Flash from the past: Nasun ensipäiviä

Meitä jo pidemmän aikaa seuranneet lukijat muistavatkin tämän "Flash from the past" -juttusarjan. Sarjan sisällähän olen aloitellut kertomaan raskausajastani sekä kertonut tarkemmin Nasun syntymästä. Tuon raskaussarjan kaksi puuttuvaa osaa olisi tarkoitus kirjoitella tässä lähiaikoina, mutta nyt viime päivinä mieleni on askarrellut nasukan elämän ensipäivissä.

Jaa niin miksikö? Ei, kyse ei ole vauvakuumeesta. Luulisin, että muistelointini taustalla on usempikin ystäväni, joiden laskettu aika osuu juuri näihin päiviin. Eli syntyvät pikkuruiset vauvelit ovat mielessä, miksei siis sen omankin maagiset ensiviikot.

Lisäksi on tullut muisteltua omaa raskausaikaani ja täytyy kyllä sanoa, että harmittaa etten aloittanut blogiani jo raskausaikana, kuten vakaa aikomus oli. Olisi ihania fiilksiä, tuntemuksia ja tunnelmia talteen kirjattuna. Mutta ehei, minähän kuvittelin vauva-arjen olevan suurin piirtein ydinsodasta seuraavaa, minkä vuoksi olin varma ettei kirjoittamisesta tulisi mitään. Kuinka väärässä olinkaan! 

No, nyt ei sitten noista peloista johtuen ole autenttisia merkintöjä niistä ajoista ja on tyydyttävä muistin antimiin. Ja koska muistillahan on tapana kullata asioita, ovat tämän kirjoituksen asiat nyt sellaisia, jollaisina ne & tuon ajan muistan. Mutta näillä reunaehdoilla, mennäänpä katselemaan Nasun elämän ensipäiviä.

**************

Nasu oli siis kuusi päivää vanha, kun pääsimme sairaalasta kotiin. Se päivä oli sunnuntai ja muistan sen edelleen kuumana ja onnellisena elokuun alun päivänä. Ajoimme Minillä kotiin, löimme Nasun vuokrattuun Vaavi-sänkyynsä ja katselimme jotta tuossa se nyt on. Yhdeksän kuukautta odotettu ja masussa kypsytelty vauvelimme. Niin pikkuruisena ja niin täydellisenä. Itkettää nytkin kun muistelen kuinka onnellisia olimme ja kuinka ihana pikku-Nasu mielestämme oli.

 Nasu ja tuore isi.

Lähiperhe tuli onnittelemaan ja ihastelemaan vauvelia heti kun siihen annettiin lupa. Eli parin päivän sisään kotiutumisestamme. Toisin kun olin etukäteen ajatellut, olinkin onnellinen kaikista vierailijoista.

Olin nimittäin kuvitellut olevani aivan naatti, shokissa ja väsynyt vastaanottamaan vieraita, mutta päinvastoin. Pursusin energiaa, olin niin onnellinen ja iloinen ja halusin vain esitellä pikku tuhisijaamme kaikille.

Tuore mummi ja tasan viikon vanha nasukka.

Tässä on vielä parempi olla!

Mummilla ja ukilla on itsellään kolme poikaa, joten pikkuruisen prinsessan saaminen sukuun oli uutta ja jännittävää. Ja ennen kaikkea kuulemma tietenkin ihanaa. Kokeneista otteista näki, että niinhän tuo vauvanhoito on kuin pyörällä ajaisi. Ei ne taidot mihinkään unohdu.

Nasulla ja ukilla on raitateema. 

Pikkuruinen haukotus naurattaa tuoretta ukkia.

Isomummikin tuli heti ihastelemaan Nasua. Ja millaisten kantamusten kanssa mummi, ukki ja isomummi saapuivatkaan! Niin oli kaikkea leivottua, että hyvähän siinä oli meikäläisen vain keittää kahvit ja nauttia leivoksista. 

Niille oli jokin oma nimityksensäkin, noille tarjottaville joita kuulemma tuoreille vanhemmille tuodaan, mutta en nyt muista sitä. Vanhempien ei sitten tarvitse muuta kuin olla ja syödä. Mikä ihana perinne!

Isomummi ihmettelee kuinka pieni mutta täydellinen nasukka onkaan.

