Löffäilynurkka ja kutituspiste

Olen tainnut jo aiemmin kirjoittaakin kuinka rakastan kukkia. Pyrin siihen, että kotona olisi kukkia maljakossa, jos nyt ei aivan joka viikko, niin joka kuukausi kuitenkin. Myös talvella. Usein rakentelen ostamistani kukista vielä pienempiä kimppuja ja asetelmia, sillä on kiva kun kukkia on vähän joka huoneessa ja siihen riitää usein yksi kimppu, jonka sitten vain purkaa osiin. 

Jaoin Nasun syntymäpäiväkimpuista kukkia tänään useampiin maljakoihin, sillä halusin noita ihania liljoja joka huoneeseen tuoksumaan. Lempikukkani kun vielä kauneutensa ohella tuoksuukin niin hyvälle.

Nasun huoneeseen keltaisia ja olkkariin punainen.

Keittiöön laitoin sitten kumpaakin sorttia kun en osannut päättää.

 

Tänään rakensin naperolle ja minulle löffinurkan. Ei se vielä mikään maja ole, sen aika tulee myöhemmin, nyt tyydyttiin pelkkään pehmoiseen alustaan. Nassikkahan innostui löhöskelyalustasta vallan hurjasti ja kehitti eräänlaisen säntäilyleikin, joissa se syöksyili, pyöri ja heittäytyi ympäri täkkiä. 

Pahoitteluni muuten tuon videon sumeudesta ja epätarkkuudesta, harmittaa oikein itseänikin. Videokameramme kyllä kuvaa HD-laatua, mutta amatööriäiti ei vielä ole opetellut tarkentamisen jaloa taitoa. Blondi ei vaan osaa.

Nasu "löffäilee". 

Videolla vierailee myös yksi karvainen yllätysvieras.

Välillä tietenkin könyttiin alustalla lepäilevän äidin päällä, mutta varottiin silti joutumasta kutistuspisteelle, johon äidin kourat nassikan aina välillä nappasivat. Kutistuspiste on yksi meidän suosikkileikeistämme. Se on simppeli ja toimiva leikki, joka menee kaikessa pyhässä yksinkertaisuudessaan näin: 

1. otetaan lapsi syliin 

2. kutitetaan lasta sieltä mistä hän kutiaa 

3. nauraa höhötetään kumpikin katketakseen

Nasu kutiaa erityisesti kainaloista, masusta ja jalkapohjista. Yksi takuuvarma paikka on myös kaula ja leuan alus, jonne hyökkäämällä saa naperon tikahtumaan nauruun. Koitin näpsiä kutistuspisteeltä todistusmateriaalia, mutta kaiken sen touhun vuoksi tarkennus on välillä mitä on. Fiilis välittynee kuitenkin sumeistakin kuvista :)

Hihihi, äitiiii! Ku-tit-taa!

Koitan kieriä karkuun, iiiihahahaha!

 

Hassu äiti!

Iiik, kutituskoura lähestyy...

**********

Musta Led Zeppelin body videolla - Isin Amerikan reissun tuliaisia

Froteinen mekko - Pikku Onni

 Lisää, lisää, LISÄÄ!

Come on joy the joyride

Tämä päivä on ollut, noh, nätisti sanottuna varsinaista vuoristorataa. Välillä nassikka on nauranut ja suorastaan kiljunut riemusta, ollut hyväntuulinen oma itsensä ja leikkiä touhunnut ympäriinsä. Välillä se on taas ollut kuin pahan hengen riivaama, huutanut tai oikeastaan karjunut suoraan huutoa (kuulostaa samalta kuin äkäinen turkmenistanilainen kurkkulaulaja vetäisi kunnon aariat), jumpitellut ja kiukutellut. Tuskaa, eikä paikalla ole edes miehen syliä, johon kiljukaula lykätä kun tärykalvot huutavat hoosiannaa. Nice. 

Tää suunnittelis nyt.... kunnon KURKKUHUUTOA!

Siinä sulle.

Syytän päiväunia, jotka jostain ihmeen syystä jäivät vain puoleentoista tuntiin. Ilmeisesti jokin ääni herätti nassikan sisäpihalla ja uni ei enää tullut silmään. Mistä sain sitten kärsiä minä. Lisämausteensa tähän äksyilyyn tuo naperon oma tahto, joka on noussut aivan uusiin sfääreihin tässä viime viikkoina. Onko se tämä vuoden ikä? Kuuluuko tähän joku mini-uhma vai mikä, amatööriäiti ei tajua? 

