Ystävyyttä on... Riki ja Nasu

Olen aiemminkin kirjoittanut nasukan ja Rikin ystävyydestä, joka ipanan kehittyessä on kehittynyt samaan tahtiin. Nasu ja Riki ovat nykyään jo aikas läheisiä. Ipana on, meidän hienovaraisella ohjauksellamme, pikku hiljaa oppinut kuinka eläintä silitetään kauniisti, taputetaan hellästi ja kuinka sille puhutaan. Ei huudeta, kiljuta tai karjuta, vaan jutellaan. Ihan niin kuin ihmisillekin.

Painan pääni tähän Rikin masun päälle, se pörisee hassusti.

 Riki on kyllä ihanan pehmoinen.

Yksi nasukan tärkeimpiä puuhia, kotihommia etten sanoisi, on Rikin ruokkiminen. Auta armias, jos yrität eläintä joskus aikavajeessasi salaa ruokkia. Ehei, sehän ei passaa. Ei sitten millään. Jollain hämähäkkimiesmäisellä yliaistilla nassikka kuulee ruokapapanoiden kolinan Rikin kippoa vasten jolloin välittömästi jostain päin asuntoa raikaa "Riki, näääkä!". 

Niinpä sitten mennään taas kiltisti koko ruokkimisproseduuri läpi. Aluksi ipana hakee Rikin kupin ja tuo sen kuin minkäkin pyhän maljan keskelle keittiön lattiaa. Sitten haetaan ruoka (papanoita tai padetta), jota Nasu tekstuurista riippuen sitten kaataa tai lusikoi Rikin kuppiin. 

Jos kyseessä on padehetki, seuraa vielä ruoan asettelemisen jälkeen sen hienontaminen lusikalla sörkkien. Sitten kuppi viedään Rikin ruokapaikalle, annetaan Rikille silitys tai taputus ja tullaan naama innosta loistaen pois. "Katsos vaan mutsi, tuli sekin homma sitten hoidettua!"

Jepjep, meitsi pitää Rikin leivässä.

Me ollaan parivaljakko, tiimi, taistelutoverit, muskettisoturit....

Harvassa ovat ne hetket kun tuosta elosalamasta enää kuvia saan. Ainakaan niin, että niissä olisi Rikikin mukana. Vaikka pariskunnalla yhteisiä hetkiä mahtuu päivään monia, ei niitä juuri ikuistettua saa.Aina on jompi kumpi liikkeessä.

Hei, Riki! Kaveria EI jätetä!

Miksi Minuminu, miksi?

No niin, nyt sitten sairastan minä. Ja oikein kunnolla vielä. Kuka käski riekkumaan puolikuntoisena ympäri ämpäri Suomea? Niin, kysyn vaan. Nimittäin aiempaa pahemman taudin sillä vain saa aikaiseksi, tulipahan jälleen kerran todettua. Mutta kun... niin, se on totta vieköön vakioselitysteni alku, mutta kun halusin niin kovasti sinne Rovaniemelle. Eikä meinaan kaduta, sen verran antoisa ohjelma ja mahtava matkaseura meikäläisellä oli.

Nasu sen sijaan on selättänyt silmätulehduksensa ja yskäkin hakkaa keuhkoissa lähinnä enää öiseen aikaan. Eikä ole, ihme kyllä, mennyt korviin kuten kuulemma kaikilla muilla Ritvan hoitolapsilla. Tätä juhlistaaksemme kävimme sunnuntaina jälleen uimassa, tällä kertaa Pyynikin uudistetussa uimahallissa.

Oli meinaan hienot puitteet, sellaiseen 80-lukumaiseen uimahalliin tottuneelle kävijälle siis. Pukuhuoneet ja suihkutilat olivat kuin kylpylässä, uima-allasosastolta löytyi jopa poreallas ja kylmän veden allas. Mutta ne uima-altaat - hö. Ne olivat taaperolle pettymys. 

Lasten altaassa vettä oli 20cm muutaman metrin alueella, mikä meidän vesipedollemme oli auttamatta liian vähän. Vastaavasti seuraavan altaan matalin kohta oli sitten sen verran syvä, ettei ipana ylttänyt itse pohjaan. Ja sekös harmitti, niin nassikkaa kuin vanhempiakin.

