Sairasta lomaa

Olen nyt ollut yli viikon sairaslomalla ja kaksi vielä edessä. Ainakin. Koitan levätä, ottaa iisisti ja parantua, mutta kaltaiselleni menijälle tämä on välillä hieman... hmm, no vaikeaa. Niinpä olen ottanut nyt työn alle pienen projektin, sellaisen, jonka tohtorisetäkin hyväksyi. Eli se ei rasita, ei hengästytä eikä muutenkaan kuormita. Päinvastoin, siitä saa voimaa.

Minkäkö? No, tässäpä muutama kuvavihje.

Väriä elämään!

Tällä kertaa teen jotain itselleni. Ja se onnistuu, piste.

Eli taas täällä neulotaan, kyllä. Elämä menee juuri nyt sangen rutinoituneita latuja. Minä sairastan kotona, hiihtelen huoneesta toiseen jumpsuitissani (ostin muuten smurffiasun kaveriksi kokomustan haalarinkin) ja neulon. Välillä vetäisen kupillisen kuumaa, katselen ikkunasta Tammelantorin hyörinöitä ja palaan sohvalleni.

Nasu se puolestaan rakentelee tornejaan. Mitä korkeampia, sen parempi. Sen lisäksi nassikka puhuu alati kiihtyvällä tahdilla niin, että nykyään se onnistuu keskustelemaan vanhempiensa kanssa jo suhteellisen värikkäitä ja mieltä avartavia keskusteluitakin. 

 Jumanskekka! Tsiigatkaas tätä kaunokaista.

Taidankin hakea Barban tätä ihastelemaan.

Mutsi hei, tunnusta. Tönäsitsä tätä?

On hassua käydä keskusteluita lapsensa kanssa. Siis sen saman, joka vielä hetki sitten pönötti tyytyväisenä tississä kiinni. Toki ne keskustelut rajoittuvat vielä melko arkisiin huomioihin (kuten vaikkapa siihen näkyykö kotimatkalla piipaa-autoja), mutta tästähän ne lähtevät, eikös? Nyt jo tiedän, että ipanalla on huumorintajua, ilkikurisuutta ja mielikuvitusta. Niillä eväillä ihmisestä ei voi tulla muuta kuin kerrassaan ihana. Sellainen, jonka juttuja jaksan aina kuunnella.

Itselläni levontäyteisiin päiviin sisältyy myös pientä kuplintaa. Uusia tuulia, avartavia ajatuksia. Jotakin uutta on syntymässä, mieli lentelee vapaana ja hyrrää tyytyväisenä erilaisten tulevaisuudenvisioiden parissa askarrellessaan. Enempää en voi paljastaa, valitettavasti, mutta tämä nyt eräänlaisena loppukuittauksena: hyvissä meiningeissä täällä mennään, vaikka tämä mokomakin mykoplasma vie osan voimistani. Onneksi silti vain osan.

Mokomakin mykoplasma

Röh ja köh sairashuoneelta. Täällä sitä edelleen sairastetaan, kaiken maailman kokeissa on nyt käyty ja muutamien röntgenkuvien, erinäisten sydänkäyrien, verikokeiden ja keuhkolääkäreiden jälkeen diagnoosiksi täsmentyi mykoplasma. Tuo ah! niin ihana huippu-urheilijoitakin riivaava bakteeri. Ja hei, meikäläinenhän on myös kunnoltaan kuin huippu-urheilija, kuka siellä oikein hirnuu?

Mutta joo, enpä voi muuta todeta kuin että kannattaa mennä lääkäriin ehkä hieman aiemmin kuin rontin kolmen kuukauden sairastamisen jälkeen. Sillä yli kolme kuukautta mä nyt olen "flunssassa" ollut, ihmetellyt huonoa kuntoa ja vetämätöntä oloa, mutta ajan kanssa samalla myös turtunut siihen niin, että luulin olotilaa jo normaaliksi. En enää muistanut miltä tuntui kotitalon rappuset hengästymättä nousta.

