Yksivuotispäivät

Tänään juhlimme toisen lapsemme, Kätkön, yksivuotissyntymäpäiviä. Tuntuu hassulta, että vuosi on jo kaikesta siitä remontti-, perustamis- ja muuttohärdellistä vierähtänyt. Aika lentää kun on kivaa, voisi sanoa. Ja vaikka tämä toinen lapsemme on usein ensimmäistä huomattavasti raivostuttavampi, stressaavampi ja yövalvomisia aiheuttavampi, on se silti oma, rakas ja arvokas.

Perheemme kuopus

Tämä ensimmäinen vuosi kaupanpitäjänä on ollut erittäin hektinen, muutoksia täynnä oleva vuosi. Yllättävän monet asiat ovat lopulta menneet niin kuin alussa ajattelimmekin, mutta kyllä niitä yllätyksiäkin on matkaan mahtunut. Mielettömiä sattumia, kohtaamisia ja onnistumisenhetkiä on Kätkön myötä koettu enkä kyllä montaakaan päivää tästä matkasta antaisi pois. Vaikka ei tämä aina mitenkään helppoa olekaan.

Ihanien asiakkaidemme ohella meillä on tämän ensimmäisen vuoden aikana käynyt myös yllättävän monta julkkista, moni heistä todella isojakin nimiä. Kuinka he ovat meistä kuulleet, miten puotiimme eksyneet on tietyllä lailla meille edelleen mysteeri, emmehän mainosta missään perinteisillä foorumeilla, mutta niin ovat vain sisään tallustelleet. Täytyy tunnustaa, että kyllä se oma pieni sydän aina hieman rinnassa pakahtuu kun tietää vaikkapa erään kuuluisan laulajan pitävän keikoillaan vaatteitamme yllään, musiikkivideoista puhumattakaan. 

Oman kaupan kanssa on vähän kuin kasvavan lapsenkin kanssa. Jossain vaiheessa pitää uskaltaa päästää tietyllä tasolla irti ja katsoa minne se omin siivin lentää. Antaa sen kasvaa ja muotoutua rauhassa näköisekseen, kehittyä ja olla oma itsensä. Siinä sitten lempeästi vieressä koittaa itse ohjailla ja tukea, vailla lopullista kontrollia. Sillä kontrolli, niin elämässä kuin näiden lastenkin kanssa, se on suurimmaksi osaksi harhaa.

Tänään siis hipataan! Jos olette Tampereen keskustan suunnalla tänä iltana, tervetuloa klo 19-22 välillä juhlimaan kanssamme! Tänään ollaan itsestämme ylpeitä, ihastellaan kättemme jälkiä ja läiskitään toisiamme selkään koska me uskalsimme. Tule mukaan! :)

Long time no see!

Oho! Näin sitä on näemmä lähes kuukausi vilahtanut ohitse, ainakin täällä blogin puolella. Arki Tampereen Tammelassa on kulkenut suhteellisen leppoista lomalaisten tahtia, en ole laisinkaan selvillä enää mikä päivä on ja ennen kaikkea mikä päivä ei ole. Niinpä nyt kun koneen pitkästä aikaa käsiini otin, tuijottelin hyvän hetken näyttöä tajuamatta ensin kunnolla koko asiaa. Näin pitkää postauspaussia ei ole ollut koskaan. Ja toisaalta, kuten elämästä yleensäkin tuppaan ajattelemaan, ehkä ihan hyvä sitten niin.

Minä olen nassikan kanssa siis lomaillut siinä missä mies on pitänyt puotia auki. Tämä kuvio oli jo viime kesänä tiedossa, kun Henkka totesi ensimmäisen kesän olevan niin kiinnostava ja innostava, ettei hän sitä kaupastaan poissa malttaisi viettää. Ja mikäs meillä tytöillä on tässä ollessa, laatuseuraa kun on tarjolla.

Loman alussa päätin ettei tällä lomalla ole mitään suunnitelmia. Herätään aamulla ja mietitään mitä halutaan tehdä. Ei suunniteltuja reissuja, sukulaisvierailuja eikä ainakaan mitään stressiä mistään. Ja se on kyllä pitänyt. Vierailujen sijaan olen energiapuuskissani siivonnut kotimme aina vaatekaapeista keittiön kaappeihin ja heittänyt kasan tavaraa vuorotellen kirppis-, lahjoitus- tai roskiskasaan, kunnosta riippuen. Mikä mahtava kokemus! Se todellakin on niin, että mitä vähemmän turhia tavaroita kaapeissa, sen keveämpi olo niiden ulkopuolellakin.

Nasun kanssa kävimme kyllä Linnanmäellä alkukesästä serkkujen kanssa, mukava päivän reissu junaretkineen ja kieputtimineen (note to self: entiselle huvipuistotyöntekijälle tuli huono olo kummitytön kanssa härvelissä kieppuessaan - ennenkuulumatonta amatööriyttä!). Myös isomummin luona ehdimme piipahtamaan, samoin muutamalla mökillä. Lisäksi kesään on kuulunut pari Kätkömaista kesätapahtumaa, joissa nasukan kanssa olemme ihan vain fiiliksen vuoksi hengailleet. Ja onpa niitä ystäviäkin tullut nähtyä, vaikka mitään en ole etukäteen suunnitellutkaan. Joskus suunnittelemattomuus tuottaa enemmän suunnitelmia kuin suunnitelmallisuus.

