki se tohon on ilmestynyt?

Itse muistan lapsuudestani nimenomaan majojen rakentamisen hauskuuden. Siitä purkamisesta ja kamojen paikoilleen roudaamisesta en tietenkään ollut niin innostunut, kukapa järkevä lapsi olisikaan, mutta itse se ihana rakentamisprosessi. Ai että! 

Ja sitten se fiilis, kun sain ryömiä sisälle omaan majaansa piiloon ulkomaailmalta. Siellä saattoi nököttää piilossa muilta, hihittää itsekseen kuinka kukaan ei tiedä missä mä olen. Ja tietenkin salakuunnella kaikkia muita.

Lapsi sisään, karvainen kaveri ulos.

Meillä majasta tykkäävät ihan kaikki.

Minä poika kaivaa ruoputan.

Hei, koputitko sä? Mulla oli tässä vähän hommat kesken...

Ja hei, muistutetaanpa vielä että vastausaikaa Nasun suureen Päivän asu v. 2011 -arvontaan on vielä huomiseen. Eli vastatatkaa ihmeessä ja kertokaa oma suosikkinne. Kuten tunnettu slogan niin maan fiksusti julistaa, vain vastaamalla voit voittaa.

Voittaja paljastetaan huomenna, vähän tähän tapaan - TADAA!

Arvasittekos et se on mä joku tuolta esiin ryömii?