Näytetään tekstit, joissa on tunniste amatööriäiti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste amatööriäiti. Näytä kaikki tekstit

tiistai 14. toukokuuta 2013

Uhmakasta arkea

Seuraa äititilitystä. Olen nähkääs päässyt vierailemaan "olen maailman huonoin äiti" -lähteellä ja aikani siellä näitä fiiliksiä ammennettuani tulin siihen tulokseen, että hyvin luultavasti jokainen teistä äideistä ruudun sillä puolen tietää mistä fiiliksistä puhun. Ovat meinaan kuulemma sen verran universaaleja tunnelmia. Eräs läheiseni totesikin minulle näiden tämän kaltaisten tunteiden itse asiassa kuuluvan tietynlaiseen äitinä kasvamiseen. Olevan osa prosessia, toisin sanoen.

No, enpä tiedä siitä, mutta sen tiedän miltä nuo fiilikset pään sisällä tuntuvat. Meillä nämä fiilikset ovat nyt viime aikoina liittyneet ipanan sangen tuliseen uhmaikään. Ja kyllä, käytän ihan tietoisesti nyt sanaa "uhma", sillä pelkkää omaa tahtoa tuo nassikan meininki ei enää ole. Kyllä se nimittäin välillä on ihan puhdasta uhmailua, vanhempien haastamista ja vastustamista.

Paskin fiilis itsestä tulee silloin, kun on tehnyt jotain mitä on itselleen aiemmin vannonut ettei tee. Uhmaikäisen kanssa se meinaa useimmiten sitä, että hermot menee. Ettei oma kärsivällisyys paukukaan niin pitkälle kuin oli ehkä toivonut tai ajatellut. Kokemukseni mukaan tiedän, siis todella tiedän, ettei uhmakohtausta auta laisinkaan se, että äidillä(kin) menee hermot. Oikeastaan aina se vaan pitkittää ipanan raivoamista. Mutta silti ne vaan joskus menevät.

Ja ei, en ruoski itseäni nyt mitenkään liikaa. Olen ihminen ja lapseni puolestaan melko tulinen luonne, kuten vanhempansakin. Nyt uhmaiässä se ilmenee päivittäisinä uhmailuina ja hetkittäisinä raivokohtauksia. Ja selvyyden vuoksi tarkennettakoon, että nyt puhun Nasusta enkä itsestäni. Niinpä välillä me olemme törmäyskurssilla, Nasu ja minä. 

Ja ikään kuin semikierona vastapainona nassikka on pääosin vaan niin ihana. Siis ihan mieletön tyyppi, kotoisasti sohvalla makkaraa puriessaankin niin vastustamaton että.

    
Siis mitä? Minäkö raivoaisin, karjuisin ja kiljuisin?


Tällainen kullannuppu kuin minä vai? Ehei, pois se minusta. 

tiistai 26. helmikuuta 2013

Päiväkotielämää

Meillä eletään täällä uudenlaista arkea. Tällä viikollahan on meinaan talvilomat ja skarpimpi vanhempi olisi ehkä tajunnut sen koskevan myös perhepäivähoitajia. No, enpä tajunnut. En ennen kuin minulle viime viikon lopulla lopulta selvisi, jotta tätä viikkoa ei Nasu Ritvalla viettäisi. Mukava tapa aloittaa viikonloppu, hädissään hoitopaikkaa maanantaiksi järkkäillen.

Onneksi Nasu lopulta pääsi kuin pääsikin siihen lähipäiväkotiin, johon asuinpaikkamme mukaan kuuluisikin. Päiväkodin johtaja on myös Ritvan pomo, joten ihan oikeasta osoitteesta nasukan sitten maanantaina noukin. Ja nyt on tunnustettava, että tämä viikko on tähän mennessä mennyt aivan toisin kun ennalta kuvittelen. Niin olen jälleen saanut tutkailla jumiutuneita ajatuksiani uudelleen.

Katsokaahan, itse olin jotenkin ennalta päättänyt, että tämä viikko rutiinimuutoksineen, eläväisempine päiväkotiympäristöineen ja hälinöineen olisi nasukalle jonkinlainen kulttuurishokki, väsyttävä ja mahdollisesti häkellyttäväkin sellainen. Ajattelin, että ipana olisi hieman hukassa ensimmäisen päivän, tarkkailisi tilannetta ja ehkäpä kaipailisi omia päivähoitokavereitaan ja tuttuja päivähoitonurkkiaan.

Just joo, minähän se näemmä lapseni tunnen. Nasu oli sitten kaikkea muuta. Maanantaiaamuna kun mies vei ipanan uuteen hoitopaikkaansa, oli nassikka tomerasti pihaan päästyään kirmannut muiden lasten joukkoon leikkimään. Ei ollut edes heippaa isälleen huikannut, perinteisestä lähtöhalista nyt puhumattakaan. 

Ajattelimme ilmiön olevan ohimenevää, uutuudenhurmaa. Viimeistään huomenna tulisi eroitkut, povasin illalla miehelle. Kattia kanssa. Tällä kertaa ipana oli välittömästi pihaan päästyään rynninyt liukurin kimppuun ja jäämäkeen eikä ollut silmäänsä isänsä perään lotkauttanut. Hoitajat kehuivat Nasun olevan reipas, itsevarma ja erittäin sopeutuvainen, niin oli kuulemma sujahtanut osaksi ryhmää kuin mikäkin vanha tekijä. Tässä kohtaa voisin vielä mainita, että tämä todella oli Nasun elämän ensimmäinen kerta päiväkodissa. 