Täytyy sanoa, että tässä kohdin ei kyllä ole ikävä kotiäiti-aikoja. Sillä kotiäidithän eivät voi sairastaa, eivät sitten mitenkään. Nyt kun ipana on hoidossa, on enemmän kuin ihanaa jatkaa köhäisiä uniaan miehen pakatessa nasukkaa autoon. Puhumattakaan sitä luksuksesta, että saa ihan koko päivän vain olla ja levätä. Itsekseen.

Nasu se on puolestaan kunnostautunut hirmuisten tornien rakentajana. Kun äidistä ei iltaisinkaan ole juuri muuhun kuin voipuneena lattialla istumaan, on ipanan viihdytettävä itseään. Ja hienostihan tuo sujuu, minä sitten kannustan taustajoukoissa ja siunaan parivuotiaan mielikuvitusta. Se kun tuo tälle raato-äidille ruhtinaallista, kipeästi kaivattua omaa aikaa. Lue: lepoa.

Kun oma pituus loppuu, otetaan tuoli avuksi.

Susta ei mutsi ehkä olis nyt tähän, yskit tornitkin kumoon.

Niin että otatko pari askelta taaksepäin, kiitos.  

Tulehdusko se siellä?

Iltaa ystävät. Tulin vain nopeasti linjoille kertomaan, jotta hengissä täällä ollaan edelleen. Olen sairaana, epäilevät kaikkea mahdollista keuhkokuumeen, astman, sydänlihastulehduksen ja mykoplasman väliltä. Sairaslomalla siis ollaan ja kokeiden tuloksia odotellaan, joten olo ei varsinaisesti ainakaan mikään hehkeä ole. Mutta eiköhän se tästä kunhan syyllinen vain löytyy.

Palataan olon ollessa parempi!

Minä syön nyt muroja

Terkkuja Helsingistä työmatkalta! Kävimme juuri kollegan kanssa herkullisessa nepalilaisessa ravintolassa ahtamassa kupumme täyteen (kyllä, myös se liekitetty banaani oli ihan pakko ahtaa kitaansa) ja nyt istun lämpimän suihkun raikastamana hotellihuoneeni sängyllä, läppäri sylissäni ja selailen koneen uumeniin unohtuneita kuvia.

Kuten nyt vaikkapa näitä kuvia siitä kuinka Nasu syö elämänsä ensimmäisen kerran muroja. Tapahtuma taltioitiin kameralla ja siunatut metatiedot kertovat päivämäärän olleen marraskuun 4. päivä 2012. Siis samana päivänä kun Kimi Räikkönen voitti Formula 1 Abu Dhabi Grand Prixin, söi minun nasukkani ensimmäisen kerran muroja maidolla. Ehdottomasti päivän tärkein tapahtuma, globaalistikin ajateltuna.

Joo-o, me ollaan mutsi valmiina.  Tästä se lähtee.

Työnnä tänne suuhun vaan, mua ei uudet maut pelota!

 Ronskisti kitaan vaan!

Hä hä hä, sinne uppos!

Tsekkaa nyt mutsi, suu täynnä muroa!

Kas tässä vielä todistuskappaleet.

Ai kamala kun tuli omaa pientä perhettäni ikävä. Siellä ne ovat touhunneet iltatoimet keskenään, Nasu on lukenut Nasu-kirjaa iltapalalla ja ratsannut meikäläisen korurasioita iltapotalla. Sitten on vetäisty yöppi päälle, otettu Barba kainaloon ja pieni pöyhytukka on kipittänyt innosta jokellellen huoneeseensa nukkumaan. 

Jotenkin nämä illat eivät enää ole ihan samoja ilman touhutukan iltahaleja. Sitä nassikan tuoksua ja pikkuisen kropan lämpöä, sitä on kova ikävä.