Tallipihan Fintage-tapahtumassa oli ehkä retein karuselli ikinä.

Itselleni asetin ainoastaan yhden kesätavoitteen, minkä täällä blogissakin taisin mainita. Ja se oli terveenä pysyminen ja kuntoon kesäloman aikana pääseminen. Ja kuinkas sitten kävikään. Kesälomaa on vajaa kaksi viikkoa nyt jäljellä ja tavoite näyttää toteutuneen: en ole ollut päivääkään sairas ja urheilukuntokin alkaa jo muistuttaa sairauskierteen edellistä aikaa. Aikaa, jonka tautikierteen synkimmässä vaiheessa jo tuskissani unohdin. Mikä mahtava tunne onkaan olla terve!

Nasun kanssa pakastimme yhdessä myös mansikoita ja vaihdoimme kukille mullat, sotkuista puuhaa kumpainenkin. Ainakin jos apurina on yhtä innokas nassikka kuin meikäläisellä. Mutta innoissaanhan nasukka oli ja mikäs ihme se nyt on, onhan se vaan niin maan mahtava tunne upottaa sormensa ihanan pehmoiseen multaan! 

Nasulla on pian kolmevuotissynttärit ja sitä tosiasiaa olen tässä nyt viime päivät yrittänyt sulatella: että pieni nassikkani, tuo suloinen ipanapipana on jo kolmivuotias tyttö! Itse raskaudestakin on kohta neljä vuotta aikaa, vaikka omassa mielessäni nassikka on vasta perheeseen tullut. Ja samalla kuitenkin niin kovin rakas, kotoinen ja tuttu. Kamalaa miten kuulostankin ysikymppiseltä mummolta näine "herranjestas kun aika juoksee" -jorinoineni, minuahan ei mummona jaksa enää kukaan. Jaksaako nykyäänkään?

Jotta eipä tässä nyt sen kummempia, elämä se on rullannut mukavasti eteenpäin ja pikku hiljaa tässä aletaan päästä takaisin rutiineihin. Muutamia lomapostauksia on vielä työn alla, joten lupaan että tästedes päivitystiheyskään ei näin surkeaksi enää jää. Ja kohta, ihan muutamien hassujen päivien päästä alan orientoitumaan työelämän uusiin haasteisiin... hui!

Tätä tarvitaan nyt tähän väliin

Moikka, tulin vain tänne nopeasi huutelemaan, että lähtölaskenta on alkanut ja meitsi kiitää nyt LOMALLE! Vakaana aikomuksena elää, nauttia ja ennen kaikkea tervehtyä. Aurinkoisiin tunnelmiin siis ja nähdään viikon päästä!

 Ja me jäädään tänne kaksin isin kans - JEEJEE!

PS. Kätkö on aikas kivasti esillä uusimman Divaanin Vintage-jutussa. Huomasiko joku? :)

Isiä väsyttää

Minulta on tämän blogin olemassaolon aikana useammankin kerran kyselty Nasun isistä, miehestäni Henkasta. On toivottu postausta hänen kirjoittamanaan, erityisesti viime kevään aikana, jolloin mies oli koti-iskänä yhdeksän kuukautta. Olen sitä tekstiä monesti lupailllut, niin Henkkakin, vaan ei olla näemmä tekoihin saakka päästy. Ei sitten millään.

Meillähän tuo mies on varsinainen verbaalisankari, hassu humoristi, joka rakastaa leikkiä sanoilla, merkityksillä ja ilmaisuilla. Ja jos nyt suoraan tunnustan, oli miehen puheet ja niiden läpi kajastava elämänasenne, ajatukset ja huumori ehdottomasti se, johon hänessä aikoinaan rakastuin. Sieluni tunnisti sieluntoverin, mieli samalla tavalla maailmaa katsovan.

No, tänään(kään) mies ei tätä tekstiä kirjoita, mutta ajattelin kuitenkin vinkata osoitteesta, jossa hän kirjoittaa. Sillä Kätkön sivuilta löytyy myös Henkan blogi, jota päivitetään epätasaisen tasaisesti. Eli tuo blogi löytyy siis täältä. Aihepiiri siellä ei lasten ympärillä pyöri, vaan aiheena on liikkeenpitäjän arki, mikä sekin voi herättää ajatuksia jos jonkinlaisia. 

Hivenen väsynyttä on tuo yrittäjän arki ollut viime aikoina. Puuhaa oman kaupan parissa riittäisi enemmän kuin vuorokaudessa on tunteja ja kaikenmoista hoidettavaa, muistettavaa ja puuhaa riittää aina viikonlopuiksi saakka. Onneksi puuha on kuitenkin mieluista, se on se klisee kun omaansa tekee. Eikä nämä hoput onneksi jatkuvia ole, mitä nyt tilinpäätökset, kevätostokset, inventaario ja muut pakkaavat samoihin viikkoihin. Sitkeästi mies silti jaksaa Nasunkin kanssa puuhailla.

No mutta! Mikäs se täältä majaleikeistä oikein löytyi?

Tsekkaa nyt mutsi, iskä teki meille tän majan ja simahti sitten. Minä sen tuohon sitten peittelin.

Nyt et kyllä syö kuormasta!

Toipuvia terkkuja sairastuvalta! Täällä sitä edelleen köhitään, röhitään ja sairastetaan. Toinen kuuri antibiootteja menossa, joten eiköhän tämä pöpö ala pian nujertumaan. Vinkiksi asiaa harkitseville: en suosittele. Mykoplasmaa - sitä ei voi suositella. Kenellekään.