Kummivanhemmat puolestaan ihmettelivät, oliko heidänkin Kaaponsa rontti vuosi sitten todella näin pikkuruinen. Vaikka Kaapo oli itse asiassa syntyessään oikeasti vielä pienempi kuin Nasu. Varmoin ja tottunein ottein se nasukan sylittely kuitenkin sujui, itse asiassa jopa niin hyvin, että siitä oli tuoreiden vanhempienkin hyvä ottaa oppia.

Elokuun helteessä toisiaan lämmittämässä pikkuruinen nasukka ja kummitäti.

Myös minun äitini säntäsi paikalle heti kun vaan ovi avattiin. Rehellisyyden nimissä voin paljastaa, että huolimatta vierailukiellosta, joka Taysissa kesällä oli, äitini ilmestyi myös sinne. Tuomaan ihanan kukkakimpun, tarkistamaan tyttärensä vointia ja näkemään uuden tyttärentyttärensä. Nykyäänhän kait isovanhemmatkin ovat tiettyyn aikaan sallittuja, mutta kesällä 2010 osastolle ei saanut tulla kuin oma perhe.

Mutta sehän ei äitiäni estänyt (tiedän, kuulostaa tutulta - like mum, like daughter). Teimme salatreffit osaston ovelle ja kärräsimme nasukan sinne sovittuun aikaan. Hieman saimme hoitajilta semitoruvaa katsetta, mutta kuitenkin sillä tavalla lempeän ymmärtäväisesti. Ja minulle, no, minulle oli niin kovin tärkeää tavata oma äitini. Varsinkin kun se synnytys meni niin kuin se meni.

Nasu hurmasi mummun nukkuvanakin.

Tässä kuiskailtuja salaisuuksia ei äitikään kuullut.

Vierailujen ohella alkoi perheemme Uusi Arki, joka alkuviikot koostui oikeastaan pelkästään Nasun hoitamisesta ja ihastelusta. Ensimmäinen suihkukin kokeiltiin heti nasukan ollessa viikon vanha. Meillähän ei mitään kylpyammetta ollut valmiina, tietenkään, joten pehmoiseen sadesuihkuun sukelsivat niin isi kuin Nasukin. 

Hurjaa katsella nyt jälkikäteen kuinka miniatyyrimäisen pieni Nasu tuolloin oli. Kuinka oikein uskalsimme suihkutellakin sitä kuin olisimme tehneet sitä aina? Puhumattakaan rennoista kantoasennoista ja käsittelyistä hoitopöydällä. 

Nasun elämän ensimmäinen suihku.

 Joo-o, on niissä samaa näköä. Ilmeissäkin.

Arki lähti yllättävän leppoisesti käyntiin. Sitä paljon mainostettua je ennalta peloteltua ensimmäisen yön paniikkia ei tullut ja muutenkin vauvelin hoito osoittautui aikas simppeliksi puuhaksi. Sitten kuitenkin. Maitoa aina kun on hereillä, nukkumaan todella usein ja vaipanvaihtoa tarvittaessa. Sen tarpeen kyllä huomaa. 

Myös yöt alkoivat rullata heti ensimmäisestä alkaen, olimmehan niitäkin harjoitelleet jo useampia sairaalassa. Perhepeti hieman ennalta jännitti, mutta turhaa sekin jännitys. Ei sen pikku kaverin päälle vaan kierähdä ja hienosti sitä kyllä herää siihen vaativaan maitoöninään, sikeästäkin unesta. Jopa niin hyvin, ettei mies aina herännyt laisinkaan. Enkä ajan kuluessa sitten enää minäkään, mitä nyt pöppöröisenä havahduin sen verran että tissin sain suuhun.

Isi 1670 vkoa ja Nasu 3 vkoa chillaavat sohvalla.

Ollaan vaan hissukseen ja ihmetellään uutta elämää.

 Nasulla punertaa tukka, isillä parta.

Kotimme oli niin kovin kaunis Nasun syntymän jälkeen. Joka paikassa oli niin ihania kortteja, kukkakimppuja, lahjoja ja läheistemme rakkautta, että välillä melkein henkeä salpasi. Ja toisin kun yleensä, kukkakimputkin kestivät harvinaisen pitkään. Ehkä nekin nautiskelivat kodin vallanneesta uudesta vauvantuoksusta, siitä ihan tietynlaisesta tuoksusta, jota vauvat ympäristöönsä säteilevät.

