perjantai 29. maaliskuuta 2013

Perjantai oli pitkä

Morjensta pöytään vaan. Meillä tämän vuoden pitkäperjantai on todella ollut pitkäperjantai ja eilinen torstai nimensä mukaisesti kiirastulta täynnä ollut torstai. Täällä on nimittäin sairastettu oksutaudin kynsissä ihan vuorovanhemmittain. Minä pääasiassa eilen ja mies sitten tänään. Tosi huippua, kerrankin kun olisi ollut useampi päivä lomaa, menee se näemmä sitten taju kankaalla sängyssä lojuessa. Läpystä vaan vaihto.

Taudin alkuperäinen tartuttaja Nasu selvisi näemmä yhden päivän sairastamisella. Virpomissunnuntaina se nimittäin äkisti oksensi iltapuuronsa kaaressa lattialle laatoittaen ihan kiitettävän kaistaleen puulattiaa. Sillä sellaiselta valkoiselta marmorilaatalta se puuron ja maidon seos äkkisilmäyksellä näytti, haju kavalsi ykäksi. Jäin nasukan kanssa pahaa enteillen maanantaiksi kotiin, mutta nopeat nousut se sitten otti ja tiistaina jo päästiin normaaliarkeen.

Luulimme oksun olleen liiallisesta virpomissuklaasta tai uimahallin kloorivedestä johtuvaa ohimenevää kuvotusta kunnes torstaiyönä heräsin lievästi ilmaistuna surkeaan oloon. Yön kärvisteltyäni nousin silti sitkeästi ylös ja suoriuduin aamutoimissa aina meikkaukseen saakka, kunnes sitten lensi ykä. Ei auttanut itku pytyn äärellä, joten peruutin päivän työmenot ja käperryin syvälle lakanoihimme, joista havahduin vasta iltapäivällä. Melkosenmoinen tauti.

Tänään on sitten vuorostaan tuskaillut mies ja jos nyt jostain on oltava kiitollinen, on se varmaankin se armollinen tosiasia, ettemme saaneet tätä tautia tismalleen samaan aikaan. Sillä vaikka itsekin olen edelleen vahvasti toipilas, kykenin minä puolestani tänään katsomaan Nasun perään. Jälleen kerran, kaikki kunnioitus yksinhuoltajien selviytymiselle tällaisissa(kin) tilanteissa.

Mutta se ykäilystä, piti kirjoittamani niistä pääsiäiskoristeista, joita Nasun kanssa jo viime viikonloppuna yhdessä askartelimme. Löysin nimittäin kaappien uumenista vanhan kynttilälyhdyn, jonka kynttilänpidike oli hajonnut, mutta jota en vain ollut malttanut heittää pois. Nythän siitä meidän käsissämme kuoriutui varsinainen pääsiäishärpäke, höyhenien ilopläjäys, joka päätyi lopulta Kätkön näyteikkunaan. 

Höyheniä, lisää höyheniä!
Koskaan ei voi olla liikaa höyheniä.


Tämän punaisen mä laitan tähän väliin ja sinisen tonne.


"Äiti hei, on kivaa!"


Mitäs sanotte? Eikös tullutkin aikas kähee?

Askarteleminen on kyllä hauskaa, ei voi muuta sanoa. Muistan kuinka lapsenakin rakastin askartelemista ja kuinka sitä oli mielestäni aina liian vähän. Eipä ole sitten ennen Nasua paljon tullut askarreltua eikä oikeastaan nasukan kanssakaan vielä kovin paljoa. Mutta pääsiäsikoristepaja kyllä osoitti, että ipana alkaa olla jo siinä iässä, että askarteleminen kiinnostaa. Joten enköhän siis lähivuosina pääse askartelemaan taas sieluni kyllyydestä, kun kerran on hyvä seuralainenkin.

Päiväkodissa oli myös askarreltu ja keskiviikkona saimme kotiuttaa vallan ihanan tipun, jolla  oli ilme ja asenne kohdallaan. Sen oli Nasu tehnyt ihan itse. Näihin hivenen vinksahtaneisiin tunnelmiin - Hyvää Pääsiäistä!


Pääsiäinen hiipi taloon.
Pörhäkkä tipu, Nasun ensimmäinen oma sellainen.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Pikkunoita

Ai että, pääsiäinen on meikäläisen lempijuhla! Arska paistaa, joka paikassa vihertää ja kotiin saa taas asetella kaikki iloisen väriset ja kirkkaan pääsiäiskoristeet. Ja vaikka joka vuosi vannon, että tänä vuonna ei, niin joka kerta täydennän koristevarastoamme jollakin liikuttavalla pikkuöttiäisellä. Sellaisella, joka tuo hyvän mielen pintaan ja saa nauramaan.