Mutta koska en jaksa tästä taudista enää sen enempää jorista, on tullut vatvottua jo liikaakin, siirrän jutut aivan uusille uralle. Nimittäin Kätköön, pitkästä aikaa. Tuumin tässä, jota kaipa minäkin voin omaa putiikkiani hieman blogissa hehkuttaa, varsinkin kun sitä on viime aikoina hehkutettu muissakin blogeissa. Mistä muuten megalämmin kiitos kaikille ihanille Kätkö-fiilistelijöille!

Nimittäin, on tässä härdellissä unohtunut totaalisesti mainita, että saimme nettikauppamme vihdoin auki tuossa tammikuun puolella ja nyt on osa putiikin aarteista myynnissä myös virtuaaliasiakkaillemme. Ja se nettikauppahan löytyy siis Kätkön kotisivuilta.

Nettikauppamme tukee tällä hetkellä 500 tuotetta, mutta tuo raja paukkuu jatkuvasti. Eikä myynnissä todellakaan ole koko kaupan valikoima, korutkin puuttuvat edelleen kun vapaita myyntitilaa ei tällä hetkellä ole. Minä kun innoissani täytin tilat huonekaluilla, vaatteilla, laukuilla ja sisustusjutuilla. Ja voin nyt myös kokemuksesta kertoa, että tuo viidensadan tuotteen kuvaaminen & yksittäinen hakkaaminen nettikauppaan oli aikamoinen ponnistus... meninpä taas aliarvoimaan urakan ja yliarvioimaan itseni.

Mutta eipä mitään, hetki oli voittajana helppo hymyillä kun tuotteet oli kauppaan syötetty ja olo oli sellainen tyytyväisen onnellisen pulskea "VALMIS!". Mutta kah, heti seuraavalla viikolla kaupasta myytiin taas aika kasa tuotteita, vaatevarastot saivat täydennystä ja huonekalut menivät 50% uusiksi. Joten tyytyväistä olotilaa seurasi välittömästi tuttu tunne siitä, kuinka hommat ovat (jälleen) kesken. On totta se mitä sanotaan - koskaan ei oma kauppa ole valmis. Ja hyvä niin.

Kaupanpidossa on monia ihania puolia eikä pienin niistä ole suinkaan se kauniiden tuotteiden ohimarssi, jota saa aitiopaikalta todistaa. Ja niinpä käy aika ajoin niin, että ihastun tulisesti johonkin kauppamme tuotteeseen. Henkka sitten jarruttelee ja koittaa toimia järjen äänenä kun minä raijaan kamaa kaupasta kotia kohti. Vain viedäkseni ne kohta takaisin, sillä eihän tänne oikeasti enää mitään uutta mahdu. Ainakaan ilma että luovun jostain ensin.

Nyt se on todistettu; meikäläinen todella on henkisesti mummo. Kiikkustuolimummo.

Ennen joulua rakastuin tähän mustaan keinutuoliin. Kaunokainen on 1950-luvulta, kotimaista tuotantoa ja erinomaisen mukava istua. Valehtelin itselleni ja miehelle, kun selittelin tuovani sen vain joulupyhiksi meille. Siinä olen sitten monet illat keinutellut ja mietiskellyt syntyjä syviä, heijannut Nasua ja neulonut. En usko että pystyn uudesta ystävästäni enää luopumaan. En, vaikka se melko hankalasti keskellä kirjaston lattiaa nyt asuukin.

Toinen ihanuus on valitettavasti matkalla kauppaan takaisin. Luovutin sen suhteen, mutta ainoastaan sen vuoksi ettei se yksinkertaisetsi mahtunut sille suunniteltuun tilaan. Kirotun kapea hallinmokoma, grauh! Tuo Kelim -matto olisi ollut kuin tehty meille, paitsi tietenkin kooltaan. Pöh. 

Mä niiiin näin nämä kukkaset meidän kotona.

 Vaan ei. Kun ei mahdu, ei vaan mahdu. 

Eikä sitä leikelläkään henno, hehe.

Nyt olemme sitten onnistuneet saamaan pari Tapiovaaran Pirkka-tuolia ja useampia Domus-tuoleja, taattua vintagea tottakai. Ne eivät vielä kaupassa ole, sillä ovat vasta matkalla meille. Kääk. Kirjoitinko oikeasti että "meille"? Tarkoitin tietysti että kauppaan, myyntiin. Vaikka sinnikkäästi mielessäni on alkanutkin piipittämään ääni, jonka mukaan mustat Domukset sopisivat keittiön pöytämme ympärille kuin silmäpussit Keskisen Vesalle... 

Vuosi 2013

Siinähän se sitten vaihtua vierähti, vuosi 2012 muuttui vuodeksi 2013. Täytyy siis jälleen opetella kirjaamaan päivämäärät eri tavoin mitä lihasmuisti sanelee, mikä ainakin meikäläiselle tuottaa välillä suurta vaivaa ja keskittymistä.

Tänä vuonna juhlimme vuoden vaihtumista pitkästä aikaa miehen kanssa kaksin viihteellä. Nasu oli mummilassa yökylässä ja me Tampereen yössä ystävien kanssa. Iltaan kuului niin hyvää ruokaa, iloista jutustelua, yllättäviä kohtaamisia kuin riehakasta tanssiakin. Sanalla sanoen kaikkea sitä mitä hyvään viihdeiltaan kuuluukin kuulua. Ja kiitos ystäväni, meistä on kerrankin ikuistettu yhteisvalokuvakin:

Huomatkaa allekirjoittaneen nuhteeton juhlalook.