Siis mikä toi on?

Nasu ihmettelee mummulta sairaalaan saamaansa kimppua, äiti kameran takana ihmettelee Nasua.

Näiden Nasun ensiviikkojen aikana meillä ei vielä ollut uutta kameraamme emmekä myöskään kuvanneet niin ahkerasti kuin nykyään. Se on sääli, onhan tuo natiainen käsittämättömän suloinen ja moni tuolle ajalle tyypillinen ilme ja hetki on nyt jäänyt ainoastaan verkkokalvoillemme talteen. 

Nasu pari päivää vajaa 4 vkoa valmiina hoidettavaksi.

Moi, mä oon Nasu.

**************

PS. Illalla saamani ihanan viestin jälkeen omistan tämän kirjoituksen ystävilleni Tiinalle ja Jussille sekä heidän tänään syntyneelle tummatukkaiselle perheenjäsenelleen. Oih!

Flash from the past: Nasu masuasukkina 1/3

Kuten pari päivää sitten kirjoitinkin, ystävieni raskauksien myötä myös Nasun odotusaika on ollut aiempaa vahvemmin mielessäni. Ja koska olin jo aiemmin (tätä Flash from the past -sarjaa aloittaessani) päättänyt kirjoittaa myös raskausajasta, ei muuta kuin toimeen. Seuraa siis Nasun odotusaika -trilogian ensimmäinen osa, Nasu masuasukkina 1/3. Eli raskauden ensimmäinen kolmannes.

****************

Nasu huijasi meitä heti alussa. Muistan varmaan ikuisesti kuinka ennen flamenco-tuntiani huomasin menkkojeni alkaneen. Helvetti, en siis ole raskaana! Sillä tunnilla kopistelin sellaisella apinan raivolla, että oksat pois. Vaikka vauvelin ei oltukaan pitkään vielä edes annettu saapua, toivon silti niin hirveästi että olisin jo raskaana. Ja sitä pettymystä sinä marraskuisena torstaina, ai että! Kyyneleet silmissä paukutin tulisia rytmejä ja säälin itseäni.

Viikonloppuna ihmettelin liki olemattomia menkkojani, entäpä jos...? Sunnuntaiaamuna teimme lopulta raskaustestin ja kuten sanotaan, minäkin tiesin vastauksen ennen kuin katsoin testiä. Yksinkertaisesti  vain tiesin olevani raskaana, aivan kuten olin ajatellut ennen sitä viheliäistä flamencotuntiakin. Ja olin koko sen ajan ollut oikeassa. Ah naisen vaistoa!

Kyllä, me saamme lapsen.

Kuinka kuvailisin niitä tunteita, kun katsoin tuota testin näyttöä? Suuren asian äärellä sanat vain loppuvat kesken. Koin ylitseni hulmahtavaa onnea, kiitollisuutta, kauhua, epätietoisuutta, lievää epäuskoa ja rakkautta. Noin niinkun muunmuassa. Ja päätellen miehen kasvojen ilmeistä totean, että sekalaiset olivat sielläkin päässä tunnelmat. Hartaasti toivottu oma lapsi, se oli nyt tulossa. Kasvoi masussani onnellisen tietämättömänä siitä, että oli juuri pistänyt maailmamme ylösalaisin.

Tein raskaustestin sunnuntaina 22.11.2009, muutama päivä sen jälkeen kun menkkojeni olisi pitänyt alkaa. Näin ollen tiesimme heti alusta saakka raskaudestani, aivan sen ensimetreiltä lähtien. Ensimmäinen neuvolakäynti sovittiin joulukuun puoleenväliin. Muistan kuinka minua jännitti kun soitin neuvolaan, mitä nyt pitää tehdä? Neuvolantätimme, tuo ihana Maiju, nauroi ja sanoi että nyt me kuule tavataan joulukuussa. Silloin, kun raskauteni on edennyt kahdeksannelle viikolle.

Tuntui että sinne on ikuisuus aikaa. Olinko todella raskaana? En edelleenkään välillä voinut uskoa asiaa. Se on niin käsittämättömän suuri asia, ettei ymmärrykseni vain riittänyt hahmottamaan sitä. Sisälläni kasvoi uutta elämää. On suuri ihme miten se oli saanut alkunsa, mikä lopulta käynnistää uuden elämän? Ja toisaalta uskoin, että näin oli jotenkin mystisesti tarkoitettukin. Tässä on lapsemme, tämä kuuluu elämäämme.