Tänä vuonna askartelimme nasukan kanssa ensimmäistä kertaa pajunvitsoja virpomista varten. Mies on sitä mieltä, ettei koskaan voi olla liian nuori virpomaan eikä toisaalta kauhea pian liian vanhakaan, joten tämä perinne aloitettiin meidän huushollissamme nyt Nasun ollessa kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta. 

Hui, onko se jo niin vanha?!

 Askartelimme vitsojen ohella myös erilaisia pääsiäiskoristeita, mutta niistä sitten viikolla lisää. Nyt ovat keskiössä ne vitsat. Kaikki alkoi siis sopivien pajunkissojen metsästyksellä, puuha, jonka todellisina kaupunkilaistena toteutimme kauppareissun aikana. Puolustukseksemme on todettava, että tällä reissulla meinasi tulla hieman hoppu. Niinpä mies sitten riipi vitsoja kimppuun ja me Nasun kanssa kannustimme autossa.


 Hyvä isiiiii! Ota paljon, oikea kunnon kimppu!

Kotona, keittiön pöydän ääreen kokoontuneina kävimme miehen kanssa ensimmäisen asiantuntijuusmittelömme aiheesta virpomisvitsat: minä vakuutin höyhenien pysyvän vitsoissa liiman avulla, mies vannoi teipin nimeen. Ja teipillähän ne todellakin kiinni pysyivät, on siitä aikaa kun meikäläinen on näitä askarrellut ja sen kyllä näki.

Minkä muun näki oli miehen mieletön, lähes liukuhihnamainen teho, jolla hän koristeita vitsoihin kiinnitteli. Oli ilmiselvää, että tässä puuhassa on oltu ennenkin. Ja totta, mies paljasti käyneensä vielä lähes hävettävän vanhana virpomassa ihan vaan karkinhimoissaan. Sekä viikkoa ennen että varsinaisena ajankohtana. Maksimoidakseen sadon, kuulemma. Fiksu mies tuo meidän Henkka.

No, tänään sitten päästiin tositoimiin. Nasulle puettiin kunnon pikkunoita-vaatteet, poskille laitettiin "äidin meikkiä" ja kimppu itse väsättyjä virpoja kädessä suunnattiin muutamien harvojen ja valittujen luokse virpomaan. Olisimme toki virponeet monia muitakin, mutta aikataulu oli valitettavan tiukka, päivään kun oli luvattu myös hartaasti odotettu uimahallireissu.


Ta-daa! Nasu ja elämän ensimmäinen virpomisreissu.

Reitti oli ennalta huolella suunniteltu ja tällä kertaa siihen kuului mummin ja ukin ohella kummipoika-Kaapo ja hoitotäti Ritva. Ritvallahan on nyt se jalka leikattu ja nasukan kanssa halusimme käydä tsekkaamassa kuinka toipuminen etenee. Sillä vaikka päivät uudessä tilapäispäiväkodissa hienosti menevätkin, on Nasulla ikävä Ritvaa. Niin se itse kertoi.


  Täällä asuu mummi ja ukki. Minä niitä kohta virvon.

Itse virpomistapahtumaa ja siihen olennaisesti kuuluvaa värssyä oli meillä kotona harjoiteltu jo pari päivää ja erityisen ponnekkaasti nasukka omaksui lorun "karkki mulle" -lopun. Mutta sitten kun tuli tositoimien vuoro, hiljeni muuten niin puliseva naperomme tykkänään. Suusta ei tullut mitään, ujostutti. Meidän reipasta kaksivuotiasta.  

Mutta heti kun tapahtuma oli ohitse ja ansaittu palkka kilisi mummilta saadussa pääsiäiskorissa, ei pulinasta ollut tulla loppua. Erityisihmetystä herätti korissa kasvava herkkupino. Ja niin vanha en minäkään vielä ole, ettenkö tuota taianomaista tunnetta itsekin vielä muistaisi. Ihanaa kun tulee pääsiäinen!

 
 Isi ja äiskä hei, tämähän se on nastaa touhua! 
Voidaanko mennä ens viikonloppuna uudelleen?

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Ajatuksia maanantaina

Että meikäläistä kismittää! Se tietokoneeni on edelleen hajalla ja mahdollisuudet saada kovalevyltä tiedostoja pelastettua kutistuvat päivä päivältä. Mainitsinko jo, että esimerkiksi nämä kaikki Nasun Asun kuvatkin ovat sillä kovaonnisella kovalevyllä? Kuten aika lailla iso osa työhistoriaani, nykyisiä töitä ja erinäisiä Kätköön ja muihin omiin projekteihin liittyviä tiedostoja. Ja ei, en tietenkään ollut ehtinyt/jaksanut/viitsinyt ottaa kaikista niistä varmuuskopioita. Osasta on, mutta mistä? Pelottaa edes tarkistaa.