Sama ilmiö on toistunut myös iltapäivällä, kun haen nasukkaa hoidosta. Se ei haluaisi lähteä kotiin, ei sitten millään. Sekä eilen että tänään otimme hieman matsia aiheesta, toisin sanoen (kuten Nasulle asiaa seliten): riitelimme. Tarkoittaa sitä, että meikäläinen korottaa ääntänsä ja kertoo äidin kohta suuttuvan, nasukka huutaa kuin hinaaja ja vetää x-asentoon lattialle/kadulle/lumelle tai ihan mikä alusta siinä vaan alla kulloinkin sattuu olemaan. Ihanaa.

Nyt huomaan tutkailevani koko asiaa hieman syvällisemmin. Olimme ajatelleet, että Nasu jatkaisi Ritvalla vielä ensi vuoden ja siirtyisi päiväkotiin 4-vuotiaana. Yhtäkkiä mietin koko suunnitelmaa, suunnitelmaa joka perustui olettamukseen että Nasulle perhepäivähoitaja on parempi vielä tässä vaiheessa. 

Yhtäkkiä en olekaan tuosta pörröpäästäni aivan varma. Mitä jos aktiivisempi, runsaslukuisempi ja puuhakkaampi päiväkoti olisikin Nasulle jo nyt parempi vaihtoehto? Sen ainakin tiedän, että päiväkodin täti Anne on jo tehnyt lähtemättömän vaikutuksen Nasuun. Annesta puhutaan kotona jatkuvasti ja tänäänkin häntä muisteltiin haltioitunein hymyin sänkyyn mentäessä. 

Voihan muna, niin sitä äiti jälleen siis "tiesi parhaiten". En kyllä kehtaa hokea moista murrosikäiselle tyttärelleni sitten joskus, eihän se pidä paikkaansa edes nyt. Faktojen eteen nöyrtyneenä lopetan kuviin Nasun toisesta elämän ensimmäisestä: elämän ensimmäinen laskiaispulla.

Hmmm... melko mehevä tekstuuri, pehmeä sisus. Mukava haptinen tuntuma, helppo pureskella.


 Kyllä, pystyn suosittelemaan. Annan tälle tuotteelle kiitettävä +

torstai 10. tammikuuta 2013

Kuinka nämä kootaan?

Löysinpä koneen kätköistä muutaman joulupyhä-kuvankin. Nasu nimittäin sai serkuiltaan Muumitalon ja -laivan ja niillä me sitten leikimme joulun lomapäivät. Kukaan ei vaan kertonut minulle kuinka nuo talot ja laivat oikein kootaan. Osalta muumeista irtosi häntäkin ja niin siinä sitten koottiin kieli keskellä suuta taloa ja suurinenäisiä otuksia. Hauskaa oli.

Toi mutsi on kyllä uskomattoman kömpelö.
Parasta että mä asettelen nämä tänne taloon.


Jep, siellä ne nyt asuvat ja touhuavat.
Joko sä mutsi oot toipunut ponnisteluistasi?

Nasu se sitten totesi välillä erittäin kärsivällisellä äänellä huokaisten "äiti ei osaa", johon oli meikäläisenkin tyytyminen. En tosiaan osannut. Uskomatonta, että diplomi-insinöörin koulutuksellakin on aivan hukassa moisten pienoismallien kanssa (mukana ei ollut ohjeita). 

Luultavasti miehen olisi pitänyt koota nuokin, hänhän se meillä on se, jolla on vakuuttava ja monivuotinen pienoismalli-kokemus. On vetänyt aiheeseen liittyviä kerhojakin aikoinaan, mokomakin näppäräsormi. 

No, koska periksi ei anneta, sain minä lopulta tönöt kokoon ja laivan seilaamaan. Ylimääräiseksi tulkitsemani osat piilotin Nasun huoneeseen, mietitään niitä sitten myöhemmin.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Letunpaistoilta from hell

Aina sitä listataan elämän ensimmäisiä, usein nimenomaan ihania kokemuksia. Ja mikäs siinä, samaahan teen itsekin. Mutta listataan nyt vaihtelun vuoksi elämäni hirvein letunpaistoilta. Sillä se oli tänään.

Olisi pitänyt aavistaa, että herra Murphy tulee kylään viimeistään siinä vaiheessa, kun sain päähäni paistaa meille lettuja eikä kaapeista löytynyt lettujen tekoon muuta kuin vanha jauhopussi. No, mies hirmuisella kiireellä kauppaan (oli lähdössä minuuttiaikataululla korismatsiin) ja me Nasun kanssa valmiusasemiin. Tästä tulisi kiva tyttöjen ilta, letunpaistoa ja herkkuja.

Mies saapui juosten, pyöräytti meille taikinan (meillä mies vastaa pääosin kokkauksesta) ja oli saman tien jo puolimatkassa ulkona. Pikaiset heiheit ja meidän iltamme saattoi alkaa. Niinpä asetuimme nasukan kanssa lieden äärelle ja laitoimme pannun kuumiamaan. Pikaisesti vilkaisin hieman klönttiseltä näyttävää taikinaa, mutta koska se ei ole ominta aluettani, päätin luottaa miehen kädenjälkeen.