Vuoden vaihtuminen tarkoittaa myös sitä, että muutamia päiviä sitten tämä meikäläisen vaatimaton blogitekele täytti tasan kaksi vuotta. Hupsista vaan kun aika lentää! Unohdin moisen merkkipaalun joulutohinoissani tykkänään, mutta juhlistetaan sitäkin siis nyt. Hyvä me, hyvä te!

Tapanani on ollut myös muistella kulunutta vuotta tässä kohtaa hieman tarkemmin sekä luoda suuria suunnitelmia, toiveita ja arvauksia ensi vuoden suuntaan. Niin ajattelin tänäkin vuonna toimia. Eli tällaisia ajatuksia minulla oli vuosi sitten tästä kuluneesta vuodesta 2012.

Ootteko te valmiita?

Mä ainakin olen.

**********************

VUOSI 2012

Vuosi alkoi tilasto-outoutena kun mies jäi koti-isäksi Nasua hoitamaan ja minä jatkoin duunarimutsina. Vaikka miehen piti alun perin jäädä kotiin vain muutamaksi kuukaudeksi, venähti se aika lopulta lähes yhdeksäksi kuukaudeksi. Edelleenkin mies muistelee aikaa sen pohjalta, kuinka valtavan nopeasti se aika sitten menikin. Hujaus vaan.

 

Mies osoittautui loistavaksi koti-isäksi, minkä olin aina tunnetasolla tiennytkin. Joka päivään kuului säännöllistä ulkoilua, kunnon päikkärit ja leikkimistä niin, että välillä mietin josko mies on asiassa meikäläistäkin suvereenimpi. Ja tämä amatööriäitihän oli kotiäiteilyssään mitä soljuvin, eikös?

 

Perheessämme koitti siis aika, jolloin mies tiesi parhaiten sen mitä ipanalle kulloinkin puetaan päälle, koska se on syönyt, kauanko nukkunut ja miten se klassinen vatsa toimii. Kateellisena seurasin vierestä sitä kuinka helpon oloista puolitoistavuotiaan kanssa kotona oleminen oli. Lähipuistojen tädit oppivat tuntemaan liehuvalettisen mieheni naamalta ja Nasulle aika isin kanssa oli korvaamatonta. Usein nuo kaksi puuhailivatkin juttuja todeten vaan, ettei äiti tätä nyt tiedä eikä tajua. Niin, Nasun ja minun tiukka tiimeys vaihtui mies & Nasu -parivaljakkoon. 

 

Tuon kevään jälkeen olen usein miettinyt sitä miksi todella useammat miehet eivät jää kotiin lapsiaan hoitamaan, edes hetkeksi? En oikeastaan voi tajuta sitä. Työura, se alati pitenevä, kun nyt on vaan niin jumalattoman pitkä, että kyllä niitä mielenkiintoisia duuneja ehtii painamaan pari kuukautta myöhemminkin. Mutta se oma lapsi, se ei todella ole pieni kuin kerran. 

 

Jotenkin haikeana todistin tätä sivusta itsekin, sillä en kiistä etteikö olisi ollut monia talviaamuja, jolloin olisin antanut vaikka toisen munuaiseni siitä että olisin saanut kömpiä nukkuvan miehen tai Nasun viereen ja elää sen päivän kotona heidän kanssaan. Mutta ei, niin oli sukellettava sysipimeään pakkasaamuun ja ajettava toimistolle kahdeksaksi tunniksi tehoilemaan. Niin, kyllä tuo kevät korosti meikäläisellekin asioiden suhteellisuutta ja hetkellisyyttä.

Hetkisen lepoa ja sitten tositoimiin.

 Paitsi että nämä sukat saavat kyllä lähteä ihan ensin.

Kesällä Nasu täytti kaksi vuotta ja yhtäkkiä perheessämme asusti suomen kieltä puhuva taapero. Se alkoi muutamista sanoista ja on kiihtynyt jo varsinaiseksi puheenpulputukseksi. Nasun sanavarasto on hurjalta tuntuvan suuri, mutta vielä ihmeellisempää on se miten tuo ipana todella ymmärtää aivan kaiken kuulemansa. Kohta täällä meillä jo väitellään politiikasta, sanokaa minun sanoneen.

Elokuussa Nasun elämässä alkoi jännittävä uusi aika, kun nassikka siirtyi kotihoidosta ihanan Ritvan perhepäivähoitoon. Nasulle siirtymä ei tuntunut kovin suuria suruja aiheuttavan, löytyihän Ritvan luota rakkaat leikkikaverit Eino, Anni ja Eena, mutta äidille se ottikin sitten hitusen kovemmin. Draamaan taipuvainen luonteeni herkisteli ajan kanssa "joka ei koskaan enää palaa", kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja muistutin että sitähän se elämä kaikkinensakin on: hetkiä, jotka eivät koskaan enää palaa.

Vuosi sitten kirjoitin kuinka keväällä saamme päätökseen erään pitkään jatkuneen ja voimia vieneen projektin. Tällöin en puhunut Kätköstä, vaan eräästä toisesta projektistamme. Ja se todella saatiin maaliin kesän aikana, lievästi ilmaistuna uupuneina, mutta onnellisina. On helppo hymyillä kun urakka on takana, mutta ihan varma en ole lähtisinkö moiseen enää uudelleen mukaan. 