Niinpä nyt tuskaisena päivästä toiseen odottelen mitä käyttötukemme guru saa aikaan. Meille on Käyttötuki-Mikon kanssa muodostunut jo sangen lämpöinen suhde, kaikkien näiden laitetuhoamisteni aikana. Mikko-raasu, se on aina hän, joka jälkiäni yrittää kursia kokoon. Ja se ei ole helppoa se, ainakaan kun toinen hengittää tuskaisena niskaan ja intää kärsimättömänä "Joko? Joko se on kunnossa? Onko kaikki tallessa? Joko se pelaa niinku ennen vanhaan?"

Niinpä aihioina on useampia postausaiheita kuvineen, sinne kovalevylle muumioituneina. Nytkin kun tätä postausta kirjoitan on tasapainoiltava sen tosiasian kanssa, ettei minulla ole nyt juuri niitä kuvia saatavilla, mitä täällä julkaista haluaisin. Rääk! Turhauttaa.

No mutta tilitys sikseen ja asiaan. Eilen nimittäin juhlittiin pikkuisen Isla-neidon kolmivuotissynttäreitä. Nasu odotti juhlia jo lauantaina ja suru olikin suuri, kun pitkällisen selittämisen jälkeen ipana vihdoin tajusi, että juhlat ovatkin vasta seuraavana päivänä, eikä tässähetinyt. 


Tai-dat-tai, sit laitan tähän asuun vielä nämä koriskengät...
Jaa mitä sä mutsi sanoit? Ei sovi vai? Ja miten niin on ensin nukuttava yön yli? Tylsääääää!  

Ymmärrän lastani hyvin; itsekin olen kärsimätön "hetiheti"-tyyppi, jolle asioiden kärsivällinen odottaminen on sekä ollut että on edelleen mitä suurinta tuskaa. En ymmärrä miksi ihmeessä kärsivällisyys olisi suoraviivaisesti vain hyve? Paljon asioita jäisi tekemättä ilman meitä epähyveellisiä kärsimättömiä ihmisiä.


 Just niin, me ollaan mutsi tällaisia elosalamoita. Sä ja mä.

Mitä muuten mietin tänään? Sitä, kuinka elämää ei koskaan saisi ottaa itsestäänselvyytenä sekä sitä, miten hirvittävän hauras se on, meillä aikuisillakin. Sekä sitä, miten turhanpäiväiset proseduurit, prosessit ja käytännöt todella ärsyttävät minua valtavasti sekä sitä, miten organisaatioissa tupataan keskittymään epäolennaisiin pikkuasioihin suurten linjausten sijaan. Se, jos mikä, lamauttaa.

Lisäksi lähetin enkeleitä rakkaan ihmisen olkapäille valvomaan ja vartioimaan, heidän mukansa liitin hartaan toiveen siitä kuinka elämä saisi nyt kerrankin olla reilu ja oikeudenmukainen. Surullisia uutisia on viime aikoina kuulunut lähipiiristä monia - nyt olisi jo onnellisten vuoro!

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Isiä väsyttää

Minulta on tämän blogin olemassaolon aikana useammankin kerran kyselty Nasun isistä, miehestäni Henkasta. On toivottu postausta hänen kirjoittamanaan, erityisesti viime kevään aikana, jolloin mies oli koti-iskänä yhdeksän kuukautta. Olen sitä tekstiä monesti lupailllut, niin Henkkakin, vaan ei olla näemmä tekoihin saakka päästy. Ei sitten millään.

Meillähän tuo mies on varsinainen verbaalisankari, hassu humoristi, joka rakastaa leikkiä sanoilla, merkityksillä ja ilmaisuilla. Ja jos nyt suoraan tunnustan, oli miehen puheet ja niiden läpi kajastava elämänasenne, ajatukset ja huumori ehdottomasti se, johon hänessä aikoinaan rakastuin. Sieluni tunnisti sieluntoverin, mieli samalla tavalla maailmaa katsovan.

No, tänään(kään) mies ei tätä tekstiä kirjoita, mutta ajattelin kuitenkin vinkata osoitteesta, jossa hän kirjoittaa. Sillä Kätkön sivuilta löytyy myös Henkan blogi, jota päivitetään epätasaisen tasaisesti. Eli tuo blogi löytyy siis täältä. Aihepiiri siellä ei lasten ympärillä pyöri, vaan aiheena on liikkeenpitäjän arki, mikä sekin voi herättää ajatuksia jos jonkinlaisia. 