Törkeetä, sanon mä. Kenelle ne oikein on tehty, ne lastenaltaat?

Tälleen kyykäten olin siltikin liian iso ja näin pitkäksi venytettynä edelleen liian lyhyt.

Mutta täällä meikäläisen omassa huoneessa, täällä mä olen just sopivan kokoinen. 

Yletyn tarvittaessa vaikkapa tähän valokatkaisijaani. Helppoa!

Sehän tässä naurattaakin, että meikäläinen on just passelin kokoinen.

Ne uimahallin suunnittelijat ei vaan tajua sitä.

Niinpä, emme yksinkertaisesti vaan olleet tuon uimahallin kohderyhmää, se lienee selvä. Mutta eipä hätiä, jatkossakin suunnataan sitten sinne rakkaaseen, 1980-luvulle herttaisesti jämähtäneeseen Kalevan uimahalliimme. Vaikka sinnekin tulee kuulemma lähiaikoina remontti, siirtävät sen rakkaan kahviomme jonnekin pois yläkerroksista. 

Protestina tälle olemme päättäneet käydä kahviossa joka ikinen kerta niin kauan kun se sijaitsee siellä missä se on aina sijainnutkin, ja kun ne muuttavat sen jonnekin ankeaan uuteen paikkaan, lakkaamme käymästä. Ja joo, tuskinpa tätä kolmen pienen ihmisen mielenilmausta kukaan edes huomaa, mutta jotenkin tässä on reagoitava. Ja jos jossain on aiheesta adressi jonka voisi allekirjoittaa, vinkatkaa ihmeessä.

Sitten toisiin surullisiin lopettamisuutisiin. Nimittäin ihana, rakas Minuminu, jonka vaatteita olen täällä hehkuttanut monen monta kertaa ja jonka vaatteisiin olemme olleet erittäin tyytyväisiä niin laadun kuin tyylinkin puolesta, l-o-p-e-t-t-a-a! En voi tajuta sitä. Lopettaa? Voi miksi Minuminu, miksi?

Merkin nettikaupassa on nyt tyhjennysmyyntikin, jonka minä päivämäärät sekottaen totaalisesti missasin. Sillä nyt siellä on ainoastaan tyhjää rekit täynnä. Snif! Mistäs minä nyt saan Nasulle lisää noita ihania bambupaitoja, mekkoja ja haalareita? Mistä ikinä löydän yhtä ihanan kotimaisen lastenvaatemerkin?  Uuden rakkaan nettilöydön? Byhyyyyy!

Sohvaköllijät

Morjensta pöytään ja terkkuja sateisesta Rovaniemestä! Täällä se on kuulkaa yhtä kaukana tuo valkoinen talvi kuin siellä etelässäkin, tosin tällä se lumettomuus tuntuu jotenkin enemmän epäreilulta. Ikään kuin napapiirille lumen pitäisi tulla jo marraskuun lopussa kuin luvattuna.  Ja täällä siis olen työn viemänä.

Mutta siitäpä ei tänään pitänyt kirjoittaa, vaan uusista rutiineistamme. Niitä olemme nimittäin Nasun kanssa tänä syksynä kehitelleet. Yksi rakkaimmista uusista tavoistamme on sohvakölliminen. Aiemminkin olemme toki köllineet yhdessä sohvalla, mutta nyt siitä on tullut joka arki-iltainen tapa. Homma menee näin.

Haen siis joka iltapäivä Nasun hoidosta töideni jälkeen. Mies vie aamuisin, minä haen päivän päätteeksi - toimii meillä kuin junan vessa. Kun olen hakenun nasukan autolla, menemme usein kotimatkalla moikkaamaan vielä isiä kaupalle. Siellä hillumme vaihtelevia aikoja siinä puoli viiden, viiden välillä, kunnes on aika suunnata kohti kotia "Kikan" vuoksi.

Niin, kyseessä on siis edelleen Pikku Kakkonen, jota Nasu sitkeästi "Kikaksi" nimittää. Pääsemme kotiin, riisumme ulkovaatteet ja kirmaamme usein päätä pahkaa olohuoneeseen. Nasu käy laatikolla hakemassa peiton, jonka se ylpeänä kantaa sohvalle. Sitten ipana kipuaa ketterästi sohvalle omalle paikalleen ja ohjeistaa viereistä paikkaansa taputtaen "Äiti tähän".

