Mekkoviikot

Jotenkin hassusti olen ajatellut, että Nasu pitäisi pukea hoitoon aina housuihin. Tai haalareihin, mutta joka tapauksessa kaksilahkeiseen asuun. Mekot ovat olleet pannassa. Kuvittelin, että mekot ovat Ritvan jotenkin hankala pukea ja että ne ovat kaksi kertaa päivässä ulkoilevalle naperolle huono asuste toppahaalarin alle.

Ja pöh. Totta munassa voin pukea nassikalle mekon päälle jos vaan haluan. Tai nykyään ennemminkin: jos Nasu haluaa. Ja koska nassikka näyttää nykyisin suorastaan ihastuneen mekkoihin (sunnuntain vierailureissu kirvoitti heti vaatimuksen laittaa "mekko päälle"), ei homma ole itse asiassa lainkaan vaativaa. 

 

Niinpä olenkin julistanut tämän viikon Nasun mekkoviikoksi. Eilen en valitettavasti linjoille ehtinyt päivän mekkoa esittelemään, joten pistetään nyt heti samaan syssyyn niin eilinen kuin tämän päiväinenkin mekko. Jotka eivät tietenkään ole samat, mitä kuvittelittekaan? Jotain samaa niissä tosin tuntuu olevan, hassua että ensimmäisen valitsin minä ja toisen mies. Liikumme selvästi samoissa teemoissa.

Kas lukijat! Tervetuloa Nasun herkkukeittiöön.

Tänään valmistamme fajitaksia, joita minä tässä olen juuri maustamassa.

 Kuten huomaatte, maustaminen on iloinen laji. Sitä ei parane suorittaa ryppyotsaisena.

Mutta kah, mitäs nämä täällä maustekaapista löytyneessä pussissa ovat? Näyttävät erehdyttävästi karkeilta...

Mutsi hei, nyt vaaditaan selityksiä.

Täällä me siis olemme kokkailleet harva se ilta yhdessä, Nasu erinäisiä apupuuhia toimittaen. Jos aloitamme kokkaamaan ilman ipanaa, raikaa kohta jostain päin asuntoa vaativa "Heeeei, odota minua!" -käsky, jota kannattaa noudattaa. Sen on arki tahtoikäisen kanssa jo opettanut, m.o.t.

Eipä siinä, hauskaahan tuon nassikan kanssa on puuhastella. Eikä se (enää) poltakaan itseään, sen verran syvän muistijäljen se käden polttaminen ilmeisesti jätti. Kuten joku teistä kommenteissakin arveli. Jotkut opit, niin, ne vaan pitää tulla sen oman kantapään kautta. Tiedänhän sen itsekin.

Kas hei rakkaat katsojat, nyt olen siirtynyt jo lettutaikinan äärelle.

 Idea on siis sekoittaa nämä jauhopaakut tänne taikinaan, helppoa kuin heinänteko.

  No kappas kehveliä, mikäs se mun sormissani on?

Ja heti kun ote hetkeksi herpaantuu, läikkyy tämä kama samassa lattialle. Hjälp!

Olimme tosiaan sunnuntaina pienen ihanan sukulaistytön ristiäisissä Seinäjoella. Tytön äiti antoi minulla natiaisen puettavaksi ja voi kauhistus kuinka ikinä olen onnistunutkaan moista tirppaa hoitamaan! Niinhän ne ovat kaksikuukautiset pieniä kuin mitkä. Ja hassuja sätkivine raajoineen, lutkuttavine suineen ja syvine katseineen. Niin, se vauvan syvä katse. Siellä se on koko maailma kun tarkkaan katsoo.

Etukäteen olimme aivan varmoja ettei ipana jaksaisi istua viittä tuntia autossa, mutta kuinkas sitten kävikään. Jälkikasvumme yllätti meidät enemmän kuin positiivisesti eikä hermostunut reissulla kertaakaaan. Siellä se istui takatuhdolla ja piti koko matkan syvää monologia maailman tilasta - tai jostakin. Ihan ei sen tilityksen syvin ydin meille yksinkertaisille vanhemmille selvinnyt. Liekö ollut tarkoituskaan. 