Hivenen väsynyttä on tuo yrittäjän arki ollut viime aikoina. Puuhaa oman kaupan parissa riittäisi enemmän kuin vuorokaudessa on tunteja ja kaikenmoista hoidettavaa, muistettavaa ja puuhaa riittää aina viikonlopuiksi saakka. Onneksi puuha on kuitenkin mieluista, se on se klisee kun omaansa tekee. Eikä nämä hoput onneksi jatkuvia ole, mitä nyt tilinpäätökset, kevätostokset, inventaario ja muut pakkaavat samoihin viikkoihin. Sitkeästi mies silti jaksaa Nasunkin kanssa puuhailla.


No mutta! Mikäs se täältä majaleikeistä oikein löytyi?
Tsekkaa nyt mutsi, iskä teki meille tän majan ja simahti sitten. Minä sen tuohon sitten peittelin.

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Naiset naistenpäivänä

Hyvää naistenpäivää rakkaat! Kovin on hiljaiseloa ollut täällä suunnalla jo jonkin aikaa, pahoitteluni siitä. Taidan olla tällä hetkellä jossain huonon onnen tiivistymässä; juuri kun kuvittelin mykoplasman olevan selätetty, sairastuin uudelleen. Sitten hajosi läppärini, käyttötukemme laskujen mukaan kyseessä on vuoden sisään neljäs kerta kun työkoneestani hajoaa kovalevy. Ja koska koneet ovat vaihtuneet välillä, on pakko alkaa epäillä jonkin sortin kuningas Midaksen kosketusta. Ehkäpä minullakin on  siis oma supervoimani: tietokoneiden hajottaminen. Nyt vaan kun joku kertoisi kuinka sen saa pois päältä.

Nyt sitten (jälleen) naputtelen tilapäiskonettani ja suoraan sanottuna en ole laisinkaan sinut tämän tilapäisvempeleen kanssa. Näppäimistö tuntuu hassulta, hiiri ei tottele ja koneesta puuttuvat kaikki meikäläiselle olennaiset ohjelmat, shortcutit ja teemat. Ärsytyksen tasoni huomioidessani oli pakko myöntää, että niin ne vaan muodostavat jo pelottavan osan sujuvaa arkeani nämä penteleen koneet. Sen tajuaa, kun joku niistä hajoaa.

Yksi syy hiljaisuuteen oli myös pienen Eerikan tarina, josta aiemmin mieli raskaana jo kirjoitin. Koska viime kerran jälkeen päätin itseäni suojellakseni vetäytyä tietopimentoon asian suhteen, tuntui viime päivinä lähes mahdottomalta avata tietokonetta. Facebook, sanomalehdet, foorumit, blogit ja kaiken maailman mainosbanneriktin olivat täynnä tuota iljettävän karmeaa tragediaa. Ja minä, minä en siitä enää lukea halunnut.

Stop. Nyt en siis hairahdu asiasta enempää tilittämään, vaan siirryn turvallisemmille vesille eli rakkaan nasukan puuhiin. Viime aikoina Nasu on osoittanut lähes liikuttavaa järjestely- ja siivousvimmaa. Mistä ihmeestä se on moista päähänsä saanut?


Ihmeen korkealla nämä meidän keittiötasot on asennettu, ei meitsi yletä. Todella epäkäytettäviä.

No niin,  perillä ollaan. Seuraavaksi siivotaan siis tämän talon keittolevyt.

Takana olevia joutuu hieman kurottelemaan.

Mutta nämä etualan pystyn jynssäämään koko elopainollani. Puhdasta eikös?

Tässä kohdin olisi tietenkin kasvatuskykyjäni ja auktoriteettiäni ylistävää todeta minun itse käskeneen Nasua siivoamaan nuo liedet, mutta ehei. Ipana ryhtyi hommiin aivan itse, minä lähinnä kipitin tilanteesta haltioituneena kamerani luokse. On se vaan aika epeli tuo meidän Nasu.

Kotoa löytyy myös nykyään todella liikuttavia asetelmia ja järjestyksiä, selvästi sellaisia pieniä aarrekasoja, joita nassikka on suurella rakkaudella järjestänyt. Mitä muuta voisi ajatella vaikkapa näistä seuraavista löydöksistä.

Siellä ne olivat jämptissä rivissä sohvan selkänojalla odottamassa.

Ikkunalaudalta löytyi liikuttavan tarkasti koostettu rakettirivistö.