Mietimme miehen kanssa yksityiselle lääkärille menemistä, olisimme halunneet nähdä pienen jyväsemme ja kuulla sen sykkeen, mutta sitten aika hupsahtikin vauhdilla eteenpäin ja yhtäkkiä olikin jo joulukuun puoliväli. Käynti siis vain jäi ja ehkäpä hyvä niin. Säästyipähän muutama euro.

Ennen neuvolaa alkoi se kirottu pahoinvointi, tasan viikon viisi lopussa. Ihmiselle, joka ei oikeastaan koskaan kärsi edes krapuloista, se oli musertavaa. Eihän minua ikinä edes närästä, en rehellisesti sanoen ennen raskautta edes tiennyt miltä närästys tuntuu. Ja nyt, nyt oli jatkuva kuvotus aamusta iltaan, koko valveillaolon ajan. Ei auttanut pienet säännölliset ruokailut, ei yöpöydällä valmiina odottavat snackit. Kuvotti vaan koko ajan ja päivisin kyökin työpaikan vessassa pahaa oloani. Ja koska emme halunneet kertoa raskaudesta ennen maagisen 12 viikon virstapylvästä, oli välillä työn ja tuskan takana piilotella tuota kuvotustani.

Lisäksi turposin saman tien kun raskaaksi tulin. Ainakin se tuntui siltä. Vartalonmallini on sellainen, ettei minulla normaalisti juuri mahaa ole, mutta nyt vatsani paisui saman tien pieneksi palloksi. Oli kuin taikakeiju olisi heilauttanut sauvaansa heti testin tekemisen jälkeen ja pum, mahani pullistui. Eikä miksikään söpöksi kiinteäksi palloksi, vaan lähinnä sellaiseksi hyllyväksi pikku makkaraksi, joka rullasi nätisti pillifarkkujeni vyötärönauhan päälle.

Myös naamani tuntui turpoavan silmissä, puhumattakaan jo ennestään suurista rinnoistani, jotka nyt kasvoivat kohisten. Näytin lähinnä siltä kuin olisin äkisti lihonut useita kiloja. Omat vaatteet eivät istuneet ja se masensi. Tunsin oloni kurjaksi kaiken sen kyökkimisen, turvotuksen ja rumien fiilisten takia.

Olisi ihana kirjoittaa, että raskauteni oli auvoa heti alusta lähtien ja hehkuin kuin Aladinin lamppu seesteistä äitiyden valoa. No, ei se aivan niiin mennyt. Turvonneen näköinen, kuvotuksesta ja kyökkimisestä pinna kireällä hiihtelevä naisimmeinen ei aivan vastannut sitä auvoisuuden tilaa, josta mystisesti aina puhutaan. Ehei, minulla raskauteni ensimmäinen kolmannes oli välillä aikamoista kärsimystä ja kiirastulta, suoraan sanottuna raskauden ainoaa ikävää aikaa.

Odotin  vkoa 12 kuin Jeesuksen toista tulemista, sillä olin päättänyt että kuulun niihin naisiin joilla se hirveä pahoinvointi ja kuvotus loppuu tuolle viikolle. Välillä masensin itseäni miettimällä niitä (raasuja!) naisia, joilla pahoinvointi kestää jopa koko raskauden, mutta sitten tietoisesti vain päätin että minä en kuulu niihin naisiin. Lisäksi mietitytti tieto sitä, että raskaus voi vielä mennä kesken. Turvassa, tai ainakin vahvasti turvassa, oltaisiin viikolla 12.

Neuvolasta saimme sen maailman ihanimman kirjasen, Vauvan odotus -infopaketin. Ei se välttämättä muuten niin ihana ollut (osa artikkeleista kyllä suoraan sanottuna ärsytti minua), mutta ne tietoiskut siitä mitä sikiölle kullakin raskausviikolla tapahtuu, olivat niin mielenkintoisia ja hellyttäviä! Otimme miehen kanssa tavaksi lukea raskausviikon vaihtuessa aina sen viikon tapahtumat yhdessä. Minulla raskausviikko vaihtui aina sunnuntaisin, joten se oli meille ihana pyhäperinne.