Mutta tuskaistahan se on pikku kaverilla kun ei saa syödä joka magneettia, kiskoa joka vaatepinoa tai vetää Rikiä jatkuvasti hännästä. Puhumattakan Rikin vesikupin loiskuttelusta, mikä on Nasun uusin jäynä. Äiti kun ei yksinkertaisesti jaksa jatkuvalla syötöllä olla joko estämässä katastrofia, siivoamassa jälkiä tai pelastamassa jälkikasvunsa henkeä. Joskus olisi kiva juoda se kahvikuppikin lämpimänä.

Siis mä aion nyt mutsi loiskuttaa tota vettä, kiellät tai et.

Kas näin, huomaatko? Teen mitä itse haluan.

Mitä sä oikein keuhkoat siinä? Siirryn sitten tästä muihin tehtäviin, tai-dat-tai-daa...

On tänään silti saavutettukin jotain ja se saavutus näkyy päivän asussa. Nasu oli nimittäin koko päivän pelkässä mekossaan, ilman vaippaa, eikä vesivahinkoja tullut minnekään. Kahdet kakat ja lukuisat pissat - ne kaikki tehtiin pottaan. Eli tiivistäen voisi sanoa, jotta tämä oli naperon ensimmäinen vaipaton, sisäsiisti päivä. Ja ottaen huomioon päivän muut haasteet, olen valmis hinaamaan lipun salkoon jo vähemmästäkin.

Nyt mä mutsi autan sua tän astianpesukoneen kanssa.

Pulinat pois! Tämä piti ainakin tyhjentää.

********

Retronorsut mekko - Tutta

Jokin mielenhäiriö sai minut toteuttamaan tänään urakan, jota olen suunnitellut jo jonkin aikaa. Nimittäin nassukan vaatekaappien siivouksen. Teinkö sitä rauhassa silloin kun napero nukkui? Ehei, en tietenkään! Silloin minä shoppasin netissä itselleni alennusmyynnistä vaatteita (itsensä pitää muistaa palkita). 

Minä päätin fiksuna ihmisenä alkaa siivota niitä kaappeja nassikan ollessa aktiivisimmillaan. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun vaatteiden lattialle kiskominen nyt sattuu olemaan yksi Nasun lempipuuhista, minkä vuoksi sen vaatekaappien ovia koristaakin maalarinteippisuikaleet. Jotka eivät muuten enää nekään pidä täystuhoa loitolla.

No johan onkin taas sotkussa, mä autan äiti sua.

Toi tonne ja toi tonne... siis MITÄ? 

Miksen mä saa auttaa? Byäääääääh! 

Niinpä minä sitten sisukkaasti purin, viikkasin ja lajittelin vaatteita aina sen lomassa, kun nostelin Nasu pois vaatteiden luota. Ja voi veljet sitä huutoa! Mutta kun  jotain on aloitettu, ei sitä luovuttaen kesken jätetä. Ugh. 

No, homma tuli tehtyä, äiti harmaantui jälleen hieman ja nassikka köyhtyi pari litraa kyyneleitä. Mutta valmista tuli. Iltapuuron kohdalla loputa luovutin ja hain korvatulpat korviini. Siinä se ipana sitten karjui minua vihaisesti tillitellen, ikään kuin se olisi ymmärtänyt ettei huudon volyymi onnistukaan nyt kuurouttamaan äitiä. Hahaa, vielä minä päihitän vesselin neuvokkuudellani!

Nyt ipana nukkuu huoneessaan ja minä ajattelin palkita itseni herkuilla, roiskeläppäpitsalla ja suklaalla. Ja ehkäpä lasi kylmää valkoviiniä kruunaamaan tämän gourmeen. Mitenkäs villejä tiedän lauantai-iltanne ovat, päihittävätkö minun?