Nämä vielä pois tieltä ja noin! Mä olen valmis.

Jiihaa! Tämä se on elämää. Ja aion meinaan pomppia ensi vuonnakin!

Vuosi sitten kirjoitin myös unelmasta, jota "katsotaan vihdoin silmästä silmään, pelottomana ja avoimin mielin. Saas nähdä miten siivet kantavat ja kuinka pitkälle uskallamme mennä." Arvannette ehkä nyt mihin tällä viittasin?

Vuodesta 2012 ei siis voi puhua ilman että puhuu Kätköstä, tuosta rakkaasta toisesta lapsestamme. Se alkoi villinä unelmana jo vuosia sitten ja seisoo nyt täytenä totena vanhassa kivitalossa Tammelantorin laidalla. Kätköstä, jos mistä olen ylpeä! Se on vaatinut kirjaimellisesti satoja tuntia työtä, luovuutta, epäilyjä, remontointia, ahdistusta, tuskaa, kyyneliä ja epätoivoa. Ja samalla antanut onnellisuutta, haaveita, villejä voimaantumisen tunteita ja riehakasta riemua niin, etten epäröisi hetkeäkään tehdäkseni kaiken tämän uudelleen.

Mutta Kätköön se on humahtanut aika lailla tämä meidän vuotemme 2012. Koko kevät sitä suunniteltiin kirjalliseen muotoonsa, täytettiin hakemuksia ja tehtiin selvitystyötä. Kesällä puolestaan ihmeteltiin ihmisen kykyä oppia jatkuvasti uutta kun liiketilaa remontoidessa vastaan tuli mitä moninaisimpia haasteita. Ihastelimme myös ystäväpiirimme väsymätöntä halua auttaa meitä ja totesimme, että ihminen todella tulee tarpeen vaatiessa toimeen vain muutaman tunnin unilla. Yöt kun ovat loistavaa maalausaikaa. 

Syksyllä mies sitten irtisanoutui aiemmista töistään, Kätkö vihdoin avattiin ja minäkin sain huudella salaisuudestamme jokaiselle vastaantulijalle. Vastaan tuli niin suuria onnistumisia kuin todellisia vastoinkäymisiä ja huonoa säkääkin. Mutta kaikesta selvittiin ja oppimiskäyrä on tässä(kin) asiassa lievästi ilmaistuna jyrkkä. Eipähän pääse tylsistymään.

Ja nyt on sitten tammikuu, mayojen ennustama uuden ajan alku. Vuosi 2013 on pakko olla onnen vuoteni, sillä onhan 13 onnenumeroni ja syntymäpäivänikin. Mitä siis näen tulevaisuudessamme?

**********************

VUOSI 2013

 

Ensi vuodesta odotan tasaisempaa ja rauhallisempaa vuotta kuin mitä tämä turbulenssi vuosi on ollut. Toivon, että uusi arkemme asettuu uomiinsa ja elämä alkaa rullata näillä vastaluoduilla uusilla urillaan. Kätkön elo on alkanut jopa paremmin kuin ikinä uskalsin toivoakaan ja hartaasti toivon, että sama tahti jatkuisi. Toivon miehelle ja minulle myös enemmän unitunteja ja vähemmän yötöitä.

 

Ensi vuonna toivon saavani hieman enemmän aikaa itselleni kuin mitä viime vuosina on ollut mahdollista. Haluaisin palata aktiivisempaan harrastamiseen, lisätä harrastustuntien määrää. Aion myös pitää työnteon määrän järkevissä kantimissa, mutta toivon myös hartaasti pääseväni toteuttamaan itseäni uusissa mielenkiintoisissa projekteissa. Näistä osa jo häämöttää horisontissa niin, että niiden ääriviivat näenkin. Niitä on siis tulossa, tiedän sen.

 

Ensi vuodelle toivon myös enemmän aikaa ystäville. Tämä toiveen voisi niputtaa tuohon harrastustuntien lisäämiseen, sillä olen ajatellut varaavani säännöllisesti aikaa ystävien tapaamiseen. Jos ei muutoin, niin sitten oikeasti se kalenteri kädessä sopien.

 

Ei varmaankaan tule yllätyksenä jos kerron, että ensi vuodelle minulla on myös haaveita ja, tunnustetaan nyt, unelmiakin. Sellaisia salaisia, hentoja. Kuin hienoa pitsiä, joka saattaa hajota käsiin jos liian kovakouraisesti käsittelee. Ei niistä voi ääneen puhua, yksin niitä sydämessäni hellin. Ehkäpä, ken tietää, niistä jokin ensi vuonna toteutuu? Onhan kyseessä kuitenkin onnenumerovuoteni. 

Näihin salaisiin tunnelmiin kuittaan nyt tällä erää. Päinvastoin kuin aikoinaan luulin, blogikin jatkaa elämäänsä. Aina välillä mietin miten hassua puuhaa tämä oikeastaan onkaan, mutta rakasta kuitenkin. Eli ette te meikäläisestä tule vielä ensi vuonnakaan eroon pääsemään. Joten ei muuta kun

Rakkauden ja onnen täyteistä vuotta 2013!

Kassan taakse muumioitunut mummo

Hyvää sadeiltaa rakkaat lukijat! Tänään oli allekirjoittanut tulisilla hiilillä, kun Kätkö kassajärjestelmineen lankesi vain ja ainoastaan meikäläisen hennoille hartioille. Nasu oli mummilassa, mies reissussa ja minä pidin putiikin pystyssä. Pelottavan kuuloinen yhtälö.