Alle metrinen Picasso

Talouteemme on muuttanut Picasso. Lyhyt, mutta ei ehkä esikuvansa mukaisesti kuitenkaan vielä niin kalju taiteilijanalku, joka värikynä kädessään valloittaa kotimme pimeimimmätkin nurkat taideteoksineen. Vai pitäisikö puuhaa nimittää ennemminkin graffititaiteeksi? Sen verran abstrakteja ja luvattomiakin nuo hengentuotokset pruukaavat olemaan.

Kun Nasu piirtää (ja voi pojat sehän piirtää), tulee taidetta isolla liikkeellä ja suurella sydämellä. Siinä koko kroppa huojuu, vetää viivaa ja pyörittää palloa. Ikään kuin ipana tekisi taidetta valtavalla jättiläiskynällä, jonka liikuttamiseen vaaditaan koko hentoinen pikkutytön kroppa.

Toisaalta on mahtavaa sivusta seurata kuinka täysillä nassikka puuhiaan hoitaa. Jotakin tutun oloistahan siinä on, myönnän. Sillä sillon kun piirretään, sitä todella luodaan eikä näperretä mitään pikkukikkareita. Isoja muotoja, paljon värejä, liikesarjat olkanivelestä saakka kummuten. 

Meitsi se ei koe mitään tyhjän paperin kauhua.

Toi mutsin piirtämä kukka kyllä hivenen sotkee tätä teosta, 

mutta annoin senkin nyt sit piirtää kun se oikein aneli.

Eihän tuo ipanan taiteilu aina pelkkää ihailua kerää, ehei. Esimerkiksi se piirrety tapetti kyllä harmittaa edelleen. Ja vaikka kuinka kokeilin siihen sitä kehuttua Universal Stonea, niin ei. Ei lähtenyt sitten millään. Muihin tahroihin tuo ihmeaine vaikuttaa erittäin lupaavalta, mutta paperitapetin herkälle pinnalle ei sekään mitään voinut. Nyyh.

Ja äsken kun avasin uuden Dekon valmiina syventymään sen herkullisiin kuviin ja mielenkiintoisiin sisustusjuttuihin, oli joku ehtinyt ennen ja piirtänyt ihan jokaiselle sivulle jotakin. Tribaaleita, pyörteitä, viivakasaumia ja sen sellaista melko hapokastakin kamaa. Niin että jos se ei ollut Nasu, on miehelle haettava jokin lääkitys. Sen verran levotonta kamaa tuo on. 

Hei, nero työssään. Ei parane häiritä.

No, kun nyt kerran keskeytit niin kysy. Kysy sitten, jostain ihme Tekosta vai?

Kuinka nämä kootaan?

Löysinpä koneen kätköistä muutaman joulupyhä-kuvankin. Nasu nimittäin sai serkuiltaan Muumitalon ja -laivan ja niillä me sitten leikimme joulun lomapäivät. Kukaan ei vaan kertonut minulle kuinka nuo talot ja laivat oikein kootaan. Osalta muumeista irtosi häntäkin ja niin siinä sitten koottiin kieli keskellä suuta taloa ja suurinenäisiä otuksia. Hauskaa oli.

Toi mutsi on kyllä uskomattoman kömpelö.

Parasta että mä asettelen nämä tänne taloon.

Jep, siellä ne nyt asuvat ja touhuavat.

Joko sä mutsi oot toipunut ponnisteluistasi?

Nasu se sitten totesi välillä erittäin kärsivällisellä äänellä huokaisten "äiti ei osaa", johon oli meikäläisenkin tyytyminen. En tosiaan osannut. Uskomatonta, että diplomi-insinöörin koulutuksellakin on aivan hukassa moisten pienoismallien kanssa (mukana ei ollut ohjeita). 

Luultavasti miehen olisi pitänyt koota nuokin, hänhän se meillä on se, jolla on vakuuttava ja monivuotinen pienoismalli-kokemus. On vetänyt aiheeseen liittyviä kerhojakin aikoinaan, mokomakin näppäräsormi. 