Heli ja kivet ne yhteen sopii

Lisätäänpä pökköä pesään. Jos niiden mustikoiden pakastamisen perusteella nimesin meidät Vuoden Vanhemmiksi, niin nyt kyllä kolkutellaan jo sellaisten arvonimien äärellä, että superlatiivit loppuvat kesken. Tänään olemme nähkääs pakastaneet vadelmia ja mansikoita niiden aiemmin pakastettujen mustikoiden kaveriksi. Nyt löytyy sitten joka sorttia pakasteesta, minkä seurauksena meidän vanha pakastimen rotkomme piiputtaa taakkansa alla kuin tekohengityksen tarpeessa oleva keuhkosairas. 

Kaiken tämän itsekehun jälkeen kehdannen tunnustaa shoppailleeni Huutiksessa taas pikku tauon jälkeen. Aikas hyviä löytöjä onkin tarttunut haaviin, esimerkiksi Metsolan kukkahaalarit, joita olen jo jonkin aikaa metsästellyt. Sekä nuo Oikukkaan shortsit, merkkiä kun on harvoin Huutiksessa tarjolla. Mutta nyt nappasi, olivat vielä peijakkaat täysin uudet ja alle puolet ovh:sta - jeah!

Ticket to heavenin ihana kura-asu syksyn myyryilyihin.

Metsolan Clover -body ja Daisy-haalarit sekä Oikukkaan ihanat farkkushortsit.

Mies lähti tänään perinteiselle miesmökillleen, perinne joka tuolla kaveriporukalla on ollut jo vuosia. Eli me Nasun kanssa vietämme nyt viikonloppua kaksin, maailman parhaasta seurasta nauttien siis. 

Päivän asu on ollut taas suurimmaksi oskasi sitä samaa sarjaa, mitä viime päivät muutenkin. Koko päivän napero pyöri jälleen siis alasti, kuuma kun on, mutta illaksi valittiin rento shortsiasu, kun lähdettiin Kaapoa moikkaamaan. Ja matka taittui - milläs muulla kuin sillä pyörälläpä tietenkin.

Nasu semi-luvattomissa puuhissaan, hiipii hiljaa kohti koristekiviä.

Ja kyllä, minä olen juuri sellainen ihminen, jolla on koristekiviä.

Hei äiti, jos ihan vaan pikkasen kokeilisin, jookos?

*********

Rento froteinen shortsihaalari - Metsola

Froteelätsä - Metsola

Niin, eli minä olen ihminen jolla on koristekiviä. Taidanpa tulla nyt ihan vauhdilla kaapista ulos ja todeta ääneen, että minä pidän niistä. Minulla on eri värisiä kiviä, erilaisissa astioissa, eri huoneissa. On itse matkoilta kerättyjä ja sisustusliikkeistä ostettuja, pieniä ja suuria, sileitä ja röpelöpintaisia. Kivet ovat mielestäni yksinkertaisesti kauniita ja niillä on jotenkin rauhoittava vaikutus. Ainakin mulle. Lisäksi moniin kiviin liittyy rakkaita muistoja elämän varrelta, eri matkoilta kun niitä on tullut rinkan pohjassa kotiin kiikutettua. 

Kun sain lapsen, kirosin ensimmäistä kertaa vimmaani koristekiviin. Tai no, en nyt tietenkään ihan heti, mitä se vastasyntynyt natiainen nyt kivistä ymmärsi. Mutta auta armias kun napero alkoi liikkumaan! Se oli sitten menoa, niin minulle kuin kivillekin. Ja kuten aiemmin kirjoitinkin, taidan nykyään olla jo hieman luovuttanut noiden kivien syömisen kanssa. Kunhan nyt ei aivan niitä pienimpiä natustele. Laiska äiti on laiska.

Hei, mitäs näenkään! Tämä kivitarjotin onkin  siirretty nyt tälle pöydälle, jee jee!

Ihmettelinkin mihin se aikoinaan katosi.

Hii-jaa ja kohti kiviä!

Mums mums mums.

Pyöräretkellä

Eilen illalla lähdimme ensimmäistä kertaa perheen kesken pyöräretkelle määränpäänämme Alasenjärven vilvoittavat vedet. Oli meinaan sen verran hikinen päivä, kuten on muuten tänäänkin, ja varmaan huomennakin. Nasu sai mummilta ja ukilta synttärilahjaksi pyöräilykypärän ja koska yllättäen löysimme Kuopion kirppikseltä pyörääni sopivan aidon 1970-luvun oranssin istuimen, oli välinepuolikin reissua varten valmiina.