Ensimmäisen kerran hermot menivät ensimmäisen letun käännön aikana. Perkeleen pannu, se jota olemme olleet vaihtamasa jo viimeiset puoli vuotta, tartutti taikinapahasen niin visusti itseensä kiinni, että oli kun olisi vanhaa tapettia seinästi irti repinyt. Ei irronnut ei. Tai no, irtosi, mutta niin taisi irrota puoli pannullista tefloniakin.

"Ei lannistuta", vakuuttelin vieressä hihkuvalle Nasulle ja riivin taikinan suiruina irti. Koitin lohdutella itseäni sillä, että helpompi tämä lettu olisi valmiiksi viipaloituna syödä (vaikka tunnelmahan siinä on aivan väärä) ja kypsyyhän se toinen puoli osissakin. Ohimennen vilkaisin taikinakulhoa - kummaa mömmöä edelleen.

Eipä mitään, lastalla saa tunnetusti raaputeltua ja niinpä kumosin ensimmäiset letun suikaleet lautaselle odottamaan. Pannun pinta näytti hirveältä. "Lisää voita ja uutta kehiin", ajattelin kuin mikäkin nyrkkeilijän raakki nasukan kannustaessa innostuneena vieressä. Kaiken lisäksi juuri pannulle läiskäisty taikina näytti vielä oudon kirjavaltakin eikä se johtunut ainoastaan pohjalle palaneen edeltäjänsä jäännöksistä.

"Mitäpä ei klöntti rasvaa parantaisi", tuumin ja heitin lisää ihraa peliin. Tuijotimme Nasun kanssa kärisevää lettuamme kasvavan epäuskon vallassa. "Olen minäkin äiti, en edes lettuja osaa paistaa", tuskailin ja vilkaisin ipanaani syrjäsilmällä. Päätin kallistella pannua hieman, josko se rasva ja palaneet kikkareet siitä tasoittuisivat. 

Vaan virhe! Siinä se tuli, salamannopea pikku käsi joka sujahti liedelle nopeammin kun minä ehdin sydämen ohilyöntiä saada. Salamannopeasti (siis oikeasti yllätin itsenikin) nappasin häkeltyneen nassikan syliini ja juoksin vesihanalle. Kylmää käteen, Panadolia suuhun ja pusuja ympäri pientä tuskasta tärisevää lasta.


Siinä tilanteessa ei paljon kuvia näpsitty, mutta palttiarallaa tältä mä olen siis näyttänyt tämän illan.


Onneksi Barba ja äiti ovat lohduttaneet mua.

Koska mies oli juuri vienyt auton, ei auttanut muu kuin istuttaa nasukka pyörän tarakalle ja sotkea lähilääkäriasemalle. Kaiken kruununa huomasin puolimatkassa kuinka pyörän perätuhto kolisi kuin vietnamilainen taksi. Silmäys telineeseen osoitti nykyihmisluonnon alennustilan surkeuden: joku urpo oli varastanut pyörämme ruuvit, ne jotka pitävät takaritsiä paikoillaan! Jumalauta.

Illan kliimaksi koettiin juuri äsken, kun kokemastaan yliuupunut ja tuskainen lapsi saatiin vihdoin sänkyynsä rakkaan Barban ja Tiikerin kanssa. Voipuneena kävelin ohi surullisen kuuluisan lettutyömaamme (keskenhän ne kaikki jäi) ja vilkaisin kahta mustunutta letuntekelettämme sekä kulhollista lettutaikinaa. Jepjep, siellähän ne letun pinnalla koreilivat: huolella kypsennetyt jauhomadot.

Jos ikinä, niin tänään oli letunpaistoilta from hell.

torstai 8. marraskuuta 2012

Pitkäkin se jo on

Hajamielinen, laiska ja huono äiti täällä taas, moi vaan. Havahduin nähkääs tuossa parisen viikkoa sitten siihen, että nasukan kaksivuotisneuvola olisi varmaan pitänyt olla joskus siellä sankarin synttäreiden tienoilla. Eli heinäkuun loppupuolella. Noooo, vastahan tässä marraskuuta kahlataan, joten eipä hätiä mitiä. Luuri korvalle ja toimeen.

Sain ajan suhteellisen nopeasti ja tällä viikolla sitten porhalsimme nasukan kanssa vanhaan tuttuun neuvolaan. Hassua miten siellä ei mikään muutu, paitsi meikäläisen neuvolan täti. Jälleen oli se vakkarityypi kuulemma äitiyslomalla (kuten oli käytännössä koko Nasun odotus- ja vauva-ajankin), joten en edelleenkään päässyt tapaamaan varsinaista tätiäni. Meidät otti sen sijaan vastaan Tiina, vallan ihana pirtsakka tummaverikkö.

Niin sitä sitten rakenneltiin niitä klassisia palikkatorneja, punnittiin ja mittailtiin. Naureskelin sisäänpäin kun täti käski Nasua rakentamaan tornin. Vaihtoehdoksi hän toi satsin pieniä palikoita sekä setin sellaisia hieman kookkaampia prinsessakuutioita. Nasu tarttui pikkuisiin puupalikoihin hanakasti kiinni ja rakensi vauhdilla tornin säestäen jokaista palikan laittoa omalla tsemppitoteamallaan "noo-oin!"

Ja kun pienet palikat loppuivat, siirtyi Nasu suurempiin. Niin se sitten kasasi pikkuruisten, huolella aseteltujen palikoiden päälle vielä kasan isoja röhköjä. Siinä kohtaa täti totesi, joten eiköhän tuo motoriikka ole Nasulla aikas hyvin hallussa. Minä siihen vastasin, etten itse edes osaisi tehdä moista fysiikan lakeja uhmaavaa tornia. Niin ne totisesti ovat parempia painoksia meistä.