Niinpä minä kiltisti kapuan Nasun taakse ja kierrän käteni sen ympärille. Vielä Barba ja Kikki kainaloon, peitto päälle ja Kikka voi alkaa. Siinä me sitten köllimme sylitysten, minä Nasukan ihanuutta nuuhkutellen ja Nasu Kikan maailmaa ihaillen. Aina välillä Nasu kääntyy ympäri, silittää poskeani ja toteaa hartaasti "Äiti". Missä muualla paikkani voisi olla?

Sohvaköllimme tiukasti sylikkäin tunnin ajan, minä ja tyttäreni. En ikinä osannut kuvitellakaan kuinka ihanaa Pikku Kakkosen katsominen voisi joskus elämässäni olla. Niin me sitten yhdessä hekotamme, kutittelemme ja sohvaköllimme. Eikä meikäläisellä todellakaan ole kiire minnekään.

Yritin ottaa tilanteesta kännykameralla kuvan, mutta se osoittautuikin yllättävän vaikeaksi...

Oho, onpas jännä kohta...

Jaa niin joo, moikka! Täällä me tosiaan köllitään mutsin kanssa viltin alla.

 Hihi, älä sinä mutsi puhise mun niskaani. Kuulitko? Se kutittaa.

Tjaa, mitäs tuo Hermanni nyt tekee?

Käännynkin selälleni ja otan hieman lisää tilaa.

Kappas kehveliä! Eihän tähän mahdu selälleen makoilemaan kummatkin! Apuaaaaa!

Paavo ja minä

Tänään on ollut jotenkin todella huono päivä. Huomasin, ehkäpä ensimmäistä kertaa elämässäni, kuinka nyt ajatukseni taitavat hiihdellä Paavo Väyrysen kanssa aika lailla samoja latuja. Sen verran on meinaan ketuttanut.

Yksityiskohdista en valitettavasti voi kertoa, mutta paljastetaan nyt sen verran, että työelämän käänteisiinhän nämä ketutuksen kurjimusfiilikset nyt liittyvät. Matti Näsä-mäisesti tekisi mieli vaan kiekaista kuinka "nyt ei huvita enää yhtään mikään" ja hautautua peiton alle. Oloa ei ainakaan kohenna jo toista viikoa hakkaava yskä sekä viskibasso, jolle raspikurkkujen kruunaamaton kuningas Rod Stewartkin nostaisi hattua.

Ja kun valittamaan alettiin pistetään nyt samaan soppaan sitten sekin kuinka ärsyttävä julkinen terveydenhoito voikaan olla! Lähiterveysasemalle emme ikinä saa lääkäriaikoja ja kun sen lääkärisedän sitten vihdoin terveydenhoitajalla käynnin jälkeen pääsee minuutiksi pariksi tapaamaan, kirjoittaa se urpo ilmiselvään simätulehdukseen ainoastaan kosteustippoja niin, että tuloksena oli tänä aamuna neljättä päivää kärsivä poloinen lapsi, jonka kumpikin silmä valuu jo märkää lähes solkenaan.

Mua, Barbaa ja Kikkiäkään ei huvita nyt yhtään mikään!

Että mä kärsin, kuten isäni sanoisi. Tänään on sellainen päivä että tekisi mieli irtisanoutua kaikista työvelvollisuuksistaan, nostaa tili tyhjäksi, myydä kaikki omaisuus ja ottaa kolme menolippua Austraaliaan. Miksei Uuteen-Seelantiinkin. Sillä tämä kakka ei ole kuin jälkeenjättämisen arvoista juuri nyt. Nih!

Taiteilijan työhuoneella

Eilen tuli juhlittua työpaikan pikkujouluja aamuviiteen, joten tämän päivän riekkuminen sairaan kaksivuotiaan ikiliikkujan kanssa oli mielestäni aikas ihailtava suoritus. On se kumma mistä tuo ipana sitä menemisen virtaa ammentaa? Täällä se on taas painanut toinen silmä lähes umpeen muurautuneena, nenä vuotaen ja yskä keuhkoja korventaen kuin mikäkin taaperoiden Lasse Viren.