Siis todellakin. Vetää meikäläisenkin aivan vakavaksi.

Tämän aamuisen alkuräpeltämisen nähneet eivät kyllä varmasti usko, että omaan vuosien kassakokemuksen. Olen paukuttanut tavaraa kuitteihin niin Vesa Vikkulassa, UFF:ssa, Särkänniemessä kuin Vapaa Valinnassakin. Puhumattakaan useampien kesien festarikeikoista. Ja silti, voi silti olin aivan helisemässä (hihi) tuon oman järjestelmämme kanssa. Eilen illalla jännitti oikein vatsanpohjasta saakka, vaikersin miehelle etten taida enää osata koko hommaa.

Mies sitten kirjoitti lapulle yksityiskohtaiset neuvot, valoi itseluottamusta ja lupasi vastata heti jos vaan soittaa kilautan. Ja pah! Ensimmäisen hätätilanteen tullessa sai puhelin tuutata tyhjää kuin kaupungin hammaslääkärin varausnumerossa konsanaan. Hätätilanteesta selvittiin sillä, että neuvottelimme asiakkaan kanssa yhdessä hinnat eräille korvakoruille. Mitäs oli mies jättänyt hinnoittelematta.

Olipahan vaan kiva päivä! Ja se johtuu nyt kyllä lähinnä siitä, että meillä on vaan niin ihania asiakkaita. Otin kauppaan kutimet mukaan (se keväällä aloitettu Nasun oranssi villatakki on edelleen kesken), vaikka mies päivitteli minun näyttävän kassan taakse muumioituneelta mummolta, jos ne mukaani otan. No, ehdin luoda hihaa varten 31 silmukkaa ja kutoa yhden kerroksen, muuten piisasikin hoppua asiakkaiden parissa. 

Nasulla oli myös ollut nasta päivä mummilassa, kuinkas muutenkaan. Oli tehty puutarhahommia, ruoanlaittohommia ja kakkahommia. Päiväunia ei sen sijaan oltu maltettu nukkua, vaikka nukuttajana toiminut ukki olikin esimerkinomaisesti simahtanut. Kun on kovin kivaa, ei sitä aikaa halua tuhlata nukkumiseen. Ymmärrän nassikkaa täydellisesti, enpä olisi itsekään tänään malttanut päikkäreitä vedellä.

Ajelen mielummin tällä prinsessamopollani kun haaskaan aikaa sängyssä makaamiseen.

Se on kuules mutsi meillä lapsilla niin, et on ihan liikaa puuhaa ja liian vähän aikaa.

Mistä tulikin mieleeni ne legot tuolla laatikossa.

Nyt odottelen miestä kotiin pää täynnä suunnitelmia. Päivä Kätkössä toi sellaisen energialatauksen keskelle sitkeästi jankuttamaani syysväsymystä, että huomenna ajattelin ottaa poran toiseen käteen ja vasaran toiseen. Siitä syntyy sitten joko jotain tosi nättiä tai tosi kaduttavaa. Joka tapauksessa huomenna tämä oman kodin tuunaaminen saa taas jatkua. Pitäkäähän peukkuja että menee putkeen (harvoin menee).

Tulkaa lauantaina moikkaamaan!

Tjaah. Nytkö sitten ollaan jo siinä vaiheessa vuotta kun vettä tulee taivaalta kuin aisaa? Itse ajattelin tuon ajan koittavan aikaisintaan siihen nimellään viittaavassa kuussa (lokakuu), mutta ehei. Surkeat säät jatkuvat ja nyt näemmä syksykin on etuajassa. Eipä siinä muuten mitään, mutta kun tuntuu aika epäreilulta sukeltaa talviseen pimeyteen jo nyt. Viime vuonnakin ihanaa, hyvältä tuoksuvaa syksyä kesti marraskuun alkuun saakka.

Eipä lupaa hyvää lauantaiksi suunnitellulle katutapahtumallekaan. Kätköhän sijaitsee Tampereella Tammelantorin laidalla Aaltosenkadulla, aivan lähiruokapuoti Lempin, kasvisravintola Gopalin, ravintola Kahvillan ja pub Pikilinnan kainalossa. Täällä meidän on hyvä olla.

No, paikalliset yrittäjät (me mukaanlukien) ovat nyt ideoineet Aaltosenkadun syystapahtuman, jossa on kaikenlaista kivaa pientä. Meilläkin Kätkössä on lauantaina kaikkiin kenkiin tarjous teemalla "tossua toisen eteen". 

Tarkoitus on levittäytyä Aaltosenkadulle ja tavata asiakkaita myös siellä. Mikä tarkoittaa siis sitä, että koska kadulla on oltava toisen ja toisen liikkeessä, tapaa meikäläisen tänä lauantaina Kätköstä tai Aaltosenkadulta 100% varmuudella. Tulkaa moikkaamaan!

Ja pahoittelut mainokset kuvan surkeasta laadusta, mies kävi sateessa näppäisemässä näyteikkunamme mainoksesta kuvan ja eihän siitä nyt näillä olosuhteilla kauhea hyvä kuva voi tulla. 