Joo, siis vähänkö mä re-pe-sin niiden neuvolan palikoiden kanssa.
Helpompia saa hakea, näissä omissa legoissa on sentään edes vähän haastetta.

Jokin aika sitten ihmettelin nasukan vaatevarastojen ehtymistä ja epäilin teräni jo tylstyneen. Normaalisti kun kaapeista on pruukannut löytymään kaikkea sinne valmiiksi jemmattua. Neuvolassa sai tuokin ilmiö sitten selityksensä: Nasu on kasvanut helmikuusta tähän päivään mennessä yli kymmenen senttiä. Siis kelatkaa nyt! Yli kymmenen senttiä. Ihan järjetön spurtti.

Käytännössä ipana taisi pompata vaatekoon 86 yli kokonaan ja nyt tuo 92-kokokin alkaa jo jäämään pieneksi. Olemme tilanteessa, jossa kaltaiseni vaatehamsterikaan ei enää pysy vauhdissa mukana. 


Etkö sä mutsi raasu ole vielä tajunnut, ettet sä mun vauhdissa pysy?
Niin olet hidas, vanha ja kankea. Prööt.

tiistai 30. lokakuuta 2012

Turhat vanhemmat

Tuntuu, ettei mua tarvita kohta mihinkään. Paitsi välillä ehkä kutittelemaan, ruokkimaan ja sylittelemään. Mutta siinä se sitten onkin. Nimittäin ipanan hoito. Pikkukaverista on tullut niin oma-alotteinen, itsekseen puuhaava ja jästipäinenkin, että turha siihen on mutsin änkeä väliin mitään yrittämään.

Vaipanvaihtokin sujuu jo seuraavanlaisin proseduurein: 

1. Ipana alkaa riuhtoa vaippaansa pois, kuorii itsensä turhista vaatteista ja roikottaa poistettua vaippaa voitonriemuisena kuin Houdini kahleitaan.
2. Vanha vaippa viedään tomerasti roskiin. 
3. Pienet jalat tassuttavat päättäväisesti potan suuntaan.
4. Vessasta kuuluu erittäin ihastuneella äänellä huudettu "kakka, wau!" tai "pitta, wau!" kulloisestakin tuotoksesta riippuen. 
5. Keittiön kaapista haetaan uusi vaippa, joka avataan ja levitetään lattialle valmiiksi auki.
6. Nasu asettelee itsensä tarkasti vaipan päälle makaamaan ja ohjeistaa vanhempansa kiinnittämään uuden vaipan paikoilleen. Koska luottamus vanhempien motorisiin kykyihin on selvästi laskemaan päin, avittaa Nasu tapahtumaa hanakasti teippejä itsekin liimaillen.
7. Ipana kimmahtaa ylös ja pukee housut päällensä. 
8. Vilahdus vaan ja leikit jatkuvat kun ei mitään.
9. Jälkeenjääneet vanhemmat toteavat jälleen oman turhuutensa, tässäkin asiassa.

 
Kiskasen nämä byysat vaan ylös ja sit taas mennään.
No, miksei toi vaipan reuna nyt asetu? Ja lettikin vielä silmillä, hmph.

Olemme miehen kanssa jo useaan otteeseen todenneet, että nasukalta voisi mitä ilmeisimmin jättää jo päivävaipan pois ja luottaa naperon omaehtoisuuteen. Ongelma onkin vain se, että emme oikein ole varmoja kuinka se tapahtuu? Vaippa vaan pysyvästi pois ja se siitä? Voiko se vaan olla niin helppoa? Augh, että on taas amatööriäiti-olo, eikö tämä kädettömyys koskaan lopu?

Kerronpa vielä toisenkin arkisen esimerkin: ruokahetki. Ensinnäkin ipana ilmoittaa meille ruokahetken ajankohtaisuudesta kiekaisten pontevasti "NÄLKÄ!", minkä jälkeen nassikka säntää päättäväisesti keittiöön. 

Kolinasta kuulemme kuinka syöttötuoli siirretään pöydän alta esiin eikä mene kahta sekuntia kauempaa kun tuolilta kuuluu jo seuraava käsky "Anna maito". "Niin se karjuu kuin mikäkin kaleeriorjien käskyttäjä" katsahdamme miehen kanssa toisiimme ja siirrymme kuuliaisina keittiöön.

Katohan, vanha mutsikin ehti kameroineen matkaan mukaan.


Ei muuta kun katsot ja ihailet, ootkos yhtä nopeaa marakattia ennen nähnytkään?

Miten tässä nyt näin on päässyt käymään? Salakavalasti, varoittamatta ipanani on selvästi jo pikkulapsi. Ei mikään vauva enää. Eihän se kohta tarvitse meitä enää mihinkään, niin olemme miehen kanssa jo semiturhia statisteja kun nassikka painaa itsekseen menemään. Hommat järjestyvät ja asioita tapahtuu. 

Mahtaa olla vinkeän voimaannuttava tunne, tuolle nassikalle meinaan. Ja niinhän sen kuuluu ollakin, tämän maailman järjestys. Tulethan Nasu joskus sinne vanhainkotiinkin käymään, kalkkisporukoitasi moikkaamaan?

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Ou boi!

