Onnelliset nukkujat

Piti kertoa teille Nasun uudesta sängystä, siitä joka otettiin käyttöön jo jokin aika sitten. Olisikohan siitä jo itse asiassa kuukausi? Päivät lentävät. Haluan myös varoittaa: tämä kirjoitus sisältää omakehua ja nukkumisen ihanuuden hehkuttamista, eikä sitä siten voi välttämättä suositella kaikille. Lukeminen siis omalla vastuulla.

Nasu sai siis uuden sängyn, oli jo aikakin. Pinnasänky kärrättiin pois ja tilalle tuotiin legendaarinen Muuramen Jolla, sellainen, jossa itsekin olen lapsena pötkötellyt. Jollan lelulaatikoineen kotiutin jo vuosi sitten Huutiksesta kun mokoma käveli vastaan hyvällä kunnolla ja hinnalla varustettuna. Mies hieman nirskutteli hampaitaan kun sänkyä kanssani kellarikoppiin tunki, mutta vuosien kokemuksella ymmärsi sentään olla hiljaa. Miten niin ei kannattanut ostaa yli vuosi etukenossa varastoon?

Okei, nää leppikset mä kelpuutan ainakin. 

Kokeillaanpa minkälainen tuntuma tässä on.

Kyllä! Ai-van! Hyväksyn tämän sängyn myös.

Nasu on ollut sängystä lyhyesti sanottuna innoissaan. Siellä on ihanaa möyriä, pomppia tai vaan olla hissukseen ja kölliä. Monesti äiti tai isäkin saa kutsun "nukkumaan" ja onpa toinen meistä todistetusti pari kertaa kippurassa Jollaan nukahtanutkin. Minä esimerkiksi todistin tätä tapahtumaa pari viikkoa sitten kun ipana kiskoi minut kädestä pitäen katsomaan hyssytellen samalla "hsss, isi nukkuu".

Kyllä tuo sängyn vaihto meitä hieman jännittikin, myönnettävähän se on. Niin moni valisti meitä, jotta siitä ne nassikan yöjuoksut alkavat kun baana on vihdoin vapaa ja kalterit poissa. Tähän siis henkisesti koitimme valmistautuakin. Mutta kah, asian tiimoilta on tähän mennessä näytelty tasan yksi kohtaus, jossa voiton veivät mestarikasvattajat H&H. Näin siis ainakin itse itseäjämme äidyimme kehumaan, sen verran hienosti koko homma meinaan meni.

Antakaahan kun kerron. Oli uuden sängyn toinen yö. Nassikka oli jätetty sänkyynsä hyvänyöntoivotuksin ja heilutteluin, kuten tapana on ollut jo pidemmän aikaa. Miehen kanssa katselimme kaikessa rauhassa olohuoneessa telkkaria kun yhtäkkiä ovensuuhun ilmestyi pieni hento hahmo, joka puristi jotain vaaleanpunaista kainaloansa vasten. Nasu ja Barba.

"Ei saa Nasu tulla sängystä pois", mies sanoi topakasti ja Nasu kääntyi kannoillaan. Meno oli jopa liian äänetöntä ja epäilykseni heräsivät. Ei protestointia, ei oikeastaan sanaakaan. Lähdin ipanan perään ja sain sen kiinni hallista matkalla huoneeseensa. Pienet hartiat tärisivät ja hento nyyhke kuului kun ipana taittoi pimeässä matkaansa kohti huonettaan. Kaappasin Nasun syliini ja kysyin mikä on. Pissa? Nälkä? Painajainen?

Eihän ipanalla mitään muuta kuin mitä ilmeisimmin uuden vapauden herättämä vaeltamisen huuma. Istuimme siinä lattialla sylikkäin ja minä selitin ipanalle hiuksia silitellen kuinka "sängystä ei saa tulla yöll pois, paitsi jos on hätä tai pissahätä tai jos pelottaa". Monologini näytti tekevän nasukkaan suuren vaikutuksen, sillä se toisteli innokkaasti perässäni "ettei sängystä tulla pois, siellä nukutaan". Hetken asiaa hymisteltyämme kävelimme yhdessä Nasun huoneeseen, minä peittelin ipanan petiin uudelleen ja vetäydyin olohuoneeseen.