Tänään olen ehkäpä ensimmäisen kerran lapsellisen elämäni aikana todistanut tilannetta, jossa sydämeni vuotaa verta taaperon tuhoaman materian äärellä. Tähän mennessä koetut vauriot olen aika hyvin pystynyt kohtaamaan lähes zeniläisellä mielenlujuudella, mutta tänään tuli sitten vastaan tilanne, jossa oikeasti ketutti. Siis oikein kunnolla.

Pikku taiteilija se oli luomisvimmassaan siirtynyt paperista pöydän kautta seinälle. Olivat ilmeisesti ovilistat olleet hänen makuunsa hieman liian valkoiset, tapettikin mitä ilmeisimmin kaipasi lisäväriä. Ja kyllä, juurikin tuo ihana paperitapetti on nyt se mikä tässä harmittaa. Oikein sillä tavalla vatsanpohjasta juilien. 

  Joo, siis tämä ovenpieli tässä kaipasi musta hieman väriä.

Ja tohon tapettiin tein lisää tuollaista taikametsää, punaista tietenkin.

No, seinät ja ovenpielethän voi aina maalata uudelleen, jos ihmesieni ei tehoa. Mutta tuo tapetti. Voi krääk! Sille ei yksinkertaisesti voi tehdä enää mitään. Mies sitä aikansa pyyhekumilla hinkkasi ja sai punaisen värin ehkä hieman haalenemaan. Ei muuta. Ja koska tämä uusi taideteoksemme on vielä ihan keskellä seinää, ei sitä voi näemmä muuta kuin tuijottaa ja ihailla. Nasu ainakin on siitä kovin ylpeä.

Hienosti on nassikka osannut värittää tapetin kaikki valkoiset alueet.

Onhan näitä koettu aiemminkin, meillä kotona tuota taidetta ilmestyy aina milloin minnekin. Samoin ipanan pinnasänky on kokenut ihan kouriintuntuvan tuunauksen. On piirrosta, on hampailla työstettyä kaiverrusta. Elämme todellisen arjen monitoimitaiteilijan kanssa, jolle jokainen pinta on mahdolllisuus.

Ihan ei nuo hieroglyfit meikäläiselle aukea.

 Miltähän tämä teoksen tekemisprosessi on maistunut? Puulta varmaan. 

Kuparinen rikkoutuu

Hii-o-hoi! Letunpaistosta on toivuttu ja nassikan nakitkin on vesikellukoista huolimatta oikein toimivat ja ennallaan. Jonkin sortin trauma kuumasta keittolevystä kenties jäi, mutta sehän lienee vain hyvä. Ei niitä sormia nyt moneen kertaan käristää kannata. 

On tänään ollut jotenkin vetämätön olo.

Niin se mutsikin pääsi yllättämään tuon ponnarivimmansa kanssa.

Tänään on sitten Nasua koeteltu uudella rintamalla, sillä ensimmäistä kertaa on nyt kohdalle sattunut se kuuluisa päivähoito-virusvyöry. Ritvan muut hoitolapset ovat vuorotellen olleet tässä syksyllä sairaina, mutta tuo meidän terästyttö se on vaan sitkeästi säilynyt terveenä. Kunnes sitten tänään taipui se Nasukin lopulta kun yksi lapsista oksensi ympäri keittiötä kesken aamiaisen. Kuparinen siis rikkoutui ja nasukka sairastui. Käytännössä ensimmäisen kerran elämässään.

Samaa on kuulemma tauti, vaikka meillä ollaan vasta yskäröhä- ja nuhavaiheessa. Ritvan mukaan huomenna voi olla odotettavissa laattapuuskia, joten saas nähdä kuinka käy. Melko terhakka tuo nassikan yskä tuntuu olevan ja nenu vuotaa säännöllisen epäsäännöllisesti. Oksennusta ei nyt näihin bileisiin enää kaivattaisi.

 

Pääsimme miehen kanssa jopa testaamaan yli kaksi vuotta sitten hommattua lasten kuumemittariakin. En tiedä onko se lapsilla kuumetta, jos lämpö on 37,5? Itselläni se on jo selvästi kuumetila, jonka tuntee olosssaan. Niinä sitten suhtauduin Nasuun kuin itseeni ja löin sen hyvissä ajoin sänkyyn lepäämään. Eipä se lepo ainakaan pahaa tee.