Tänään sain taas muistutuksen siitä kuinka turmiollista äidin parin minuutin sohvalle simahtaminen voi olla. Termiittimme oli välittömästi puuhissaan ja itse heräsin vasta pahaenteiseen, lähinnä maaniselta joogilta kuulostaneeseen hyminään "kaaaak-ka, kaaaak-ka". Unenpöppöröissäni tulkitsin ipanan mumisevan kakkaansa ja näin jo sieluni silmin ulosteella maalatun keittiömme.

Könysin pystyyn nopeammin kuin se kuulu hauki rannastaan ja mennä römistelin keittiöön. Ja kah! Onneksi näky ei ollut kuorrutettu sillä ruskealla tahnalla millä pelkäsin. Kerrankin säkää, tämä näky oli kaikin puolin makoisampi.


Sä et sitten näe mua.

Kiesus miten tätä herkkua nyt mun käteeni on joutunut?

Pakkohan sitä oli seuraksi lattialle istua ja kaapaista kunnon nyrkillisen suuhun. On se vaan niin hyvää, voi poika!

tiistai 2. lokakuuta 2012

Lapamato tahtoo

Jaahans, sehän pyörähti sitten jo lokakuun puolelle. Syksy syvenee, samoin meikäläisen väsymys. Soitto parhaalle ystävälle paljasti ankean tosiasian: en ole tosissani edes yrittänyt tehdä väsymykselleni mitään muuta kuin nukkua. Ja ei, en ole raskaana.

En ole kaivanut kirkasvalolamppua esiin, en lisännyt vitamiineja. En käynyt iltaisin happihypyillä, en edes urheilemassa. Olla möllötän sohvanpohjalla ja pällistelen ympärilleni. Nyt on meinaan iskenyt vallan kaamea sisustusvimma! A-P-U-A!

Mies ei vimmastani ole kovinkaan innostunut enkä olisi minäkään, ellen itse uisi tämän äkillisen innon syvissä virroissa. Haluaisin nimittäin lähes maanisesti uudistaa kotimme sisustuksen, karsia kaappien tavarapaljoutta, tuunata itse. Haluaisin, vaan aikaa ei tunnu löytyvän mistään. Tai jos aikaa olisikin jokunen tunti, ei virtaa puolestaan löydy mistään. Oikein ärsyttää tämä oma löllylälly-olo. Tai ärsyttäisi, muttei oikein löydy virtaa siihenkään.

Syytän asiasta Kätköä ja liian inspiroivia sisutusblogeja ja -lehtiä, joita monen kuukauden paussin jälkeen on jälleen ollut aikaa lukea. Osasyyllinen on varmastikin tämä äkisti palannut vapaa-aika, hassu vapaa tila mistä iltamme jälleen koostuvat. 

Poissa ovat öiset työtalkoot liikkeessä, tilalla levottomasti ympäristöään skannaava kärsimätön hermokimppu, jota nuutuneelta tuntuva kotipesä nyt lähinnä ärsyttää, mutta joka ei saa ponnistettua tekemisen virtaa sitten mistään. Kohta alennun niin alas, että ostan purkin energiajuomaa ja alan hommiin.

Tahtoisin uusia mattoja, tyynyjä ja kukkia. Tasojen päältä tavararöykkiöt kaappeihin ja kaappeihin tilaa niin että niihin näkisi edes sisälle. Tahdon turhasta tavarasta eroon ja tärkeät tavarat kauniisti esille. Tahtoisin ylimääräiset huonekalut varastoon vuoroaan odottamaan (kyllä, meillä on esimerkiksi nytkin kaksi tuolia ja kaksi pöytää täysin ylimääräisinä keskellä kirjastoa). Tahtoisin Nasun huoneen ajan tasalle (siis kamaan - käsi ylös kenen toisen kaksivuotiaan huoneessa lojuu edelleen hoitopöytä???).

Tahtoisin, voi tahtoisin. Sen sijaan lähinnä huokaisen joka ilta tahtomisiini voipuneena, kaivaudun vällyn alle ja otan lehden käteeni. Luen ja haaveilen. Jotenkin tuntuu että tässä lokakuun alun väsymyksessä muuhun ei nyt riitä virtaa.

Pelästysitte varmaan itsekin, jos peilistä katsoisi aamulla tämän näköinen nakkisilmä?

PS. Kirjoittaja pahoittelee kirjoituksestaan huokuvaa flegmaattisuutta ja toivoo, ettei tämä lapamatoinen olemus tartu. Jos se kuitenkin tarttuu, ei kirjoittajalla ole hajuakaan parannuskeinoista.

lauantai 25. elokuuta 2012

Huonon äidin moraalinen dilemma

Huono äiti täällä, moi vaan. Mennään siis suoraan asiaan ja tunnustetaan. Nimittäin tänään meni hermot nasukan kanssa. Eihän siinä tietenkään mitään uutta ole, että tahtovan natiaisen kanssa välillä palaa käämit, mutta kun nyt en ole ihan varma että oliko se meikäläisen reaktio nyt sitten tarpeeksi aikuinen ja nasukan kehitystason huomioonottava vai ei.

Ja hassua kyllä, huomaan todellakin ajattelevani näin. Siis että olen huolissani siitä, mitä tuollaiselle hieman päälle parivuotiaalle saa sanoa ja mitä ei? Mitä se pystyy vielä tajuamaan ja mikä menee sitten ihan turhan marmattamisen puolelle, ottaen huomioon vastaanottajan rajallisen kapasiteetin? Kun en tiedä, kun ei missään tällaisia kerrota.