Olimme miehen kanssa lievästi sanottuna odottavalla kannalla. "Kohta se sieltä haahuaa uudelleen", mies ennusti, mutta mitään ei enää kuulunut. "Ehkä se tulee taas huomenna, kehittää tästä oikean iltarutiinin", pohdimme vielä sängyssä ennen nukahtamistamme. Vaan mitä vielä, ei ole Nasua tämän jälkeen olohuoneessa nukkumaanmenon jälkeen näkynyt. Se menee sänkyynsä erittäin tyytyväisenä nukkumaan, heiluttaa oven sulkijalle ja könyää huoneesta aamulla tarpeeksi nukuttuaan. Yleensä edelleen siinä kympin tienoilla.

Uskottava se on. Lapsellamme on hyvät unenlahjat ja ehkäpä mekin olemme onnistuneet jossakin. Vauvavuoden jälkeen nukkuminen on tässä taloudessa ollut lähes luvattoman helppoa eikä lapsen saaminen ole käytännössä muuttanut meidän nukkurytmejämme laisinkaan. Lauantaina heräsimme koko perhe yhdentoista jälkeen. Ja vaikka mikä olisi, en tajua hävetä sitä. Nukkuminen, se me osataan. Ehkäpä kannamme jotain laiskiaisgeeniä, onhan Nasukin syntynyt Unikeonpäivänä...

Sängyssä sitä on pienen ihmisen hyvä olla.

Vapustakin on jo kolme viikkoa

Jotta blogini päiväkirjamaisuus säilyisi ennallaan todetaan nyt heti näin kärkeen, että tällä hetkellä kärsin kurkun alueen tulehduksesta. Vaihteen vuoksi, se alue minulla ei vielä ollutkaan tulehtunut. Seuraavaksi varmaan jotain eksoottista viidakkokuumetta tai hyppykuppaa... Noh, ei siitä sitten sen enempää.

Sairastamisen takia päivitykset esimerkiksi vapusta ja Nasun iki-ihanasta ja itse valitusta Barba-pallosta ovat jääneet suorastaan syntisen unholaan. Haluan silti ehdottomasti ne tunnelmat ja kuvat talteen, joten on toimittava nyt. Eli ainoastaan kolme viikkoa myöhässä Heli proudly presents: nasukan vappulook ja -pallo.

Minä ja Barba, yhtä suuret.

Toinen lattiassa, toinen katossa kiinni.

Ja nyt lähdetään Barba leikkimään, tulehan!

Toukokuinen arki rullaa ipanan suhteen melko mallikkaasti. Uhmaraivokohtaukset ovat ainakin toistaiseksi taas vähenemään päin ja päivät ovat täällä melko nauruntäyteisiä ja iloisia. On mahtavaa kuinka tuon nappulan kanssa voi jo oikeasti keskustella asioista, selittää esimerkiksi kuinka jokainen ihminen suuttuu välillä ja kuinka sen jälkeen sitten sovitaan ja ollaan ei-vihaisia. Eli iloisia.

Oma mielikuvitus ja verbaliikka on välillä koetuksella, kun koittaa melko monimutkaisiakin elämän tai ihmisyyden ilmentymiä selittää uteliaalle kaksivuotiaalle niin, että jotain siitä selityksestä menee perillekin. Välillä homma on melko peruskamaa kuten ipanan sukunimen tai toisen nimen opettelua, välillä pohdimme sitä miksi vessan ovi juuri potkaisi nassikkaa jalkaan "tyhmä ovi!".

On hitusen surullista, ettei näistä mukavista kevätpäivistä ole nyt taltioitunut vanhaan malliin mitään päiväkirjamerkintöjä - muistissako ne pitäisi muka pystyä pitämään, hä? Haikeudella selaan aikoja ja päiviä, jolloin tunnollisesti kirjasin tuntoja ja tunnelmia muistiin päivittäin. Ja toisaalta, eihän se elämä koskaan niin mene. Rutinoidusti samaa latua rullaten.

Nyt on siis näin, langoilla roikun edelleen vanhaan verrattuna lähes luvattoman harvoin, mutta eiköhän tämäkin taas kohta muutu. Vauva-aikojen mantra, tuo jokaisen pienen vauvan äidin tuntema totuushan on se kuinka kaikki on aina jotain vaihetta vain. Vaihetta, joka kyllä loppuu. Kuten nämä meikäläisen tulehduskierteet, ne ovat yhtä elämänvaihetta vain. Se muuttuu kyllä. Ja voi pojat että sitä odotankin jo!