Horoskooppi lupasi meikäläiselle lähipäiviin jännitystä, haaveita ja uusia tilanteita. Pidetään siis peukkuja, nehän ovat aina tervetulleita!

Paukku

Jatketaanpa nassikan nerokkaiden ilmaisujen parissa. Sillä kyllä, meikäläisen mielestä Nasu on tietenkin kaiken muun täydellisyytensä ohella myös järjettömän älykäs ja taitava. Ja mitenkä niin olen puolueellinen arvioija, häh?

Jutun juuri on se, että nyt tuo nassikka päästi eilisillä kummityttöni synttäreillä niin unohtumattoman läpän että! Kakka-aiheisen tottakai. Homma meni kaikessa yksinkertaisuudessaan näin: astelimme yläkerrasta alakertaan, ipana ja minä. Nasun pieni käsi kädessäni, rappunen kerrallaan (ne kun hivenen luistivat, penteleet). Yhtäkkiä parin äitivuoden tarkaksi hioma suuri nenäni saavutti etäisen kakan tuoksun.

"Onko Nasu sulla kakkahätä, mentäiskös vessaan?" tiedustelin ipanalta niin ohimennen kuin vaan ikinä osasin. Tiedättehän, samaan tyyliin miten kommentoidaan säätä ventovieraalle? Hennosti tunnustellen siis, sitä varsinaista asiaan pääsyä odottaen. "Ei kakka, vaan paukku" ipana totesi tyynen rauhallisesti ja pieraisi päälle.

I rest my case. Metrimake, joka ennalta tietää mikä hätä on ja tuleeko ilmavaiva varren kanssa vai ilman, on mielestäni yksiselitteisesti nero. Eihän moista tiedä moni raavas mieskään.

Synttärikesteiltä ei lähdetty kotiin ilman omaakin lahjaa, niin antavaisia ja ihania nuo Nasun serkut ovat. Tällä kertaa Nasu sai omakseen ehkä maailman söpöimmät nukenvaunut joita sitten kotona kärryteltiin. Rikin osoittautuessa vastahankaiseksi vauvaksi löytyi kyytiin lopulta joku vähemmän vastaanpyristeleväkin.

Tämä kaveri pysyy ainakin kiltisti paikoillaan, noin.

Sitten pitsit suojaksi ja mennään.

Älä huoli nukke, sä olet varmoissa käsissä.

Rusetti tanassa

Lupailin tuossa taannoin kuvia Papuvaatteitsa. No, joulu se ei ole edelleenkään tullut eli noita joululahjaksi hommattuja vaatteita ei vielä Nasun päällä nähdä, mutta yhden ostoksen voi ipanan päältä yllättää nykyään harva se päivä. Nimittäin sen meikäläisen rusettipipon. 

Nämä kuvat on itse asiassa otettu jo Papu-iltana, kun Nasu kotiin päästyämme äkkäsi mutsin uuden pipan. Enhän minä sitä enää sen jälkeen päähäni ole saanut laittaa, se on sitten tahtoikäisen ipanan omaisuutta se.

Pakkoko tässä on taas seistä töllöttää kuvattavana?

Huomaakohan ne, et tungin just suuni täyteen banskua? 

Vaikka on tuota hattua tullut jo itsekin käytettyä, Designtorillakin se keräsi katseita ja ihastusta. Hassua miten toisaalta niin pienellä asialla, kauniilla hatulla, saa ympäristössään aikaan hyvää mieltä ja hymyjä. Rusetti tanassa kelpaa siis painaa, keskellä työelämän insinöörejäkin.

 Ja mikähän se meikäläisen naamassa nyt noin hymyilyttää?

PAPUpata porisee

Hejssan armaat, on hoppua pidellyt! Eiliset Aaltosenkadun markkinat olivat taas vallan mahtava tapahtuma, kiitos ihanien asiakkaiden, ja tänään ollaankin sitten touhuttu Tampereen Designtorilla Pakkahuoneella. Siinä meinaan aamukahdelta taas pakkailtiin pakuun kamaa ja naurettiin, jotta me eikö tämä yötyö koskaan lopu. Mutta ei haittaa, sen verran kivaa puuhaa tämä kuitenkin on!