No, koska periksi ei anneta, sain minä lopulta tönöt kokoon ja laivan seilaamaan. Ylimääräiseksi tulkitsemani osat piilotin Nasun huoneeseen, mietitään niitä sitten myöhemmin.

Paukku

Jatketaanpa nassikan nerokkaiden ilmaisujen parissa. Sillä kyllä, meikäläisen mielestä Nasu on tietenkin kaiken muun täydellisyytensä ohella myös järjettömän älykäs ja taitava. Ja mitenkä niin olen puolueellinen arvioija, häh?

Jutun juuri on se, että nyt tuo nassikka päästi eilisillä kummityttöni synttäreillä niin unohtumattoman läpän että! Kakka-aiheisen tottakai. Homma meni kaikessa yksinkertaisuudessaan näin: astelimme yläkerrasta alakertaan, ipana ja minä. Nasun pieni käsi kädessäni, rappunen kerrallaan (ne kun hivenen luistivat, penteleet). Yhtäkkiä parin äitivuoden tarkaksi hioma suuri nenäni saavutti etäisen kakan tuoksun.

"Onko Nasu sulla kakkahätä, mentäiskös vessaan?" tiedustelin ipanalta niin ohimennen kuin vaan ikinä osasin. Tiedättehän, samaan tyyliin miten kommentoidaan säätä ventovieraalle? Hennosti tunnustellen siis, sitä varsinaista asiaan pääsyä odottaen. "Ei kakka, vaan paukku" ipana totesi tyynen rauhallisesti ja pieraisi päälle.

I rest my case. Metrimake, joka ennalta tietää mikä hätä on ja tuleeko ilmavaiva varren kanssa vai ilman, on mielestäni yksiselitteisesti nero. Eihän moista tiedä moni raavas mieskään.

Synttärikesteiltä ei lähdetty kotiin ilman omaakin lahjaa, niin antavaisia ja ihania nuo Nasun serkut ovat. Tällä kertaa Nasu sai omakseen ehkä maailman söpöimmät nukenvaunut joita sitten kotona kärryteltiin. Rikin osoittautuessa vastahankaiseksi vauvaksi löytyi kyytiin lopulta joku vähemmän vastaanpyristeleväkin.

Tämä kaveri pysyy ainakin kiltisti paikoillaan, noin.

Sitten pitsit suojaksi ja mennään.

Älä huoli nukke, sä olet varmoissa käsissä.

"Ei vauva, vaan tyttö!"

Hui kamalaa, pieni nasukkani on äkkiä hurahtanut pieneksi tytöksi. Itikalla on tapana hokea itsestään melko kuvailevaa hokemaa: "Nasu ei oo vauva, vaan tyttö". Välillä tosin saattaa vielä vauvattaa ja Nasu inttää olevansakin vauva, mutta useimmiten natiainen arvioi itsensä nyt tytöksi.

Kovasti tuo tajuaakin asioita, hoksaa ihan itsestään. Erityisesti kodin hommissa Nasu on kunnostautunut viime aikoina ihan tosissaan ja niin siltä menee lattioiden harjaukset, pöytien pyyhkimiset, pyykkien pesu, kuivaus ja paikoilleen laittaminen, tiskikoneen tyhjennyt & täyttö sekä monet muut huushollin pikku askareet kuin vettä vain.

Älkää käsittäkö minua väärin, en valita. Mutta koska voin käsi sydämellä vannoa, etten ole koskaan ipanan nähden silittänyt yhtikäs mitään, herää kysymys, mistä ihmeestä nassikka tietää mitä silityslaudalla ja silitysraudalla tehdään? Onko se jossain piilogeeneissä vai? Vaisto ajaa oikeaan toimintaan? Amatööriäiti ei nyt kyllä tajua.

Anna mä mutsi selitän miten tämä homma hoidetaan.

Eli, ensiksi silitetään vaate kädellä näin. Ja sitten rauta päälle.

Sitten toinen lahje kädellä sileäksi, näin!