Kirjasessa oli erikseen isän puoli, jonka tajusimme vasta pari viikkoa ennen synnnytystä. Kuka nyt kirjaa tajusi kääntää (varmaan kaikki muut)? Niinpä luimme koko raskauden ajan lähinnä tuota äidin puolta, jossa sitä infoakin oli kyllä enemmän. Mies sitten luki urakalla kaikki isän puolen raskausviikomateriaalit asian meille selvittyä.

Neuvolassa olin vakuuttunut siitä, että se niiden vaaka valehtelee. Näytti meinaan sen verran enemmän kuin kotivaaka, jolla tosin en ollut hetkeen käynyt. Nyt kun jälkikäteen tarkastelen äitiyskorttiani huomaan, että nopeinta minulla tuo painonnousu oli itse asiassa raskauden ensimmäisellä kolmanneksella. Ehkä se oli ne valtavaksi paisuvat rinnat? :)

Kävin myös hakemassa sikainfluenssarokotteen. Tätä asiaa puntaroin kauan ja konsultoin tuttavapiirissäni olevia lääkäreitä. Uskallanko ottaa sen? Uskallanko olla ottamatta? Lopulta päädyin rokottamaan meidät pari päivää ennen jouluaattoa, varsinainen joululahja. Myös mies haki rokotteen.

Neuvolassa koitimme jo ensikäynnillä löytää vauvelin sydänääniä. Maiju tähdensi minulle, että ne eivät heidän laitteillaan usein kuulu vielä sikiön ollessa näin pieni, mutta että jos lupaan olla hätääntymättä jos niitä ei löydetä, hän voi koittaa. Asetuin jännityneenä makaamaan ja Maiju alkoi metsästää pikku vesipetoamme. Mitään ei kuulunut, paitsi oma sykkeeni, ja sanoinkin jo Maijulle että antaa olla - kun yhtäkkiä! Pieni jumputus! Hassusti kaikuva, kiivaasti rautaista elinvoimaa takova rytmi! Tunnustan, että itketti liikutuksesta.

Pahoinvoinnin yltyessä viikoilla 9-12 hakeuduin lääkäriin totaalisen voimattomuuden vuoksi. Mitään en pystynyt syömään, mitään en jaksanut, itketti. Lääkäri kirjoitti minut välittömästi parin viikon sairaslomalle lepäämään, mietimme jopa nesteytyksen tarvetta sairaalassa. Sen verran heikossa kunnossa olin. Mutta lupasin tunkea itseeni nesteitä ja ruokaakin, ja tarkkailun jälkeen selvisin pelkällä sairaslomalla. Kuinka ihanaa se olikaan!   

 Äiti kyökkii ja pikku vesseli kasvaa kohisten.

Niin, se väsymys. Se oli kyllä välillä infernaalista, ei sitä osaa kuvailla. Nukahtelin minne sattuu, väsymyksen aallot saatoivat tulla niin vahvoina, että oli todella taisteltava pysyäkseen hereillä. Varsinkin töissä, usein vielä palavereissa, tämä oli todella haastavaa. Otin käyttööni kaikki yliopistoluennoilla harjoittamani kikat, se kun on toinen paikka, jossa olen säännöllisesti kärsinyt lähes narkoleptisista tarkkaavaisuuden lopahtamisista. Pyörittelin silmiäni vauhdilla objekteista toiseen, lähdin liikkeelle ("odottakaa, haen hieman juotavaa"), venyttelin ja pakenin välillä vessaan kyökkimään ja lepäämään pää kylmiä kaakeleita vasten. Sentään seinäkaakeleita, asiaa tarkentaakseni.

Iltaisin nukahdin tasaisen varmasti sohvalle, joka ikinen ilta. Nukkuminen oli sikälikin autuaallista, että sinä aikana ei tuntenut pahoinvointia. Niinpä pyrin nukkumaan aina kun väsytti, välillä livahdin töissäkin johonkin hiljaiseen huoneeseen pikku päikkäreille ("olen palaverissa jos joku kysyy").   

Entäpä sitten ne vessassa juoksemiset, siis muunkin kuin kyökkimisen takia. Minähän en oksentanut kuin muutaman kerran, sitäkin enemmän lähinnä kyökin. Mutta ne pissahädät, ne kyllä kasvoivat ja vauhdilla. Ihmiselle, jolla on varsinainen seurapiirirakko, tämä oli häkellyttävää. "Taasko mulla on pissahätä, justhan mä kävin?". Mutta ei auttanut, mentävä oli. 