Designtorihan järjestettiin Tampereella nyt jo viidettä kertaa ja juurikin tänään puhuin yhden järjestäjistä kanssa kuinka mahtava, hyvähenkinen ja ihana tapahtuma on. Ja suosittu, tänäkin vuonna odotettiin noin viittä tuhatta kävijää.

"Me oksalla ylimmällä..."

Ja niinhän siinä aina käy, että kun Henkka pisti meidän pistellämme Kätköjä paperikasseihin, kipitin minä Nasun kanssa ympäri Pakkahuonetta kiireesti niitä ansaittuja euroja muille jakaen. Sillä eihän tuolla tapahtumassa yksinkertaisesti voi vain käyskennellä, sen verran ihania juttuja siellä on. Ja nyt on oikeastaan melkeinpä kaikki joululahjat ostettu, itsellekin muutama - kuten perinteenä on ollutkin (muistanette viimesyksyisen tapahtuman).

Mutta siihen lastenvaatemerkin lanseeraustapahtumaan sitten! Oikeinhan te (tietenkin) arvasitte eli ihanainen Papuhan se versoo täällä Tampereella niin että kohina käy. Kanelimaassa järjestetyssä tilaisuudessa oli ihania ihmisiä (monia tuttuja ja ennalta tuntemattomia blogaajiakin), paljon herkkuja ja suloistakin suloisempia vaatteita. Siis kertakaikkiaan iltamat, joista ei olisi millään halunnut lähteä pois. Ainakaan lasta nukuttamaan.

Toiset ne osaa, tsekatkaa nyt mikä kakku!

(Kuva lainattu Kanelimaasta)

Ja meikäläinenhän sitten lähti. Meinaan ihan kesken illan, krääk! Nasukan piti olla ilta hoidossa, jotta allekirjoittanut olisi päässyt naisporukassa vaatteita hypistelemään, maailmaa parantamaan ja herkuttelemaan, mutta ehei. Herra Murphy se oli jälleen näemmä päätynyt nurkkaamme kyhjöttämään, minkä seurauksena huolella tehdyt lastenhoitajasuunnitelmat karisivat juurikin pari tuntia ennen H-hetkeä. Meikäläisen säkää.

Sitten parinkymmenen vuoden päästä, kun ehkä seuraavan kerran saan johonkin vastaaviin iltamiin kutsun, en kyllä mene lapsiseurassa kesteihin. En, vaikka ipana kuinka rakas, höppö ja ihana seuraleidi onkin. Sillä on aikoja, kun äidin täytyisi saada vain rauhassa höpöttää shampanjalasi kourassaan. Ja se hetki olisi nimenomaan ollut perjantaina.

No mutta, ne Papun vaatteet! Härregud, tässä mä vaan horisen surkeaa kohtaloani kun piti ennemminkin kirjoittaa niistä vaatteista. jotka ovat siis vallan ihania! Yhtään kuvaa en tietenkään tajunnut tilaisuudessa ottaa, joten lainaan näitä virallisia Papu-kuvia. Katsokaas nyt, on ne vaan veikeitä, eikös?

Ihan itte nämä palasetkin näihin leikkelin, nih!

Voiko ihanampaa enää olla?

Koska Nasulle ostin niitä lasten rakastamia pehmoisia joulupaketteja, saadaan nassikasta Papu-kuvia varmaankin vasta aaton jälkeen. Mutta palataan asiaan tosiaan sitten. Itselleni ostin tuon rusettipipan sekä optimistisesti pistin tilaukseen tuon hupparin. Jos vaikka sitkeän painostuksen alla alkaisivat näitä vaatteita meille isoillekin tekemään...?