No niin, hyppäsin sitten jo omaan morkkikseeni ja sivuutin näpsäkästi morkkiksen aiheuttaneen tapahtuman. Hommahan meni nyt niin, että kun aamulla köntystimme aamukympiltä Nasun huoneeseen, oli se siellä jo herännyt ja oma-aloitteisesti riisunut vaippansa sekä pissanut sänkyyn. Vaihtelua tämäkin, hoitoaamuina joudumme meinaan herättämään ipanan ja silloin sillä on vielä visusti vaippa yöppärissään. Luulimme vesivahinkojen olevan siis historiaa.

No niin, koska siis olemme nykyään pohjattoman väsyneitä (kiitos yötöiden) ja jokainen nukkuhetki tulee enemmän kuin tarpeeseen, emme yksinkertaisesti kyenneet heräämään aiemmin. Meikäläinen makasi sängyssään ainakin niin umpiuunessa, että se olisi vaatinut marssiorkesterin korvan viereen ja luultavasti silloinkin olisin lähinnä kääntänyt kylkeä.

Syy oli siis puhtaasti oma, joten ei muuta kuin pyykit koneeseen ja ipanalle aamiaista. Mutta sitten kun sama tapahtui jälleen päikkäreiden aikaan (Nasu pissasi ensin vaippaan, riisui sitten vaatteet & vaippansa ja pissasi uudelleen sänkyynsä), paloi käämit. Katkesi kamelin selkä. Hirtti kiinni. Eli meni hermot.

Aikuisena ymmärrän, ettei nassikalla ehkä ole niin mukavaa kerran pissatuissa vaipoissaan, mutta haloo! Onhan niissä nyt aikamoisen tuotekehittelyn tuloksena jo melkoisen kuivana pysyvä pinta, eikö sillä nyt voi yksiä päikkäreitä painaa? Jos minä saisin nukkua päikkäreitä, voisin vedellä niitä vaikka kaulaani myöten paljuun upotettuna. No joo, takaisin asiaan.

Joten toruin Nasua. Kerroin sille "ettei saa ottaa vaippaa pois eikä saa pissata sänkyyn, ei saa". Ipana tuijotti minua hymy huulillaan eikä selvästikään tajunnut harmistustani. Tehostin sanomaa toistolla, äänensävyllä ja ankaralla etusormen heilutuksella. Huomasin, kuinka suupielet kääntyivät ympäri, mutta jatkoin paasaustani.

Nasu pärähti itkuun, sydäntäsärkevään sellaiseen. Minä nostin sen takaisin petivaatteista riisuttuun sänkyynsä odottamaan ja lähdin hakemaan puhtaita lakanoita. Vessaan saakka kuului surkea itku. Purin huultani. Nyt oli kiukustumisen ohella jumalattoman huono omatunto, mikä kiukutti lisää. Menee nyt aikuinen ihminen tällä tavoin avautumaan natiaiselleen, tajuaako se raasu edes mistä minä paasasin?

Petasin sängyn uudelleen, peittelin nasukan sänkyyn ja lohdutin uneen. Sinne se nukahti kuivaan sänkyynsä, vaippa ja yöppäri päällään. Sellaisena minä sen päikkäreiden jälkeen myös sängystään löysin, pissakin tuli pottaan. Olin samaan aikaan sekä tyytyväinen että huono-omatuntoisen katuvainen.


Saanko mä nyt edes rauhassa herätä?
Kun en kerran saa edes nakuna nukkua.

Niin että mitä sitä voi amatööriäiti tehdä? Saako tuon ikästä torua sänkyyn pissauksesta? Selvästi ainakin se riisumisosio on tahallista, pissan veikkaan sitten olevan jo vahinko. Eihän noin pieni vielä pidättää osaa? Mutta jos sen saisi nyt tajuamaan sen, ettei jatkuva nakuksi riisuminen ole ok, ainakaan ennen nukkumaanmenoa.

Vielä nyt illallakin asia painaa mieltä ja arvon teinkö oikein vai en. Ja minä en yleensä ole tällainen vatvoja, ärsyttää siis tämä vatvoilukin. Kun nyt jostain saisi vähän koordinaatteja, että miten täällä tahtoikäisen maastossa suunnistetaan. Ettei nyt tällaisiin märehtimissoihin tarvisi vajota, perskeles sentään.

Asiaa ei myöskään helpottanut maailman ihanin ja aurinkoisin Nasu, jonka kanssa vietimme yhden viime aikojen selkeästi parhaista päivistä. Kiireettömästi kaksin. Tätähän se arki oli ennen aina, huoh. Voi sentään.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Sana hallussa

On pitänyt jo pidemmän aikaa kirjoitella Nasun hurjaa tahtia kasvavasta sanavarastosta. Tunnen itseni huonoksi äidiksi ja syystä. Nasun vauvakirjaa ei ole sitten ipanan elämän neljännen kuukauden jälkeen täytetty laisinkaan ja nyt meinaa unelmista horistessa unohtua täältäkin nämä natiaisen elämän pienet suuret askeleet. Hyi hyi Heli.

No, päätinpä sitten aloittaa sanalistauksen. Tiedättehän, listata ne kaikki sanat jotka nasukka tähän mennessä osaa itse sanoa. Tehtävä osoittautui jo lähtöruudussa masentavan valtavaksi. Nasuhan osaa niin hurjan monta sanaa jo, että kuinka tällainen kiireen syövyttämä horopää nyt ne voisi millään kerrasta muistaa? Ainakaan työntäyteisen viikonlopun jälkeen?