Uhmakasta arkea

Seuraa äititilitystä. Olen nähkääs päässyt vierailemaan "olen maailman huonoin äiti" -lähteellä ja aikani siellä näitä fiiliksiä ammennettuani tulin siihen tulokseen, että hyvin luultavasti jokainen teistä äideistä ruudun sillä puolen tietää mistä fiiliksistä puhun. Ovat meinaan kuulemma sen verran universaaleja tunnelmia. Eräs läheiseni totesikin minulle näiden tämän kaltaisten tunteiden itse asiassa kuuluvan tietynlaiseen äitinä kasvamiseen. Olevan osa prosessia, toisin sanoen.

No, enpä tiedä siitä, mutta sen tiedän miltä nuo fiilikset pään sisällä tuntuvat. Meillä nämä fiilikset ovat nyt viime aikoina liittyneet ipanan sangen tuliseen uhmaikään. Ja kyllä, käytän ihan tietoisesti nyt sanaa "uhma", sillä pelkkää omaa tahtoa tuo nassikan meininki ei enää ole. Kyllä se nimittäin välillä on ihan puhdasta uhmailua, vanhempien haastamista ja vastustamista.

Paskin fiilis itsestä tulee silloin, kun on tehnyt jotain mitä on itselleen aiemmin vannonut ettei tee. Uhmaikäisen kanssa se meinaa useimmiten sitä, että hermot menee. Ettei oma kärsivällisyys paukukaan niin pitkälle kuin oli ehkä toivonut tai ajatellut. Kokemukseni mukaan tiedän, siis todella tiedän, ettei uhmakohtausta auta laisinkaan se, että äidillä(kin) menee hermot. Oikeastaan aina se vaan pitkittää ipanan raivoamista. Mutta silti ne vaan joskus menevät.

Ja ei, en ruoski itseäni nyt mitenkään liikaa. Olen ihminen ja lapseni puolestaan melko tulinen luonne, kuten vanhempansakin. Nyt uhmaiässä se ilmenee päivittäisinä uhmailuina ja hetkittäisinä raivokohtauksia. Ja selvyyden vuoksi tarkennettakoon, että nyt puhun Nasusta enkä itsestäni. Niinpä välillä me olemme törmäyskurssilla, Nasu ja minä. 

Ja ikään kuin semikierona vastapainona nassikka on pääosin vaan niin ihana. Siis ihan mieletön tyyppi, kotoisasti sohvalla makkaraa puriessaankin niin vastustamaton että.

    

Siis mitä? Minäkö raivoaisin, karjuisin ja kiljuisin?

Tällainen kullannuppu kuin minä vai? Ehei, pois se minusta. 

Äidin päivä

On ihanaa olla äiti! Tänä aamuna heräsin siihen, kun sänkyyn kiipesi innokas pörröpäinen tenava, joka juhlallisesti kutsui äitinsä "yllätysaamiaiselle". Nasu suorastaan tärisi innosta ja niinpä kutsua säesti hellyttävä änkytys, kun oikeat sanat eivät löytyneet riittävän nopeasti. Ipana oli selvästi ylpeä siitä, mitä isin kanssa oli aamulla äidin vielä nukkuessa yhdessä saatu aikaan.

Ja voi! Pöydässä odotti oikea herkkuaamiainen kermakakkuineen ja lahjoineen. Nasu oli askarrellut päiväkodissa suloisen äitienpäiväkortin - minun ensimmäiseni. Sen, jonka säilön muistojen aarrearkkuun ja jota voin tutisevana mummonakin sitten palata ihastelemaan. Korttiin on painettu Nasun pieni käsi ja se on kerrassaan hellyttävä. Ihana ajatella, että näitä saan tulavaisuudessa sitten vielä monta lisää. Toivottavasti, pitää muistaa olla kiltti äiti.

Hyvää äitienpäivää, äiti!

  

MINÄ tein tämän yllätyksen äidille!

Aamiaisen jälkeen lähdimme Kalevan uimahallille, joka oli tänään auki viimeistä päivää. Viimeistä päivää siis ennen remonttia, joka sulkee sen aina marraskuuhun 2014 saakka. Makaa lilluttelin pikkuvauvojen altaassa ja arvuuttelin miehelle jotta minkähänlainen elämä meille silloin on, kun seuraavan kerran uimahallin altaassa polskimme? Puolitoista vuotta, voi pojat, siihenhän voi mahtua vaikka mitä!