No mutta, nyt hairahduin taas aiheesta. Eli siis, ei tällaista ilmaa lauantaiksi. Kiitos. Kuuletteko kaikki sään jumalat? Ei sadetta, vaan syksyistä auringonpaistetta. Nih! Johan menee tämä elo ja olo ihan mahdottomaksi. Kyllä sitä pitää ihmisen voida muutakin päiväohjelmaa suunnitella kuin sisätiloissa vanuminen ja sateen tuijottelu. Vaikka se kivaa puuhaa onkin.

Nasua ei sadepäivät eikä -illat haittaa. Niin ne Ritvan kanssa ulkoilevat kahdesti päivässä, tuli taivaalta paistetta tai vettä. Niinpä me voimme sitten hyvällä omallatunnolla istua iltaisin kotona, piirtää, leikkiä ja katsoa yhdessä Pikku Kakkosta. Tietäen, että ulkona värjöttelyn on puolestamme jälleen tehnyt Ritva, kaikkien ihanien hoitotätien ruumiillistuma.

Tässä on pehmosella nahkasohvalla pienen ihmisen hyvä olla.

Ja kohta mutsi leikitään taas koiraa!

Omput

Meillä on kaupassa anoppilan tuoreita omenia tarjolla. Keräsimme niitä koriin (tai no, rehellisyyden nimissä appiukko keräsi), laitoimme tarjolle ja hyvin näyttävät maistuvan. Ja ovat meinaan ehtaa luomua, suoraan anoppilan takapihan puista noukittuja. 

Niilläkin on punaiset posket.

En muistanut kuinka hyvältä omasta omppupuusta noukitut omenat maistuvatkaan. Koko lapsuuteni olen niitä syksyisin massutellut, mutta viime vuosina ovat omput jääneet aika lailla unholaan. Vaikka meillä on Tammelantori käytännössä naapurissa ja sukulaistenkin puutarhat omppuja pullollaan, ei vain ole tullut syötyä niitä. Vallan olin jo unohtanut valkean kuulaan maun.

Vaan ipana se on tuonut nämäkin herkut takaisin arkeemme. Nasun suurinta hupia kun on käyskennellä mummolan puutarhassa ja poimia omppuja parempiin suihun (lue: omaansa). Kuuleman mukaan muutamaa mätääkin on epähuomiossa tullut maisteltua ennen kuin ne on rivakasti singottu kohti naapurin tonttia. 

Nämä ne vasta ovat herkkua!

Rutiinien asettumista

Nyt on nasukalla viimeinenkin rutiini alkanut rullaamaan, nimittäin väkisin kahdella tunnilla siirretty päivärytmi on alkanut pyörimään ja ipana nukkuu hoidossa jo rontin tunnin päiväunia. Vielä kun päästäisiin siihen normaaliin ronttiin pariin tuntiin, olisin täysin tyytyväinen. Mutta hyvä on näinkin, aloimme olla jo hieman helisemässä ylikierroksilla iltaisin käyvän naperomme kanssa.

Onni on ihana hoitopaikka, todellakin. Ritva on ehkä maailman herttaisin hoitotäti, lämmin ja lempeä. On ihanaa jättää hoitoon lapsi, joka jo ovella hyvissä ajoin alkaa hokea "hei hei" ja pyristelee kohti leikkipaikkoja. Hoitopaikan kavereista kun on tullut jo melkoisen tärkeitä kamuja, joista innostuksesta puhkuen jutellaan kotona kaiket illat.

Kännykässä on säilössä monia kuvia viime viikoilta, joita olin ajatellut nyt teille postata - mutta kah! Olen mennyt hävittämään kaikki kännykkäni piuhat, latureineen päivineen. Ei onnistu kytky tietsikkaan, ei akun lataus. Suutarin lapsilla ei totisesti ole kenkiä.

Niinpä laitetaan nyt tunnelmapalaksi muutama Kätkön huonekalu sekä kuva avajaisia edeltävältä yöltä. Siinä uunituore yrittäjäpariskunta on juuri viimeistelemässä liikettään, kello on 04 aamulla ja ahkerat kuhnurit nojailevat toisiinsa väsyneenä ja pöllämystyneinä. Ehtiihän sitä haudassakin nukkua.

Onneksi on tuoleja, joilla istua.

Ostaisitko näiltä auton? En minäkään. 

Kerrassaan luotettavan näköistä porukkaa.

Jaa miksikö taas Kätkön kuvia? No vaikka sen vuoksi, että nyt juhlitaan Kätkön nettisivujen aukeamista. Sillä vihdoinkin ne ovat auki, tsekatkaapas: Klik! Ja vaikka olen aiemmmin vannonut kautta kiven ja kannon, ettei tähän blogiin mainoksia ilmaannu, sallittakoon kiellon päälle yksi pirteänpunainen linkki tuolla sivubannerissa... joohan? :)

Isi Ihmisnorsu

Niin, on se vaan kuulkaa hassua kun eräänä päivänä herätessään vuosien unelma onkin totta. Sitä häilyy hetken unen ja valveen rajamailla, koittaa saada selkoa tilastaan. Näenkö minä edelleen unta? Vai onko meillä nyt se oma puoti, se jossa voi vaikka jakaa asiakkaille hyvänmielen karkkeja? On, kyllä meillä on.

Kuten todettua (ja minkä blogin viime aikojen surkeasta päivitystahdista myös huomaa) elämään ei viime viikkoina, jopa kuukausina, ole mahtunut kauheasti muuta kuin Kätkö. Toki arki rullaa omaa tahtiaan töiden ja viikonloppujen katkeamattomana jonona, mutta ajatukset ovat kyllä olleet niin tiukasti Kätkössä, ettei tosikaan. Kyllä sitä on synnytetty kuin toista lasta.