Minulla on nimittäin anoppini mielettömän ihana vanha pyörä, jonka appiukkoni kanssa pari kesää sitten yhdessä kunnostimme. Raaputtelimme ja hioimme varastointiaikana kertyneet ruosteet pois, minä spreijasin pyörän vihreä-valkoiseksi ja uusien renkaiden jälkeen se oli valmiina kovaan ajoon. Tällä ihanuudella minä ajella pärryyttelin viime kesänä vielä synnytystäkin edeltävänä päivänä, unelma kun rullaa niin hienosti ja kevyesti, että sanat loppuvat kesken. Ja mahtui tyylikkään pystyyn ajoasentoon se valtava mahakin, toisin kun maastopyörien kanssa.

Ainoa ongelma tuon vanhan pyörän kanssa on ollut uudet, modernit pyöräilyistuimet. Ne eivät yksinkertaisesti mahdu tuohon pyörään, ovat penteleet liian kapeita kaikki. Kokeiltu on. Anopilla oli kyllä mökillä säästössä meitä varten pyörään kuuluva istuinkin, tuollainen samanlainen oranssi, jolla Nasun isi on pienenä poikana mennä viilettänyt pitkin Leinolan katuja. Mutta valitettavasti se oli meidän tietämättämme adoptoitu ja tuhottu sukulaispoikien leikeissä, mikä kyllä harmitti aikoinaan vietävästi. 

Olimme jo aivan maassa, Tampereelta kun on täysin turha toivo etsiä noita aitoja vanhoja istuimia, mutta siihen surkeuteen auttoikin yllättäen Kuopijjo. Tuo ihana kalakukkokaupunki löytörikkaine kirpputoreineen. Sillä sieltähän se löytyi samanlainen vastaava istuin vanhan tuhotun tilalle! Niinpä onnessamme kotiutimme sieltä 4,5€ hintaan lunastamamme istuimen, jonka ukki sitten asiantuntevasti kiinnitti pyörääni. Joten ei kun menoksi!

Kyllä kuulkaas rullaa hyvin! Taustalla isin oma viininpunainen paholainen.

Mutsi hei, vähän tää lippa on maisemien tiellä.

Mutta olo on kyllä jotenkin arvokas tällainen kypärä päässä, näkyyhän se mun poseerauksestakin?

Alasenjärven uimaranta on legendaarinen sikälikin, että sekä mies että minä olemme käyneet siellä lapsesta saakka uimassa. Onkin kiehtovaa ajatella, että me olemme mitä suurimmalla todennäköisyydellä joskus polskineet siellä samaan aikaan. Ties vaikka olisimme vedessä vahingossa hipaisseet toisiamme tietämättä, että vielä tässä elämässä kohdataan myöhemmin uudelleen... 

Mutsi hei, onko tuo vesi kylmää? 

Hieman kyllä epäilyttää, ettei se ihan vauvauinnin lämpötiloissa ole...

Sitten ei kun uimaan! Hävyttömän lämmintähän se vesi oli, mutta kun uimassa on kaksi tällaista arkapierua, ei lieviltä kauhunkiljahduksilta voinut välttyä. Ainoa, joka meistä kolmesta kesti tuon veden ensivilpoisuuden niin kuin se pitäisi kestää, oli Nasu. Se ei selvästikään tule vanhempiinsa tässä asiassa, hyvä niin.

Mutsi hei, menikös tämä sun uintiote nyt ihan niinku koko kevät opeteltiin?

Herranlettas, nyt alko meikäläistä paleltaa. 

Ota isi jo se kuva, ni päästään pyyhkeen sisään täältä.

Mikään hirmuinen biitsibeibi Nasu ei kyllä vielä ole: iho on hohtavan vaalea (kuten meinaan on vanhemmillansakin, häikäisin nimittäin jopa itse itseäni kun bikineille riisuuduin) ja neito karsastaa hiekan tuntua ihollaan. Yritin saada naperoa kävelemään hiekalla, sillä tavalla viileän kesäisesti, mutta ipanahan ei niin vaan suostunutkaan. Se nosteli jalkojaan sitä ylemmäs mitä alemmas sitä koitin laskea niin, että lopputuloksena se muistutti kalmanvaaleaa joogia, joka oli keksinyt levitoimisen salaisuuden. 