Nyt voisi tietenkin lopettaa tähän ja jättää teille illuusion pelkästä siistijä-Nasusta. Sehän nyt kuitenkin on vain puoli totuutta. Siivoamisen ohella on tietenkin myös tutkittava paikkoja, herkeämättä. Minä (hölmö) jotenkin kuvittelin, että nuorempana nassikkana miljoonaan kertaan ratsatut kaapistot eivät jaksaisi enää Nasua kiinnostaa, vaan mitä vielä! Nehän ovat osoittautuneet oikeiksi kultakaivoksiksi, niitä se ipana penkoo ikään kuin ei olisi moisia koskaan nähnytkään. 

Erityishuomion saa edelleen Nasun oma vaatekaappi, jossa vallitsee lähes päivittäin tämän kaltainen tilanne. Kyllä, otimme ne Ikean kaappilukot uudelleen käyttöön. Rajansa se on silläkin monestiko kaltaiseni vanha kehäraakki jaksaa noita vaatteita tuosta kyykkiä.

Vielä äsken ne olivat nätisti pinoissaan.

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Tomumajalleni

Tällä viikolla, eräänä arkisena iltana kuulin yllättäen, että entinen työkaverini oli menehtynyt äkilliseen sairauteen. Odottamatta, täysin yhtäkkiä. Sairauteen, johon käsittääkseni voisi meistä kuka tahansa menehtyä. Ja silti, jotenkin sitä vain ajatteee ettei tuolla tavalla, nykyajan sairaanhoidon tason huomioonottaen kenekäään enää pitäisi menehtyä. Ainakaan näin nuoren, itseäni vain kaksi vuotta nuoremman aktiivisen ihmisen, jolla todella oli koko elämä vasta edessään.

Samana päivänä kuulin kaveristani, jonka perheenjäsen oli äskettäin menehtynyt aivan samalla tavalla äkisti, odottamatta. Vailla ennakkomerkkejä, mahdollisuutta hyvästellä. Äsken hän oli täällä, toisessa hetkessä ei. Ei enää koskaan.

En tiedä voiko suruun koskaan todella valmistautua, voiko mielessään sen luopumisen tuskan osatakaan kuvitella niin suureksi kuin mitä se sitten on? Ihmisen mieli vain on sellainen, suojeleva. Tiedän, että ihmiset tekevät luopumistyötä, surevat ja jättävät hyvästejä, silloin kun se vain on mahdollista. Ja sellainen luopuminen on armollista, ehtii sanoa toiselle ne asiat joita pitää voida sanoa. Ne tärkeät. Kamalinta on varmasti luopua yhtäkkiä, ilman mahdollisuutta puhua tai nähdä toista sen viimeisen kerran.

Kuolema on siis ollut nyt läsnä, eri tavalla ja aivan eri läheisyydellä kuin aiemmin. Itse olen siinä mielessä onnekkaassa asemassa, etten ole vielä joutunut hyvästelemään niitä kaikkein rakkaimpiani. Mutta miettimään tämä viikko on jälleen pistänyt. Miten sitä ottaakaan kehonsa ja terveytensä itsestäänselvyytenä. Miten minäkin idiootti olen sairastanut yli neljä kuukautta asian äärelle kertaakaan kunnolla pysähtymättä. Kroppaani kunnioittamatta.

Että se jaksaa minua puolustaa, suojella ja kantaa. Että tässä minä edelleen tallustelen, neljäs antibioottikuuri vihdoin tautia nujertaen ja koko kroppani puolestani taistellen. Ja mitä minä olen sen ajan tehnyt? Vähätellyt, pitänyt kaikkea itsestäänselvyytenä, painanut sisulla menemään ja korkeintaan kironnut puolustuskykyni tehottomuutta. Ja kuitenkin, sehän minut on hienosti koko ajan suht kunnossa pitänyt.

Elinvoimaa Lapissa.

Jotenkin tällä viikolla ymmärsin syvällisemmin, mitä itsensä ja erityisesti kehonsa hoitaminen ja kunnioittaminen todella tarkoittaa. Sanonnat muuttuivat tietyllä tavalla lihaksi ja vereksi. Kun kaikki toimii kuten pitää, ei aina huomaa olla kiitollinen. Ja kuitenkin haluan olla kiitollinen juuri nyt kun hätää ei ole. Jos hätä joskus on, on jälkiviisaus turhaa energiahukkaa. Silloin on sitten keskityttävä selviämiseen.

Joten kroppani, rakas uskollinen tomumajani, tämä kirjoitus on sinulle. Kiitos että olet, toimit ja että sinuun voi luottaa. Lupaan huolehtia sinusta vastaisuudessa paremmin.