Yritetään parhaamme, sanoi täi kaljussa harhaillessaan. Eli nämä sanat nasukka ainakin osaa sanoa: "tyttö, äiti, isi, kukka, pyörä, mehiläinen, mennään, ei, tule, kakka, essu, kissa, koira, ukki, maito, peitto, anna, hattu, avaa, pomppii, kiikka, barba, auto, rekka, ankka, pallo, sukka, heittää, pikku kakkonen, kana, nami nami, kuumaa, vettä, hei hei, itte, nälkä, käsi."

Aikas hyvin alle kaksivuotiaalta, eikös? 


Joo, siis mä oon täällä kiikassa tuon tytön vieressä keinumassa. 
Ja mun kisuni lepää tuossa jaloissa.

Tunnettujen sanojen lisäksi Nasulla on käytössään oma kieli. Kuulemme usein puistossa, kaupassa tai vieraisilla kommentteja siitä, kuinka paljon nassikka puhuu. Se puhua pälättää omiaan, selittää, lauleskelee ja touhottaa. Koko ajan suu käy kuin papupata, mutta mitään ei kukaan tuosta sanavirrasta valitettavasti ymmärrä. 

On suorastaan raastavaa kuunnella kuinka ipana selittää pitkät pätkät jotakin asiaa, innosta soikeana touhottaen, ja itse et vain ymmärrä. Tuijotat lastasi vailla minkäänlaista ideaa siitä mitä sinulle juuri huolella selitettiin. Tämän jälkeen nassikka selittää asiansa uudelleen, selvästi samoja sanoja käyttäen, etkä sinä edelleenkään ymmärrä yhtä hölkäsenpöläystä. Voi Nasua, mahtaa olla turhauttavaa jakaa viisauksiaan näin harvinaisen dorkille ja kuullunymmärtämisongelmaisille vanhemmille.  

Oma tarinansa on toki sanat, jotka Nasu ymmärtää. Tuntuu, että se oikeastaan ymmärtää jo ihan kaiken puheen, kenties syvällinen horina esimerkiksi Kantin filosofisista tulkinnoista voisi vielä mennä hieman ohitse, mutta koko lailla tämä arkinen elämä puuhineen & läppineen tuntuu ipanalla olevan  jopa pelottavan hyvin ymmärryksessä.

Odotan kauhulla sitä hetkeä, kun nassikka laukoo ensimmäisen arjen tuoksinassa kuulemansa ärräpään ilmoille. Meikäläisen huulilta kun tuppaa kohellustilanteessa karkaamaan satunnainen perkele silloin tällöin. Ja vaikka pyrinkin kirosanattomaan arkeen (muutenkin kuin lapsen takia), olen sen verran kova rymyämään että välillä se manasana ilmoille pärähtää. Ja aivan varmasti ne on jo huolella ipanan kovalevylle talletettu.

Tam-di-dam-dam-dam...  tällaisen buddhan suustako jotain ärräpäitä tulisi?

                 Mutsi hei, hienot naiset ei kuulemma kiroile.

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Meikkileikki

Kyllä nyt myrkyn lykkäs. Olen nimittäin aikamoisessa kevätflunssassa. Vielä en sänkyyn taivu sairastamaan, mutta jos tämä röhnä ei kohta helpota, lienee pakko alistua ja kaatua sänkyyn pärskimään. Siihen saakka mennään päättäväisesti etiäpäin.

Kiitos rakkaat ihanista vinkeistänne yöriisujamme suhteen! Ja koska joku sitä jo kyselikin, niin selvennänpä tilannetta vielä paremmin. Aikas epämääräinen olen kieltämättä turinoinnissani ollut. Eli nasukan riisuminen tapahtuu nimenomaan hereillä ollessa. Joko vaatteet riivitään päältä iltariehunnan aikana (eli sinä aikana mitä Nasu touhottaa itsekseen huoneessaan ennen nukahtamistaan) tai sitten ne on raavittu pois aamulla ennen kuin porukat ovat heränneet.

No, tähän aamuriisumiseen olisi tietenkin sangen helppo ratkaisu: kello soimaan ja laiskat porukat ylös ennen ipanaansa. Mutta voi, olemme yrittäneet. Herätyskellon soidessa käännämme onnellisina ja tajunnan rajamailla heiluen kylkeämme, juuri ja juuri Nasun huoneen hiljaisuuden rekisteröiden. Ei näemmä riitä itsekuri, ei sitten alkuunkaan.

Iltariisuntaan on kokeiltu tosiaan jo aikas monta kikkaa, se bodyn nurinpäin pukeminen oli vallan loistava idea, jota emme vielä olleet tajunneet kokeilla. Nasun yöppärit kun tuppaavat olemaan sellaisia haalarimaisia. Joten body-kikka pääsee varmasti testiin, kiitos jo etukäteen asiasta vinkanneelle Taskulaatikolle!

Tänään nasukan yllä on uusi yöppäri, jälleen jesseteipillä tuunattuna. Eilen illalla jesse oli vuorostaan vienyt voiton ipanasta, katsotaan kuinka käy nyt. Sillä aikaa kun me miehen kanssa pähkäilimme tätä taaperohaastetta, otti Nasu tilanteen haltuunsa ja söi ripsivärini.

 Oonko mä nyt hyvin kuvissa? 
Eli siis, pistin hieman ehostaen, mitäs tykkäätte?