Salaisuuksien ilta

Pikaisesti moi kaikille! Nimittäin meidät on Nasun kanssa kutsuttu erään ihanan lastenvaatemerkin lanseeraustilaisuuteen, kerrankin! Meidät, hippailemaan! Oi joi, tähänhän täytyy oikein valmistautua ja miettiä mitä päällensä kiskoo. Ei tuolla vaatetilaisuudessa voi verkkareissa pyöriä, ehei. Sen verran tämä amatöörimutsikin tajuaa.

Nyt on siis niin, että olen kuin olenkin löytänyt uuden ihanan merkin Minuminun poistumista korvaamaan. Merkki on kotimainen, ihana ja kaunis. Ekologinen, hurmaava ja ennen kaikkea ihanien ihmisten luoma. Se on nimittäin meikäläisten tuntemien hurmaavien naisen aikaansaannos. Ja eihän sellaisesta voi kuin tykätä, unelmiensa toteuttamisesta. Tiedätte varmasti hyvin mistä puhun, onhan tästä omien unelmien seuraamisesta tullut paasattua täällä jo moneen otteeseen (hiljaa siellä, kuulen kyllä tuon kyllästyneen huokailun).

Tämä merkki ei myöskään liene monelle enää vieras, sen verran sitä on erinäisissä blogeissakin jo ehditty hehkuttamaan. Minä olen kuitenkin pysynyt hipihiljaa enkä merkkiä muuten paljasta vieläkään, vasta tämän illan lanseeraustilaisuuden jälkeen. Sillä sitä vartenhan lanseeraukset ovat - niissä paljastetaan aina jotain.

Joten, tämä tällaisenä tiiserinä nyt alkuun. Meikäläinen kuittaa, lähtee sukimaan tukkaa takuista (niin omaa kuin Nasunkin) ja palaa linjoille tilaisuuden jälkeen esittelemään näitä uusia ihanuuksia. Tällä kertaa sitten sen nimen kanssa. Kommentteihin saa heitellä arvauksia kyseisestä merkistä, oikea vastaus palkitaan hymyllä ja isolla peukulla.

Jos mä mutsi laitan sitten nämä vaatteet?

Tämä on mummin hattu ja kaulaliina, just passelit meikäläiselle. Eikös?

PS. Huomenna meillä täällä Tampereella on Aaltosenkadun joulutapahtuma, josta Henkkakin blogissaan jo ehti mainita. Tulkaahan kaikki Kätkön nurkilla liikkuvat ihmiset moikkaamaan, siellä on meikäläinenkin meinaan tiskin takana heilumassa. Ja sunnuntaina ollaan sitten Designtorilla Tullikamarilla, yhtä markkinahumua koko viikonloppu.

Retronorsut, ou jee!

Usein uusinnat ja toiset kierrokset ovat epäonnistuneita. Fiilis ei ole sama, uutuudenviehätys on poissa, toisto lähinnä vain tympii. "Mikseivät ne voi keksiä jotain uutta? Tää on jo niin nähty." Ärsyttää kun toisen kierroksen helppoudella yritetään päästä tuloksiin.

Joskus toiset tulemiset kuitenkin onnistuvat. Ne ilahduttavat, ovat odotettuja ja toivottujakin. Tällaiseen onnistuneeseen uusintaan törmäsin yhden ihanaisen lukijamme vinkistä ja kysehän on siis tietenkin, ylläri pylläri, lastenvaatteista. Eli luitten oikein, niin sitä ollaan täällä taas olennaisten äärellä.

Nimittäin nyt ne ovat vihdoinkin Tutalla tajunneet kuunnella sitä, mitä kuluttajat haluavat. Ja ei, en tässä nyt härskisti yritä laajentaa itsestäni koko kuluttajakuntaa, vaan lähinnä totean asian johon olen niin monesti keskustelupalstoilla, blogeissa ja keskusteluissa törmännyt: ihmiset tykkäävät retronorsuista. Siis siitä Tutan kuosista, niistä ihanan värikkäistä ronsuista.