Pissalla juokseminen tuli tietenkin myös öihin. Vaikka muuten kykenin loistavasti nukkumaan vatsallani, herätti se asento minut tasaisen varmasti yöpissalle. Ainakin kerran yössä. Ja tämä harrastushan jatkui sitten raskauden loppuun saakka.  

Lopulta koitti raskausviikko 12 ja se kauan odotettu ensimmäinen ultraääni. Vihdoin näkisimme pikkukaverin, joka oli saanut työnimekseen Petri. Jotenkin olimme aivan varmoja, että saamme pojan. Minä näin unia poikavauvasta ja miehen kanssa visualisoimme itsemme vankasti pojan vanhemmiksi.  

Tulevan äidin onnenhetkiä: oma äitiyskortti ja raskaus, joka selvisi turvallisesti  viikolle 12.

Siellä se mönki! Kaikki seulontojen tulokset näyttivät kannaltamme loistavaa (olihan minulla jo ikää 32 vuotta), samoin oma kuntoni. Myös pahoinvointi todella loppui kuin seinään. Tuntui kuin ruumiini olisi luotu tähän hommaan, sen verran ideaaleja kaikki arvot näyttivät.

Entäpä pikku-Petri? Siellä se uiskenteli todella vauhdikkaasti masussani. Tutkimusten, mittausten ja kuvien ottaminen osoittautui pieneksi haasteeksi näin vikkeläliikkeisen kaverin kohdalla, mutta onnistuivat lopulta. Kaverin syke nakutti tasaiseen tahtiinsa ja nyt myös mies pääsi kuulemaan sen. Reaktio oli samankaltainen kuin minulla aiemmin.

Ja vaikka kuvat olivatkin epämääräisiä ja lääkäritädin oli selitettävä meille missä päin se pää on, olivat ne samalla ehkä maailman parhaat valokuvat. Ensimmäinen kurkistus tulevaan lapseemme, ihanat profiiliotokset!

   Niin pieni, rakas ja täydellinen!

Sitä mukaa kun viikko 12 koitti, koitti myös tuleville isovanhemmille ja ystäville kertomisen aika. Olimme jo aiemmin suunnitelleet, että askartelemme Petrin ultrakuvista kortin, joissa se heiluttaa ja toteaa "Hei mummi ja ukki, nähdään elokuussa!". Laskettu aikani kun oli 1.8.2010. 

Koska olin hetkeä aiemmin valmistunut diplomi-insinööriksi (tutkinto, jonka tein työni ohessa), luulivat isovanhemmat saavansa kutsun valmistujaisiini. En ikinä unohda miten mummi tuijotti korttia hetken ja kiljahti sitten riemusta. Ei jäänyt epäselväksi kuinka onnellisia he tästä uutisesta ja tulevasta roolistaan olivat.

Ystävät olivat yllättyneitä, kuten myös muut sukulaiset. Vaikkakin he ehkä olivat ajatelleet, että haluamme joskus lapsia, eivät monet olleet ajatelleet että haluamme niitä juuri nyt. Mikä tuntui itsestä hassulta, koska meistä oli tuntunut niin vahvasti siltä että nyt. Ja nopeastihan minä raskaaksi tulinkin. Paras ystäväni ja Nasun tuleva sylikummi tiesi raskaudestani heti testin tekemisestä alkaen, kaikille muille pidimme asian salaisuutena.

 

Raskausuutisen kertomisen jälkeen alkoi raskauden toinen kolmannes ja vallan ihana aika. Mutta siitä sitten lisää trilogian seuraavassa jatkossa.

Flash from the past: Nasu syntyy

Tänään Nasu täyttää seitsemän kuukautta ja seitsemänhän on monien uskomusten mukaan onnenluku. Halusin tehdä päivän kunniaksi jotain erityistä ja se jokin on nyt edessänne. Koska aloitin blogin pitämisen vasta joulukuussa ja Nasu syntyi heinäkuussa, on siinä välissä pieni, mutta merkittävä ajanjakso josta ei blogissa ole juuri puhuttu. Eli Nasun elämän ensimmäiset viisi kuukautta. Niinpä päätin aloittaa uuden juttusarjan otsikolla "Flash from the past" ja tägäsin sen moniselitteisellä "spessua teille"- tunnisteella. 