Onko sitä sitten ehditty mitään muuta? Hyvä kysymys ja vielä parempaa on se, että voin rehellisesti vastata tähän "Kyllä on!". Ollaan käyty Särkänniemessä, monta kertaa. Vierailtu serkuilla, ihasteltu sirkusta. Ajettu uimarannalle kauhistelemaan kesän viimeisiä uimahetkiä ja nautiskeltu Tammelantorilla raukeita lounaita. Mistään näistä ei nyt ole tarinoita täällä blogissa, näiden osalta on siis nojattava vain omaan muistiinsa.

Sitten on taas ollut hetkiä kotona, arkisia iltoja ennen nukkumaanmenoa, kun väsynyt äiti on todennäköisyyksiä uhmaten jaksanutkin juosta kameran perässä ja ikuistaa palasia siitä hassusta härdellistä, josta koti-illat ja meikäläisen perhe muotoutuu. Kuten nyt vaikkapa Isi Ihmisnorsusta.

Mikään vuori ei ole liian korkea meikäläiselle.

Polkaistaan vaan norsua kylkeen, niin se tajuaa kumartua alemmas.

 

Sitten tukeva ote kaulasta ja eikun menoksi!

Välillä voi kuiskia komentoja suoraan norsun korvaan.

Välillä norsu yrittää vikuroida.

Mutta minä kipuan nopeasti takaisin selkään.

Kätkön avajaiset

Perjantaina siis juhlittiin vihdoin Kätkön avajaisia. Jossain vaiheessa jatkuvien yörupeamien ja päiväpaahtamisten keskellä alkoi jo epäilyttää, josko koskaan saamme putiikkia auki, mutta niin sitä vaan pysyttiin alkuperäisissa suunnitelmissa ja perjantaina siis hipattiin. 

Lupaus joka pidettiin.

Menoa ei haitannut edes se tosiasia, että kutsut avajaisiin lähtivät vasta keskiviikkona. Aiemmin kun ei uskaltanut asiaa lukkoon lyödä. Mutta onneksi ystävät jo tuntevat metkumme eikä myöhäinen kutsu tainnut yllättää enää ketään. Sen verran runsaslukuisina kutsutut lyhyestä varoitusajasta huolimatta paikalle pääsivät.

Ja oli meillä kivaa, voi pojat!

Tarjolla oli kuohuviinin ohella pillimehuja, olutta ja valkoviiniä sekä lätkäliigoja, tutti frutteja ja cocktail-tikkuja. Niiden kokoamisesta en tosin voi mitenkään päin ottaa kunniaa; yritin koota kolme, jonka jälkeen totesin puuhan olevan kaikkea muuta kuin meikäläisen hommaa. Niinpä tikkusirkuksesta vastasi yksin oma rakas äitini. Kiitos ihana äiti!

Tikku poikineen.

Jaa niin, jotta ehdimmekö saada kaiken valmiiksi? Emme tietenkään. Tuotteista puuttui hintoja, katon sähkövedoista maalia, kassakone ei toiminut ja osaa tuotteista ei saatu edes esille. Sovituskopin verhonkin mies kiinnitti hädissään hakaneuloilla asiaan tunti ennen avajaisia havahduttuamme. Mutta eipä puutteet tuntuneet vieraita haittaavan - enkä niitä itsekään enää illemmalla muistanut. 

Jotain sentään saatiin esille.

Kenkätelineitä voi itsekin rakentaa, kuten vaikkapa tämän tässä.

Ja halkokoriin menee nätisti farkutkin.

Ne on sit aitoa nahkaa, ei mitään keinohaperoa.

Avajaisia edeltävänä päivänä seisoimme miehen kanssa hississä, kun tuumasin hänen omistavan nyt jo kolmet silmäpussit. Kyllä, luitte oikein, kolmet. En ole ikinä nähnyt niin monia silmäpusseja yhdessä naamassa kenelläkään, joten saavutus sekin. 

Niinpä ajattelimme hippojen ehkä päättyvän hyvissä ajoin ja meidän kaatuvan sänkyyn puolenyön tienoilla. Vaan vähänpä tiesimme. Kun siinä sitten aamulla puoli viiden tienoilla järsimme pitsaa keittiön pöydän ääressä oli todettava, jotta olipahan vaan hyvät bileet! Vaikka omat olikin.

Heippa vaan, me ollaan täällä Kätkössä!

Seuraava päivä paljastikin sitten ihanan yllätyksen: olimme kaiken lisäksi olleet vielä ekstrakilttejäkin. Niin vaan saimme hirmuisen kasan onnittelulahjoja, oli kuin joulu olisi tullut kylään. Ootte te hassuja kaikki, meidänhän sitä piti teitä kestitä eikä päinvastoin!

 Näillähän pysyy hengissä parikin viikkoa.

Ainoa asia mikä nyt harmittaa on se, etten muistanut napsia juuri yhtään kuvaa. Olisi pitänyt rekrytoida joku kameran varteen. Hö. Mutta hätä ei ole tämän näköinen, sillä onneksi vieraiden joukossa oli myös bloggareita, jotka tunnetusti osaavat kuvata. Niinpä tarkempia kuvia itse liikkeestä löytyy vaikkapa Tiinakaisan ihanasta blogista.