Ja katso! Nyt kuulemma Tutta on vihdoin ottanut norsut uudelleen tuotantoon, eikä pelkästään 50-vuotisjuhlaprintiksi, kuten aikoinaan. Tsekatkaapas vaikka: klik. Ja ei, tämä ei siis ole millään tavoin sponsoroitu kirjoitus kuten ei yksikään kirjoituksistani. Tämä on silkkaa puhdasta riemua iloisen värikkäiden norsujen uudesta tulemisesta! Meitsi tietää ainakin mitä Nasun lahjakääreistä tänä jouluna kuoriutuu... Jeejee! 

Riemua kuvittamaan pieni kuvakollaasi Nasusta Tutan norsuissa. Voi pojat, kyllä näihin kuoseihin liittyy niin valtavan monta onnen hetkeä. Ja herranjestas kun mulla on joskus ollutkin pieni vauveli. Nykyään tuo kaveri on omien pontevien sanojensa mukaan "tyttö, ei vauva".

Amatööriäiti ja ihanan pullea vauveli. Vekkuli, kuten edelleenkin.

Miksi Minuminu, miksi?

No niin, nyt sitten sairastan minä. Ja oikein kunnolla vielä. Kuka käski riekkumaan puolikuntoisena ympäri ämpäri Suomea? Niin, kysyn vaan. Nimittäin aiempaa pahemman taudin sillä vain saa aikaiseksi, tulipahan jälleen kerran todettua. Mutta kun... niin, se on totta vieköön vakioselitysteni alku, mutta kun halusin niin kovasti sinne Rovaniemelle. Eikä meinaan kaduta, sen verran antoisa ohjelma ja mahtava matkaseura meikäläisellä oli.

Nasu sen sijaan on selättänyt silmätulehduksensa ja yskäkin hakkaa keuhkoissa lähinnä enää öiseen aikaan. Eikä ole, ihme kyllä, mennyt korviin kuten kuulemma kaikilla muilla Ritvan hoitolapsilla. Tätä juhlistaaksemme kävimme sunnuntaina jälleen uimassa, tällä kertaa Pyynikin uudistetussa uimahallissa.

Oli meinaan hienot puitteet, sellaiseen 80-lukumaiseen uimahalliin tottuneelle kävijälle siis. Pukuhuoneet ja suihkutilat olivat kuin kylpylässä, uima-allasosastolta löytyi jopa poreallas ja kylmän veden allas. Mutta ne uima-altaat - hö. Ne olivat taaperolle pettymys. 

Lasten altaassa vettä oli 20cm muutaman metrin alueella, mikä meidän vesipedollemme oli auttamatta liian vähän. Vastaavasti seuraavan altaan matalin kohta oli sitten sen verran syvä, ettei ipana ylttänyt itse pohjaan. Ja sekös harmitti, niin nassikkaa kuin vanhempiakin.

Törkeetä, sanon mä. Kenelle ne oikein on tehty, ne lastenaltaat?

Tälleen kyykäten olin siltikin liian iso ja näin pitkäksi venytettynä edelleen liian lyhyt.

Mutta täällä meikäläisen omassa huoneessa, täällä mä olen just sopivan kokoinen. 

Yletyn tarvittaessa vaikkapa tähän valokatkaisijaani. Helppoa!

Sehän tässä naurattaakin, että meikäläinen on just passelin kokoinen.

Ne uimahallin suunnittelijat ei vaan tajua sitä.

Niinpä, emme yksinkertaisesti vaan olleet tuon uimahallin kohderyhmää, se lienee selvä. Mutta eipä hätiä, jatkossakin suunnataan sitten sinne rakkaaseen, 1980-luvulle herttaisesti jämähtäneeseen Kalevan uimahalliimme. Vaikka sinnekin tulee kuulemma lähiaikoina remontti, siirtävät sen rakkaan kahviomme jonnekin pois yläkerroksista. 

Protestina tälle olemme päättäneet käydä kahviossa joka ikinen kerta niin kauan kun se sijaitsee siellä missä se on aina sijainnutkin, ja kun ne muuttavat sen jonnekin ankeaan uuteen paikkaan, lakkaamme käymästä. Ja joo, tuskinpa tätä kolmen pienen ihmisen mielenilmausta kukaan edes huomaa, mutta jotenkin tässä on reagoitava. Ja jos jossain on aiheesta adressi jonka voisi allekirjoittaa, vinkatkaa ihmeessä.