Ja perään taas hieman silitystä. Melko simppeliä, vai mitä mutsi?

Olen siis häkeltynyt. Lisäksi tänään lisäsin vettä aikuistuvan lapseni myllyyn esittelemällä hänelle konseptin nimeltä 'pikkuhousut'. Selitin kuinka niitä pidetään sitten kun ei vaippoja enää pidetä ja esittelin päälläni olevia pikkuhousuja ikään kuin sanomaani vahvistaakseni.

Nasuhan se vaati heti pikkuhousut päälle, "ei vaippaa". Puin ipanalle koko lahjaksi saadun alusasusetin toppeineen ja reteine pöksyineen ja nassikka oli tikahtua ylpeyteensä. Lastani katsellessani sydämessä alkoi kipristää ja vatsassa ikävästi muljua - onko se noin iso jo? Pikkuinen tyttö pikkuhousuissaan, aawww!

"Laitan sut pikku-Nasu kohta pulloon turvaan enkä päästä pois. Teen susta mun pienen pullonhenkeni."

"Älä nyt mutsi viitsi, mä olen tyttö jo!"

Kässä-Heli

Ja katsokaa! Niin se elämä vain on hassua, juuri kun ehdin kirjoittamaan toiveitani ensi vuodelle niin johan toteutui jo yksi niistä. Nimittäin aikaa itselle ja omille harrastuksille. Mutta mikä parasta, samassa kaupassa sain vielä mahdollisuuden tutustua uusiin, samanhenkisiin ihaniin ihmisiinkin. Nyt on nainen yhtä suurta hymyä!

Kävi niin, että sain uudelta ystävältäni eilen kutsun tapaamiseen, johon sisältyi käsitöitä, hyvää seuraa, vertaistukea ja rauhallista oloilua. Juuri sellaista puuhaa johon olin haaveillut pääsevänikin. Täytyy tunnustaa, että oikeasti hieman jännitti mennä tällaiseen kokoontumiseen, jossa en oikeastaan tuntenut ennalta kuin kutsun esittäneen (ihanan!) ihmisen. Varsinkin kun eivät ne käsityötkään nyt niin vahva puoli meikäläisessä ole.

Ei sillä, haluaisin osata tehdä käsitöitä, mutta into ei aina kompensoi taitoa. Muistanette esimerkiksi sen meikäläisen surkuhupaisan aplikointiyritelmän? No niin, usein nämä käsityö-hommelit päätyvät siis juuri noin. Hammasta purren rumaan loppuun saakka. Mutta on niitä onnistumisiakin toki tullut, kuten vaikkapa tämä villatakki. Mistä innostuneena työn alla on nyt sama takki oranssina.

Eihän se tietenkään putkeen ole mennyt, tämäkään neulos. Miten ihmeessä ihminen, joka on jo kerran tehnyt kyseisen villatakin onnistuneesti loppuun saakka, voikaan tunaroida seuraavan kohdalla niin, että tekee kumpaankin etukappaleeseen kaula-aukkokavennukset vääriin päihin? No, kerron teille että kyllä vaan voi. Minä ainakin voin.

Tosin on niitä onnistumisiakin tullut, kerrottakoon sekin nyt rehellisyyden nimissä. Aikoinani (lue: alle kaksikymppisenä) olen nimittäin taiteillut tällaisen tekeleen. Ja huomatkaa, että jokainen noista kuvioista on itse ruutupaperille suunniteltu. Ja ei, nuo eivät ole hanhia vaan joutsenia. Mies tätä villistä yhä kiltisti pitää, tosin vain paukkupakkasilla.

    Siinä on kyllä luovuus leiskunut.

Seuraavaksi, heti kun saan tuon neuletakin vaan selätettyä, aion neuloa jotakin itselleni. Paita malleineen on jo tiedossa, nyt vain odotellaan amatöörineulojalle ohjeita. Jeejee, en malta odottaa. Ja kuviakin lupaan laittaa, heti kun olen kädet kosteina jotain valmista aikaan saanut.