 Nonni, meitsi olis nyt valmiina niin sanotusti petipuuhiin.

Ja voi, äsken kävin viemässä pikku potilaalle turauksen lämmintä maitoa ja kas! Niinhän tuo näytti vasen silmäkin nyt tulehtuneelta. Voi pientä! Taitaa olla huomenna edessä jälleen lääkärireissu, tällä kertaa viedään sitten silmä näytille. Tästäkö se putki lähtee, osa kerrallaan kärrätään lekureiden hoidettavaksi?  

Letunpaistoilta from hell

Aina sitä listataan elämän ensimmäisiä, usein nimenomaan ihania kokemuksia. Ja mikäs siinä, samaahan teen itsekin. Mutta listataan nyt vaihtelun vuoksi elämäni hirvein letunpaistoilta. Sillä se oli tänään.

Olisi pitänyt aavistaa, että herra Murphy tulee kylään viimeistään siinä vaiheessa, kun sain päähäni paistaa meille lettuja eikä kaapeista löytynyt lettujen tekoon muuta kuin vanha jauhopussi. No, mies hirmuisella kiireellä kauppaan (oli lähdössä minuuttiaikataululla korismatsiin) ja me Nasun kanssa valmiusasemiin. Tästä tulisi kiva tyttöjen ilta, letunpaistoa ja herkkuja.

Mies saapui juosten, pyöräytti meille taikinan (meillä mies vastaa pääosin kokkauksesta) ja oli saman tien jo puolimatkassa ulkona. Pikaiset heiheit ja meidän iltamme saattoi alkaa. Niinpä asetuimme nasukan kanssa lieden äärelle ja laitoimme pannun kuumiamaan. Pikaisesti vilkaisin hieman klönttiseltä näyttävää taikinaa, mutta koska se ei ole ominta aluettani, päätin luottaa miehen kädenjälkeen.

Ensimmäisen kerran hermot menivät ensimmäisen letun käännön aikana. Perkeleen pannu, se jota olemme olleet vaihtamasa jo viimeiset puoli vuotta, tartutti taikinapahasen niin visusti itseensä kiinni, että oli kun olisi vanhaa tapettia seinästi irti repinyt. Ei irronnut ei. Tai no, irtosi, mutta niin taisi irrota puoli pannullista tefloniakin.

"Ei lannistuta", vakuuttelin vieressä hihkuvalle Nasulle ja riivin taikinan suiruina irti. Koitin lohdutella itseäni sillä, että helpompi tämä lettu olisi valmiiksi viipaloituna syödä (vaikka tunnelmahan siinä on aivan väärä) ja kypsyyhän se toinen puoli osissakin. Ohimennen vilkaisin taikinakulhoa - kummaa mömmöä edelleen.

Eipä mitään, lastalla saa tunnetusti raaputeltua ja niinpä kumosin ensimmäiset letun suikaleet lautaselle odottamaan. Pannun pinta näytti hirveältä. "Lisää voita ja uutta kehiin", ajattelin kuin mikäkin nyrkkeilijän raakki nasukan kannustaessa innostuneena vieressä. Kaiken lisäksi juuri pannulle läiskäisty taikina näytti vielä oudon kirjavaltakin eikä se johtunut ainoastaan pohjalle palaneen edeltäjänsä jäännöksistä.

"Mitäpä ei klöntti rasvaa parantaisi", tuumin ja heitin lisää ihraa peliin. Tuijotimme Nasun kanssa kärisevää lettuamme kasvavan epäuskon vallassa. "Olen minäkin äiti, en edes lettuja osaa paistaa", tuskailin ja vilkaisin ipanaani syrjäsilmällä. Päätin kallistella pannua hieman, josko se rasva ja palaneet kikkareet siitä tasoittuisivat. 

Vaan virhe! Siinä se tuli, salamannopea pikku käsi joka sujahti liedelle nopeammin kun minä ehdin sydämen ohilyöntiä saada. Salamannopeasti (siis oikeasti yllätin itsenikin) nappasin häkeltyneen nassikan syliini ja juoksin vesihanalle. Kylmää käteen, Panadolia suuhun ja pusuja ympäri pientä tuskasta tärisevää lasta.