Sitten toisiin surullisiin lopettamisuutisiin. Nimittäin ihana, rakas Minuminu, jonka vaatteita olen täällä hehkuttanut monen monta kertaa ja jonka vaatteisiin olemme olleet erittäin tyytyväisiä niin laadun kuin tyylinkin puolesta, l-o-p-e-t-t-a-a! En voi tajuta sitä. Lopettaa? Voi miksi Minuminu, miksi?

Merkin nettikaupassa on nyt tyhjennysmyyntikin, jonka minä päivämäärät sekottaen totaalisesti missasin. Sillä nyt siellä on ainoastaan tyhjää rekit täynnä. Snif! Mistäs minä nyt saan Nasulle lisää noita ihania bambupaitoja, mekkoja ja haalareita? Mistä ikinä löydän yhtä ihanan kotimaisen lastenvaatemerkin?  Uuden rakkaan nettilöydön? Byhyyyyy!

Aikuisena voi uimahallin kahvioon mennä vaikka joka kerta

Tänään repäisimme ja olimme jälleen uimassa. Emme me sinne vauvauintien jälkeisiin, oikeasti aamu-uintiaikaan tapahtuviin kinkereihin taaskaan päässeet, mutta hienosti olivat puolenpäivän aikaan vielä lämpiminä altaat. Mitä sitä suotta itseään herätyskellolla rääkkäämään, sunnuntaina.

Hei, taasko sä ehätit siihen sen kamerasi kanssa?

Eikös meidän pitänyt lähteä sinne uimaan?

Mitä sanoit isi?

Hahaha, niin me tehdään! Rosikitaan äitiä kun päästään altaaseeen, joooo!

Nasu se vaan on villi ja vapaa, vedessäkin. Sitä ei pärskeet, toistuva veden hörppinen ja uppeluksiin päätyneet mulaukset paljoa hidastaneet. Lähinnä naurattivat. Miehen kanssa jo mietimme josko olisi parempi, että ipana kuitenkin jollain tavoin tajuaisi kauhistua veden alle joutumistaan, mutta toisaalta pistän homman myös kaksivuotiaan hullun itsetunnon piikkiin. "Maailma polvilleen kun minä tulen!"

Uinnin jälkeen kapusimme legendaariseen yläkahvioon, paikkaan johon sekä miehellä että minulla liittyy erittäin vahvoja lapsuusmuistoja. Me kun olemme kumpikin käyneet tuossa samassa uimahallissa aina lapsesta saakka. Yläkahviosta sai, jos oli onnekas, jätskiä ja Hart-Sporttia, tuota hassun väristä juomaa, jota himosteltiin jo kotona. Useimmiten kahvioon ei menty (voi ankeita aikuisia), mutta joskus, voi joskus onni potkaisi! Ja silloin sitä jätskiä meinaan nuoleskeltiin kau-an.

Tänään halusimme tarjota nasukalle elämyksen suoraan vanhempiensa lapsuusmuistoista ja menimme koko konkkaronkka munkeille kahvioon. Tai no, ehkä me halusimme sitä itse vielä enemmän, hehe. Nasulle pillimehua, miehelle Pommacia ja minulle mehua. Ai jai, kyllä se vaan (edelleen) oli niin kivaa. Uimahallireissuun kun nyt vaan kuuluu myös tuo legendaarinen kahvioreissu. Ainakin meidän perheessämme.

Tampereella alkovat ihanat, mielialan pelastavat valoviikot ja sen kunniaksi myös kansallinen ylpeytemme Näsinneula oli juhlavalaistu viiden päivän ajan. Olemme siinä mielessä etuoikeutettuja, että asuntomme ikkunoista näkyy suoraan Näsinneula, joten olemme nyt joka ilta saaneet paraatipaikalta ihastella Näsinneulan uusia vaatteita. Ja onhan nuo valot nyt mageet, eikös?

Tulee ihan Vegas mieleen.

Kuva Morosta.