Rakastan leikkiä tämän kaltaisia ajatusleikkejä. Harrastan niitä myös toiseen suuntaan; palautan mieleeni ne hetket kun olen aprikoinut jotain tulevaisuuteen liittyvää juttua sitten kun asiat ovat jo selvinneet. Usein päädyn hämmästelemään sitä kuinka yllätyksellinen elämä voikaan olla ja miten jännittäviä uria se saattaa lähteä kulkemaan. Harvoin olen edes osannut ennustaa sitä mitä sitten lopulta onkaan tapahtunut.

Juuri tämän vuoksi en todellakaan haluaisi tietää tulevaisuuttani. Olisi kammottavaa osata ennustaa. Elämässä ehkä parasta on juuri sen yllätyksellisyys ja ennalta-arvaamatomuus. Kun pitää silmänsä auki ja mielensä valppaana, voi tapahtua vaikka mitä. Jos joku olisi Nasun vauvauinnissa kaksi vuotta sitten kertonut meille, että meillä tänään on oma kauppa, olisin tyrskähtänyt nauramaan. Ja toden totta, tuollahan se nyt seisoo. Hassua.

Päiväkodin juhlahumussa

Tänään Nasun tilapäispäiväkodissa oli kevätjuhlat. Tilaisuuden kunniaksi mies sulki Kätkön tunnin etuajassa, mutta silti taisimme olla se viimeinen perhe, joka tilaisuuteen kieli vyön alla kurvasi. "Ei oikeasti kannattaisi olla ne viimeiset saapujat" mies kuiskasi jälkivisaana korvaani, kun takarivistä yritimme lasten esityksiä tihrustella."No shit Sherlock" nyökyttelin minä takaisin.

Vaikka Nasu on asettunut päiväkotielämäänsä kuulemma oikein hienosti, oli ipana silti ryhmän lasten esitysten aikana ehkäpä hieman hukassa. Tiedättehän, niin kuin vieraskaupunkilainen pikkukaupungin kantabaarissa. Se katseli vuoroin muita lapsia, vuoroin päiväkotitätejä ja näytti perin pohjin kummastuneelta. Sitten se vilkaisi meihin ja tuntui katseellaan kysyvän jotta "mitä helkattia mä täällä teen?"

Miehen kanssa hihitimme hihoihimme ja kirosimme totaalista suunnitelmallisuuden puutettamme. Viksut vanhemmat (lue: kaikki muut) olivat varautuneet jos jonkinmoisilla järkkärikameroilla ja videointilaitteilla siinä missä meillä oli mukana sopivilla hetkillä itsestään buuttaileva puhelimeni. Jotta ei tullut suloisia juhlakuvia perhealbumiin, ei.

Otin vahingon takaisin kotona ja kuvasin nasukan juhlalookissaan järjestystä huutavassa eteisessämme. Jonkin verran juhlatilanteen naamailua oli myös näissä kuvissa havaittavissa, joten ainakin itsellä kuvat kyllä tuovat tilanteet elävästi mieleen. Eli jotain onnistuin pelastamaan.

Aikas härdelliä oli siellä päiväkodin kemuissa, jos multa kysytään.

 Pysyin viksuna taka-alalla ja kummastelin muiden touhuja. 

Syy eteisemme kaoottisuuteen, vappukuvien puuttumiseen ja tähän viime aikaiseen päivityshiljaisuuteen ei yllättäne enää ketään. Pahuksen otsaontelontulehdus ei nimittäin parantunutkan sillä ensimmäisellä antibioottikuurilla, minkä vuoksi allekirjoittanut vietti vappuaattonsa Acutan ensiavussa. Ei tästä sairasmarinasta nyt oikeasti enää sen enempää, toteanpahan vaan että puoli vuotta, seitsemän antibioottikuuria, mykoplasma, poskiontelontulehdus ja otsaontelontulehdus tiivistänevät meikäläisen menneet kuukaudet aika tyhjentävästi.

Tähän tämä saa luvan nyt jäädä. Mielessä kuplii niin paljon uusia suunnitelmia ja unelmia, ettei tällaiselle sairastamiselle ole enää aikaa, energiaa eikä hermojakaan. Joten ei muuta kun paluu arkeen ja rutiineihin, huomenna kerron teille Nasun ensimmäisistä öistä uudessa sängyssään. Sillä on se meidän arkinen elämämme kaikesta tästä sairastamisesta huolimatta jatkanut eteenpäin puksuttamistaan. Ja hyvä niin.