 Sopii vaatteiden väriin, sopii blondille. 
Kamaan, eihän tästä voi kuin tykätä.

torstai 7. kesäkuuta 2012

Houdinin paluu

Apua! Nyt tarvitaan kuulkaas apua: Nasukka on ohittanut jesseteipinkin. Tuon ohittamattomana, ellei jopa voittamattomana pitämäni ihmeaineen. Koko 35-vuotisen elämäntaipaleeni ajan jesse on ollut ohittamaton, pettämätön, voittamaton apu vaivaan kuin vaivaan. Nyt tämä usko on mennyttä, lopullisesti.

Teille voin tunnustaa teipanneeni erääseenkin viralliseen iltatilaisuuteen tissini nimenomaan jessellä paikoilleen, iltapuvussa kun oli sen verran antava selkäosa etteivät rintsikat tulleet kyseeseen. Toiset käyttävät vartaloteippiä, meikänainen jesseä. Mutta asiaan, jesse on nyt kohdannut Nasun. Ja Nasu on selvinnyt voittajana.

Mutsi hei, winner takes it all. Niin se vaan on.
 Ja nyt mä nappaan tän pallon tästä.


Tottele, kurjake. Älä vieri sinne tuolin alle.
Jeps, ja nyt mä sitten potkiskelen tätä.

Miten ihmeessä, siis todellakin kuinka helkkarissa pidämme tuon ipanan nyt vaipoissaan yön yli? Alkavat keinot meinaan olla lievästi ilmaistuna finaalissa. Ei toimi yöppäri väärinpäin, ei jesseteipillä sinetöity väärinpäin oleva yöpuku, ei hankalasti riisuttava yöppäri, ei yöppärittömyys. Mikään ei auta, kaikki riisutaan.


Koita nyt mutsi tajuta, ei mua voi rajoittaa.
Mä meen ja teen mitä haluun, nih!

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Ottaa slipoverin pois

Täällä ollaan taas ja pitkästä aikaa lapsiarjen haasteen kanssa. Nimittäin tuo meidän nasukka... sillä on nyt sitten semmoinen mielenkiintoinen ja lievästi ilmaistuna haastava vaihe menossa. Haastava siis nimenomaan meille vanhemmille ja vaihe toivottavasti, koska jos tästä tulee arkea tuleviksi vuosiksi, saattaa mennä hermot.

Kyseessä on niinkin luonnollinen asia kuin riisuminen. Ipana on ihastunut itsensä riisumiseen. Päivisaikaan siitä ei juuri haittaa ole, kesähän tässä on tulossa ja kaikkea, mutta varsinainen tuska syntyy öistä. Alastomista, salaa vaipatta vietetystä öistä. Hahaa, ymmärtänette nyt mistä puhun? Tämä se on se ongelma.

Nasu kun ei ole vielä valmis vaipattomaan elämään, ei ainakaan vaipattomiin öihin. Sen määrää jo iltarutiineihin kuuluva iltamaito, joka masussa hölskyen ajaisi meikäläisenkin yöpisulle. Joten täysin ymmärrettävää ettei pikku rakko moista pysty vielä sisällään pitämään. Ipana vain lienee ainoa, joka ei tätä vaippatarvettaan tunnu ymmärtävän. 


Mutsi hei, ei puhuta musta ku mä en ole läsnä.
Sä se et nyt tunnu ymmärtävän hyvien tapojen päälle.

Eilen illalla Nasu huuteli vielä poikkeuksellisen myöhään huoneessaan ja kun asiaa ihmetellen pölähdimme miehen kanssa paikalle, löysimme ipanan sängystään alasti istumasta, yöppäri ja kuiva vaippa siististi lattialle aseteltuna, pissalammikko niin ikään tarkasti sängyn toiseen laitaan sihdattuna. Siinä se sitten huhuili huonepalvelua.

Sama toistui toissa-aamuna. Heräsimme miehen kanssa suorastaan nolostuttavan myöhään, puoli yhdentoista jälkeen, ja ihmettelimme hiljaisuutta. Normaalisti Nasu herää aika tarkkaan kympin tienoilla. No, oven auetessa huoneesta paljastui aika tarkkaan samankaltainen näky kuin mitä eilen illalla: ipana istui sängyssään täysin alasti, yöppäri ja kuiva vaippa lattialle aseteltuna, pissalammikko sängyn toisessa päässä odottaen.

Miehen kanssa ihmettelimme ja pähkäilimme asiaa, erityisesti sitä miten tuo pikku houdini pääsi väärin päin päälle puetusta yöppäristään ulos. Kuvitelkaa nyt: vetskari ylhäällä niskassa kiinni, koko haalari päällä nurin kurin, apuna vain parikymmentäsenttiset käsivarret. Kyllä se tuon ikäiselle pitäisi jo aika haastava pakkopaita olla. Vaan ei näemmä nasukalle.

Vetskari selässä haastava vai? 
Älkää nyt unta nähkö, hyvät ihmiset.

Tänä iltana mies keksi ratkaisun. Yöpuvun vetskari on nyt sinetöity jesseteipillä. Mihinkäs se ei vanha kunnon jesari auttaisi, tosin en koskaan kuvitellut fiksaavani sillä lapseni vaatteita, mutta kerrankos sitä. Elämme jännityksessä, huomenna raportoin jessen pitävyyden.

Jos ipana päihittää senkin, ovat keinot todella vähissä, elleivät jopa lopussa. Elmukelmuunko se Nasu on sitten kiedottava?