Tämä ensimmäinen osa kattaa ne heinäkuun dramaattiset loppupäivät, jolloin Nasu syntyi, olimme sairaalassa ja pääsimme kotiin. Dramaattiset sikäli, että synnytys "Ei menny niinku Strömsössä", noin niinku lievästi ilmaistuna. Koska en halua viljellä synnytysankaritarinoita enkä liiemmin kauhukertomuksia, todetaan nyt vaikka vaan tiivistetysti, että Nasun synnytyksessä menetin yhteensä 3,5 litraa verta. Eli noin 2/3 verimäärästäni. Nassikalla ei ollut missään vaiheessa hätää, äidillä oli. Mutta täällä sitä ollaan edelleen, joten se siitä.

Nasua lähdettiin synnyttämään suunnitellulla sektiolla tiistaina 27.7.2010 aamutuimaan. Jos kuvailisin sen hetkistä tunnemaailmaani ja sanoisin, että jännitti, vähättelisin tunnetilaa. Ei sitä oikein voi sanoilla kuvata, miltä tuntui maata miehen kanssa sylitysten sairaalasängyssä iso maha välissämme ja miettiä, että parin tunnin päästä se juniori on sitten siinä. Ja me olemme ikuisesti äiti ja isä. Jonkun porukat, jotka ei sitten tietyssä iässä "enää tajuu".

Kello on noin seitsemän aamulla, tiistaina Unikeonpäivänä 27.7.2010.

Ja musta tulee tänään äiti.

Kuten sanotaankin, sitä ei voi kuvailla kun ensimmisen kerran näkee oman lapsensa. Ei vain voi. Pieni, mutta määrätietoinen ääni ja tummat viisaat silmät - siinä se nyt on! Sinäkö se mahassa niin hikkailit ja riehakkaasti potkit? Niin pieni, ja todellakin niin täydellinen.

Ulkona ollaan ja happi kulkee!

Pieni Nasumme, 3570 grammaa ja 51 senttiä täytää ihanuutta. 

 

Maailma on outo paikka.

 

Heinäkuun ennätyshelteissä puettiin vielä täkkikapaloonkin.

Koska synnytys meni niinkuin meni, jouduin viettämään heräämössä usemman tunnin tarkkailussa ja lääkittävänä. Koko tämän ajan tuore isä ja vauveli tutustuivat toisiinsa rauhallisesti kaksistaan. Olen toisaalta kade tästä ajasta miehelle, mutta toisaalta onnellinen hänen puolestaan että hän sai kokea sen.

Isi ja tytär.

Kun lopulta sain luvan lähteä osastolle, oli jälleennäkemisemme mykistävä. Joskus sanat vain loppuvat kesken.

Äiti ja tytär.

Imetys sujui hyvin (vaikka olin varautunut siihen, ettei se sujuisi) ja nassikka sai elintärkeitä ensimaitopisaroitaan. Mutta kun maito alkoi kolmantena päivänä nousemaan, muuttui imetyskin haastavammaksi. Rinnat paisuivat kuin pullataikina ja tuntui että nännitkin hukkuivat siihen pulleuteen. Onneksi Taysin ihanat kätilöt saivat niistä silti napakasti otteen, jolla auttaa ne kulloinkin naperon suuhun, ja näin ammattiavun kanssa imetys sujui edelleen. Jossain vaiheessa otettiin rintakumitkin avuksi, nappula kun sai välillä niiden avulla helpommin maitoa. Päivisin pidin Nasua usein mahani päällä, kenguruhoidossa. Siihen se usein nukahtikin.

 Äidin masu on ihanan pehmeä.

Koska asenteeni oli jo sairaalassa amatööriäitimäinen, en ujostellut pyytää kätilöiltä apua joka mutkassa. Pyysin heitä opettamaan eri imetysasentoja, vauvan pesemistä, hoitoa, vaipanvaihtoa, nukkumaan laittamista, kanto-otteita... no, ihan kaikkea. Mistäs minä niistä mitään tiesin? Ja se asenne kannatti! Pikku hiljaa opimme miehen kanssa hoitamaan Nasua ja kaikki alkoi tuntua jopa helpolta. Napero söi säännöllisesti, nukkui hyvin ja oli muutenkin erittäin tyytyväisen oloinen. Ja kova tuijottelemaan, sitä Nasukka on ollut syntymästään saakka.