Luovutin ja laskin naperon pyyhkeelle, jossa se kummasti virkistyi seisomaan, konttailemaan ja kävelemään. Paljon on siis työtä tehtävänä, jos mielii Tampereen bitsikuningattareksi. 

YÄK! Mutsi hei, mä en haluu tolle ällölle hiekalle, kuulitko!

Pysyn tässä pehmoisella pyyhkeellä, me sä siitä tieltä sinne hiekalle ite istumaan.

No entäpä se itse pyöräily sitten? Nasuhan nautti siitä kuulkaa vallan hurjasti. Se pällisteli maisemia ja hihitteli välillä innoissaan niin, että paluumatkalla ihmettelin selkääni painavaa mokkulaa. Nasuhan se siellä pilkki kypärä tiukasti äidin selässä kiinni niin, ettei pää pyörinyt ikävästi ympäriinsä, vaan pysyi tukevasti paikoillaan. Siihen se sitten tietty nukahtikin, heräten sopivasti jätskipisteellä. Äitinsä tytär :)

Ei saa häiritä.

Vuoden Vanhemmat

Missäs se Vuoden Vanhempien -palkinto oikein viipyy? Sehän kuuluu meinaan nyt meille, miehelle ja minulle, sillä olemme tänään tehneet jotain, mitä emme ennen lasta ikinä saaneet aikaiseksi. Nousimme siis suoraan raketin lailla Vuoden Vanhemmat -ehdokkaiksi, ainakin omissa mielissämme. Ja oma mielihän se on, joka merkkaa. Väliäkö sillä, mitä muut ajattelevat.

Aiempi teko, joka meidät viimeksi nosti tälle samalle tasolle, oli se keväinen rääkki (lue: vauvauinti) aamuseiskan aikoihin ja nyt kuulkaas nousta pöjähdetään taas vanhempien A-sarjaan, jotta suhina vaan käy. Vanhempien Valioluokkaan, jees söör. 

Mitä ihmettä ne nyt ovat saaneet aikaiseksi, mietitte ehkä. No kuulkaa, me olemme pakastaneet mustikoita. Tiedän tiedän, monelle, varmaankin itse asiassa valtaosalle ihmisistä tämä on normaalia kesäarkea. Mutta meille - ehei! Aiemmin vietimme ihanat hellepäivät festareilla, kesäterasseilla, ulkomaanmatkoilla tai laiskasti Tampereen puistoissa löffien. Nyt, nyt me pakastamme kotona marjoja kun vauvelimme nukkuu päiväuniaan. Kylläpä elämämme on villiä.

Ja kun nyt kehumisen alkuun päästiin, jaetaan niitä hyviä sanoja myös ympäriinsä. Kuten ihanalle äidilleni, joka on ehkä maailman paras äiti. Tietenkin itseäni lukuunottamatta, hehe. Se oli nimittäin äitini, joka meille tänään saapui syli täynnä Tammelantorin parasta mustikkaa. Toisessa kädessä killui pussi pakasterasioita, äiti kun osaa aina ajatella kaikkea. Joten eikun hommiin!

Ai että, tästä se lähtee.

Alku- ja loputilanne. 

Jos en niin karsastaisi kaikkea sitä hössötystä, niin toteaisin polleana meidän tehneen superfoodia.

Vuoden Vanhemmat proudly present.

Päivän asu puolestaan koostui tänään pitkälle iltaan pelkästä nahasta, sillä Nasu tepasteli lähinnä naakkenina tämän päivän. Helle kun oli, vaihteeksi. Uutisten mukaan tämä kesä on kuumin 25 vuoteen ja siltä se on kyllä tuntunutkin. Onneksi en ole tänä kesäni itse raskaana (hihi, sori kaverit!). Mutta illalla päälle puettiin sentään jotain, ei sitä nyt ihan ilman rihmankiertämää ihmisten ilmoille kehtaa lähteä.

Oon meinaan just pistänyt tänne suuhuni jotain luvatonta.

Pallokas shortsiasu, mallille ehkä hieman väljä - Ristomatti Ratia

Mallin poseeraus - Haikea katse ulapalle

Kuvauspaikka - Alasenjärvi, Tampere