Jotta eipä mulla tänään muuta. Oli niin kiva ilta etten voi lopettaa virnuilemista. Varsinkin kun levottomassa mielessäni kuplii jo jos jonkinmoista ideaa siitä, mitä kaikkea mä vielä voinkaan neuloa...

Vuosi 2013

Siinähän se sitten vaihtua vierähti, vuosi 2012 muuttui vuodeksi 2013. Täytyy siis jälleen opetella kirjaamaan päivämäärät eri tavoin mitä lihasmuisti sanelee, mikä ainakin meikäläiselle tuottaa välillä suurta vaivaa ja keskittymistä.

Tänä vuonna juhlimme vuoden vaihtumista pitkästä aikaa miehen kanssa kaksin viihteellä. Nasu oli mummilassa yökylässä ja me Tampereen yössä ystävien kanssa. Iltaan kuului niin hyvää ruokaa, iloista jutustelua, yllättäviä kohtaamisia kuin riehakasta tanssiakin. Sanalla sanoen kaikkea sitä mitä hyvään viihdeiltaan kuuluukin kuulua. Ja kiitos ystäväni, meistä on kerrankin ikuistettu yhteisvalokuvakin:

Huomatkaa allekirjoittaneen nuhteeton juhlalook.

Vuoden vaihtuminen tarkoittaa myös sitä, että muutamia päiviä sitten tämä meikäläisen vaatimaton blogitekele täytti tasan kaksi vuotta. Hupsista vaan kun aika lentää! Unohdin moisen merkkipaalun joulutohinoissani tykkänään, mutta juhlistetaan sitäkin siis nyt. Hyvä me, hyvä te!

Tapanani on ollut myös muistella kulunutta vuotta tässä kohtaa hieman tarkemmin sekä luoda suuria suunnitelmia, toiveita ja arvauksia ensi vuoden suuntaan. Niin ajattelin tänäkin vuonna toimia. Eli tällaisia ajatuksia minulla oli vuosi sitten tästä kuluneesta vuodesta 2012.

Ootteko te valmiita?

Mä ainakin olen.

**********************

VUOSI 2012

Vuosi alkoi tilasto-outoutena kun mies jäi koti-isäksi Nasua hoitamaan ja minä jatkoin duunarimutsina. Vaikka miehen piti alun perin jäädä kotiin vain muutamaksi kuukaudeksi, venähti se aika lopulta lähes yhdeksäksi kuukaudeksi. Edelleenkin mies muistelee aikaa sen pohjalta, kuinka valtavan nopeasti se aika sitten menikin. Hujaus vaan.

 

Mies osoittautui loistavaksi koti-isäksi, minkä olin aina tunnetasolla tiennytkin. Joka päivään kuului säännöllistä ulkoilua, kunnon päikkärit ja leikkimistä niin, että välillä mietin josko mies on asiassa meikäläistäkin suvereenimpi. Ja tämä amatööriäitihän oli kotiäiteilyssään mitä soljuvin, eikös?

 

Perheessämme koitti siis aika, jolloin mies tiesi parhaiten sen mitä ipanalle kulloinkin puetaan päälle, koska se on syönyt, kauanko nukkunut ja miten se klassinen vatsa toimii. Kateellisena seurasin vierestä sitä kuinka helpon oloista puolitoistavuotiaan kanssa kotona oleminen oli. Lähipuistojen tädit oppivat tuntemaan liehuvalettisen mieheni naamalta ja Nasulle aika isin kanssa oli korvaamatonta. Usein nuo kaksi puuhailivatkin juttuja todeten vaan, ettei äiti tätä nyt tiedä eikä tajua. Niin, Nasun ja minun tiukka tiimeys vaihtui mies & Nasu -parivaljakkoon. 