Nasulla oli syntyessään punertava tukka, töröhuulet ja tarkkaavainen katse. 

 Aina ei pikku kätösiä ehtinyt saada tumppuihin piiloon ja seuraukset näki naaman raapaleista.

Mietin tässä just, et mitä mieltä mä oikein oon teistä.

Taysissa oli kesällä voimassa vierailurajoitus, mikä oli ainakin musta ihan sairaan hyvä juttu. Mies vietti kaikki päivät osastolla ja saatiin rauhassa tutustua toisiimme, vieraita ehti sitten ottaa vastaan kotonakin.  Siis tutustuimme Nasuun, miehen kanssa jo tuttuja oltiinkin, hehe. 

Ai että, isin sylissä on ihana nukkua...hei, oliko pakko herättää?

 Nasulla oli jo syntyessään hyvät unenlahjat ja mielettömät kynnet. 

Sain sairaalaan ihania kukkia, lahjoja ja muistamisia, joita aina yksin jäätyäni iltaisin katselin ja ihailin. Ihanin niistä oli miehen tuoma kimppu sinisiä ritarinkannuksia, kukka josta tuli heti Nasun oma kukka. Toinen ihana kimppu oli mummolta, joka salaa livahti osaston ovelle kimppua tuomaan ja Nasukkaa tervehtimään. Kimppu koostui kahdesta toisiinsa sidotusta kimpusta, isosta ja pienestä. Isossa oli tulipunaisia ruusuja äidille ja pikkuruisessa ihania hajuherneitä Nasulle.  

Näitä usein liikuttuneena katselin ja yritin tajuta olevani nyt äiti.

Lähdimme sairaalasta elokuisena sunnuntaina, iltapäivän pehmeään lämpöön. Sinne jäivät ihanat vakikätilömme, amatööriäidin turva ja tuki, se siunattu kutsu-nappi. Niin, ja ne inhat rintakumit, sillä lähtöpäivänä imetys alkoi riemukseni sujua paremmin ilman niitä siinä päällä kupristelemassa. Mikä oli kaikkien onni, sillä olin tosi kömpelö niiden(kin) kanssa. Lisäksi unohdimme lähtöhötäkässä vaivalla pumpatut hätävaramaidotkin osaston jääkaappiin, joita mies sitten iltamyöhällä palasi nöyrästi hakemaan.

Minä, tytär ja Elämänliekki. 

Hei hei sairaala, tervetuloa elämä!

En olisi jaksanut olla sairaalassa enää päivääkään kauempaa, ei meinaan käynyt ihan hirveän hyvä säkä huonekaverien kanssa. Mua ei nimittäin valvottanut tuo oma vauva juuri laisinkaan, ehei. Mua valvotti huonekaverini. Jopa niin paljon, et nukuin yössä ainoastaan pari tuntia. Ja sillä ei ihminen kauaa jaksa, on tullut nyt testattua. Eli oli pakko päästä nopeasti omaan sänkyyn nukkumaan ja kotiin päästyä posotinkin heti seitsemän tuntia. Ja voi pojat, kyllä teki kunnon unet kutaa!

Kotona iski yllättävän pieni paniikki. Monet olivat varoitelleet meitä Siitä Ensimmäisestä Yöstä Kotona ja olimme varautuneet lähinnä ydinsotaan, mutta meillä se menikin sitten sen suuremmitta paniikeitta. Laitettiin Nasu  vuokrattuun Vaavi-sänkyynsä ja ihmeteltiin, että tuossa se nyt on. Uusi perheenjäsen.

Paketoimme Nasun samalla lailla kuin sairaalassa olimme vakoilleet hoitajien tekevän.

Eli löyhään täkkikapaloon.

 

Nonni, siinä se nyt on. Ja nukkuu. Eihän tämä nyt niin vaikeaa ole, mitä pelättiin.

Ja siitä sitten alkoi tämän pikkuisen perheemme arki. Triosta tuli kvartetti eikä mikään todellakaan ollut niinkuin ennen. Ja toisaalta sitten taas, kaikki on ihan niinkuin ennen. Paitsi että kodissamme on nyt vieläkin enemmän rakkautta, elämää ja onnea. Ja ennen kaikkea naurua. Sitä on aina ollut paljon, mutta nyt kuorossa käkättää yksi topakka pallopää mukana.