Vaikka en yleensä niin jaksa säästä kirjoitella, on nyt kyllä ihmeteltävä tätä ennen lokakuun viimeistä viikkoa satanutta ensilunta. Joka perhana vieköön näyttää vielä jääneen paikoilleen. Jääköön siis nyt tännekin kirjatuksi moinen luonnonoikku, meilläkin lähilehmuksissa on vielä vaikka kuinka lehtiä ja maa alla täysin lumesta valkoisena. Hassua.

Kaivoin nasukan talvihaalaritkin esiin. Ihana sateenkaarihaalari mahtuu hienosti edelleen, joten sillä talvi sitten aloitetaan. Lopputalveksi hommasin jo jokin aika sitten reteesti neonväriä, mutta siitä sitten tarkemmin kun niiden aika tulee. Nyt päästään vielä niittämään lähipuistossa huomiota sinä samana sateenkaarivauvana, minä viime talvenakin. Tosin vauvaahan tuosta meidän menijästä ei enää millään saa.

Nastaa talvisunnuntaita siis kaikille ja muistakaahan äänestää! Nih.

Nasu vaatekaapillaan

Nyt se on kuulkaa sitten tapahtunut! Nasu osoittaa oman tahdon merkkejä myös pukeutumisensa suhteen, argh! Ihanaahan se on, että toisella on omat mielipiteet ja näkemykset, oma persoonansa, mutta kun tämän asian suhteen se nyt vaan tarkoittaa sitä, että aikas moni meikäläisen suosikkivaate lentää vaatekaapin perälle ennen kuin ehdin henkäistä "Mites olis...".Tarviiko sitä nyt kaikkiin asioihin vaikuttaa?

Toistaiseksi olemme selvinneet lähinnä hattu- ja takkiriidoilla, mutta povaan taistelutantereita myös sisävaatepuolelle. Se lienee vääjäämätöntä, taisteluilla kun on ikävä tapana laajeta. Taitaa olla aika kaivaa Huutiksen tunnarit esiin (pistin ne aikoinaan pannaan sen saakelin Tehomyyjä-statuksen vuoksi), sillä kohta varmaan alkaa ei-hyväksyttävien vaateparkojen karsinta ja ulosmarssi.

Viimeisin pilkahdus Nasun omasta mausta saatiin kotoisalla, sillä jokaviikkoisella, kauppareissulla kun pysähdyimme marketin kenkäosastolle. Ne nasukan luvattoman pienet kumpparit hiersivät mielessä kuin liian pienet stringit tiedätte-kyllä-missä, joten ostoksille oli suunnattava.

Kenkäosastolla katselinkin sitten aivan eri kumppareita mitä ipana. Se kyllä kärsivällisesti tsekkasi lävitse ojentelemani buutsit, muistaen kohteliaasti ihastella joka paria "oooooo, äiti wau!", mutta sinne ne päätyivät hyllyjen alle ja laareihin takaisin kuin mitkäkin hylätyt, reikäiset tumput. 

Mutta sitten ipana äkkäsi erään hyllynpäädyssä jotain megaihanaa, jotain, jonka luokse oli juostava alta aikayksikön tukka tutisten ja päättäväisenä. Oli selvää, mitkä kumisaappaat me ostimme. Ne poikien hyllyltä löytyneet ihanuudet tietenkin. Ihme sukupuolisyrjintää.

 

Tsekatkaa nyt! Näissä on au-to!

Ehkä maailman makeimmat kumpparit mulla. Tietty, ku ite valkkasin.

Mikä ihmeen sääntö se on, että vain pojat tykkäisivät autoista? Meidän nassikka ihastelee ohiajavia autoja aina autossa matkatessaan, puhumattakaan niistä rakkaista pikkuautoista, joilla päivittäin leikitään. "Au-to" oli itse asiassa yksi Nasun ensimmäisistä sanoista, varmaan siellä parinkymmenen ensimmäisen sanan joukossa.

Vitsit kun näissä onkin jalan hyvä olla, ei mene varpaat rullalle.

Anna mutsi käsi, nyt lähdetään sateeseen leikkimään!

Eikös vaan olekin päheen punaiset kumpparit mulla?