 

Tuon kevään jälkeen olen usein miettinyt sitä miksi todella useammat miehet eivät jää kotiin lapsiaan hoitamaan, edes hetkeksi? En oikeastaan voi tajuta sitä. Työura, se alati pitenevä, kun nyt on vaan niin jumalattoman pitkä, että kyllä niitä mielenkiintoisia duuneja ehtii painamaan pari kuukautta myöhemminkin. Mutta se oma lapsi, se ei todella ole pieni kuin kerran. 

 

Jotenkin haikeana todistin tätä sivusta itsekin, sillä en kiistä etteikö olisi ollut monia talviaamuja, jolloin olisin antanut vaikka toisen munuaiseni siitä että olisin saanut kömpiä nukkuvan miehen tai Nasun viereen ja elää sen päivän kotona heidän kanssaan. Mutta ei, niin oli sukellettava sysipimeään pakkasaamuun ja ajettava toimistolle kahdeksaksi tunniksi tehoilemaan. Niin, kyllä tuo kevät korosti meikäläisellekin asioiden suhteellisuutta ja hetkellisyyttä.

Hetkisen lepoa ja sitten tositoimiin.

 Paitsi että nämä sukat saavat kyllä lähteä ihan ensin.

Kesällä Nasu täytti kaksi vuotta ja yhtäkkiä perheessämme asusti suomen kieltä puhuva taapero. Se alkoi muutamista sanoista ja on kiihtynyt jo varsinaiseksi puheenpulputukseksi. Nasun sanavarasto on hurjalta tuntuvan suuri, mutta vielä ihmeellisempää on se miten tuo ipana todella ymmärtää aivan kaiken kuulemansa. Kohta täällä meillä jo väitellään politiikasta, sanokaa minun sanoneen.

Elokuussa Nasun elämässä alkoi jännittävä uusi aika, kun nassikka siirtyi kotihoidosta ihanan Ritvan perhepäivähoitoon. Nasulle siirtymä ei tuntunut kovin suuria suruja aiheuttavan, löytyihän Ritvan luota rakkaat leikkikaverit Eino, Anni ja Eena, mutta äidille se ottikin sitten hitusen kovemmin. Draamaan taipuvainen luonteeni herkisteli ajan kanssa "joka ei koskaan enää palaa", kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja muistutin että sitähän se elämä kaikkinensakin on: hetkiä, jotka eivät koskaan enää palaa.

Vuosi sitten kirjoitin kuinka keväällä saamme päätökseen erään pitkään jatkuneen ja voimia vieneen projektin. Tällöin en puhunut Kätköstä, vaan eräästä toisesta projektistamme. Ja se todella saatiin maaliin kesän aikana, lievästi ilmaistuna uupuneina, mutta onnellisina. On helppo hymyillä kun urakka on takana, mutta ihan varma en ole lähtisinkö moiseen enää uudelleen mukaan. 

Nämä vielä pois tieltä ja noin! Mä olen valmis.

Jiihaa! Tämä se on elämää. Ja aion meinaan pomppia ensi vuonnakin!

Vuosi sitten kirjoitin myös unelmasta, jota "katsotaan vihdoin silmästä silmään, pelottomana ja avoimin mielin. Saas nähdä miten siivet kantavat ja kuinka pitkälle uskallamme mennä." Arvannette ehkä nyt mihin tällä viittasin?

Vuodesta 2012 ei siis voi puhua ilman että puhuu Kätköstä, tuosta rakkaasta toisesta lapsestamme. Se alkoi villinä unelmana jo vuosia sitten ja seisoo nyt täytenä totena vanhassa kivitalossa Tammelantorin laidalla. Kätköstä, jos mistä olen ylpeä! Se on vaatinut kirjaimellisesti satoja tuntia työtä, luovuutta, epäilyjä, remontointia, ahdistusta, tuskaa, kyyneliä ja epätoivoa. Ja samalla antanut onnellisuutta, haaveita, villejä voimaantumisen tunteita ja riehakasta riemua niin, etten epäröisi hetkeäkään tehdäkseni kaiken tämän uudelleen.

Mutta Kätköön se on humahtanut aika lailla tämä meidän vuotemme 2012. Koko kevät sitä suunniteltiin kirjalliseen muotoonsa, täytettiin hakemuksia ja tehtiin selvitystyötä. Kesällä puolestaan ihmeteltiin ihmisen kykyä oppia jatkuvasti uutta kun liiketilaa remontoidessa vastaan tuli mitä moninaisimpia haasteita. Ihastelimme myös ystäväpiirimme väsymätöntä halua auttaa meitä ja totesimme, että ihminen todella tulee tarpeen vaatiessa toimeen vain muutaman tunnin unilla. Yöt kun ovat loistavaa maalausaikaa. 

Syksyllä mies sitten irtisanoutui aiemmista töistään, Kätkö vihdoin avattiin ja minäkin sain huudella salaisuudestamme jokaiselle vastaantulijalle. Vastaan tuli niin suuria onnistumisia kuin todellisia vastoinkäymisiä ja huonoa säkääkin. Mutta kaikesta selvittiin ja oppimiskäyrä on tässä(kin) asiassa lievästi ilmaistuna jyrkkä. Eipähän pääse tylsistymään.

Ja nyt on sitten tammikuu, mayojen ennustama uuden ajan alku. Vuosi 2013 on pakko olla onnen vuoteni, sillä onhan 13 onnenumeroni ja syntymäpäivänikin. Mitä siis näen tulevaisuudessamme?

**********************

VUOSI 2013

 

Ensi vuodesta odotan tasaisempaa ja rauhallisempaa vuotta kuin mitä tämä turbulenssi vuosi on ollut. Toivon, että uusi arkemme asettuu uomiinsa ja elämä alkaa rullata näillä vastaluoduilla uusilla urillaan. Kätkön elo on alkanut jopa paremmin kuin ikinä uskalsin toivoakaan ja hartaasti toivon, että sama tahti jatkuisi. Toivon miehelle ja minulle myös enemmän unitunteja ja vähemmän yötöitä.

 

Ensi vuonna toivon saavani hieman enemmän aikaa itselleni kuin mitä viime vuosina on ollut mahdollista. Haluaisin palata aktiivisempaan harrastamiseen, lisätä harrastustuntien määrää. Aion myös pitää työnteon määrän järkevissä kantimissa, mutta toivon myös hartaasti pääseväni toteuttamaan itseäni uusissa mielenkiintoisissa projekteissa. Näistä osa jo häämöttää horisontissa niin, että niiden ääriviivat näenkin. Niitä on siis tulossa, tiedän sen.

 

Ensi vuodelle toivon myös enemmän aikaa ystäville. Tämä toiveen voisi niputtaa tuohon harrastustuntien lisäämiseen, sillä olen ajatellut varaavani säännöllisesti aikaa ystävien tapaamiseen. Jos ei muutoin, niin sitten oikeasti se kalenteri kädessä sopien.

 

Ei varmaankaan tule yllätyksenä jos kerron, että ensi vuodelle minulla on myös haaveita ja, tunnustetaan nyt, unelmiakin. Sellaisia salaisia, hentoja. Kuin hienoa pitsiä, joka saattaa hajota käsiin jos liian kovakouraisesti käsittelee. Ei niistä voi ääneen puhua, yksin niitä sydämessäni hellin. Ehkäpä, ken tietää, niistä jokin ensi vuonna toteutuu? Onhan kyseessä kuitenkin onnenumerovuoteni. 

Näihin salaisiin tunnelmiin kuittaan nyt tällä erää. Päinvastoin kuin aikoinaan luulin, blogikin jatkaa elämäänsä. Aina välillä mietin miten hassua puuhaa tämä oikeastaan onkaan, mutta rakasta kuitenkin. Eli ette te meikäläisestä tule vielä ensi vuonnakaan eroon pääsemään. Joten ei muuta kun

Rakkauden ja onnen täyteistä vuotta 2013!