Siinä tilanteessa ei paljon kuvia näpsitty, mutta palttiarallaa tältä mä olen siis näyttänyt tämän illan.

Onneksi Barba ja äiti ovat lohduttaneet mua.

Koska mies oli juuri vienyt auton, ei auttanut muu kuin istuttaa nasukka pyörän tarakalle ja sotkea lähilääkäriasemalle. Kaiken kruununa huomasin puolimatkassa kuinka pyörän perätuhto kolisi kuin vietnamilainen taksi. Silmäys telineeseen osoitti nykyihmisluonnon alennustilan surkeuden: joku urpo oli varastanut pyörämme ruuvit, ne jotka pitävät takaritsiä paikoillaan! Jumalauta.

Illan kliimaksi koettiin juuri äsken, kun kokemastaan yliuupunut ja tuskainen lapsi saatiin vihdoin sänkyynsä rakkaan Barban ja Tiikerin kanssa. Voipuneena kävelin ohi surullisen kuuluisan lettutyömaamme (keskenhän ne kaikki jäi) ja vilkaisin kahta mustunutta letuntekelettämme sekä kulhollista lettutaikinaa. Jepjep, siellähän ne letun pinnalla koreilivat: huolella kypsennetyt jauhomadot.

Jos ikinä, niin tänään oli letunpaistoilta from hell.

Kebab from hell

No nyt kyllä! Reissasin eilen työasioissa hieman vajaat kolme tuntia Salon kupeeseen ja sieltä sitten illemmalla sama rundi takaisin. Reissu sinänsä oli enemmän kuin mukava; matkaseurana ollut työkaverini on enemmän kuin hyvä ystävä ja itse työtehtäväkin sujui paremmin kuin uskalsimme toivoakaan. Joten fiilis oli kyllä paluumatkalla huipussaan.

Se mikä tässä nyt herättää tällaisia "voihan rähmä"- henkisiä fiiliksiä onkin viime yö, joka sujui (tai paremminkin ei sujunut) vessanpöntöllä kärvistellen. Ja vaikka teitä ei nämä vessahommelit varmaan lähemmin kiinnostakaan, kerron silti koko tarinan.

Työpäivän päätteeksi tiedustelimme siis paikallisilta hyvää ruokapaikkaa. Selvisi, että kylillä on kebaberia, joka on palkittu oikein Suomen parhaanakin. Enempää ei tarvittu, pakkohan moinen oli testata. Varsinkin kun todella pidän kebabeista ja on niitä miehen kanssa lähes harrastuksenomaisesti aikoinaan maisteltukin. Niinpä nappasin annoksestani oikein kuvankin, valmiina lesoilemaan kebabeja rakastavalle miehelle kuinka "tämä nainen onkin nyt maistanut Suomen parasta kebabia".

Suomen paras kebab? Vai kostaja from hell?

Syömistapahtuma itsessään ei enteillyt mitään pahaa. Kebab oli maistuvainen, mutta ei meikäläisen omassa mitta-asteikossa yltänyt valitettavasti keskitasoa korkeammalle. Niin on jokaisella oma makunsa, kebabeiden suhteenkin. Mutta ei se pahaa ollut ja nälkäkin oli kova (aamupalan voimilla painettiin pitkälle iltapäivään), joten ahmin satsin sellaisenaan.

Liskot pääsivät irti yöllä tasan kello kaksi. Sitä vatsanväännettä, kouristusta ja tuskanhikeä eivät latteat sanat kunnolla kuvaa. Istuin yksin pöntöllä ja kärsin. Muistelin keskivertoa kebabia ja kirosin sen kostoa. Piruako minä sille olin tehnyt?

Siinä kärvistellessä oli aikaa vannoa kuinka en enää ikinä koskaan koske kebabeihin, en vaikka nälkäkuolemaa tekisin. Kuinka jatkossa jätän vastaavanlaiset paikat suosiolla väliin ja kuinka lupaan helliä vatsaani vaikka millä asidofiluksila, jos vain tuskallisista suolenväänteistäni hengissä selviäisin. 

Erityisen hartaan toiveen lähetin tämän päivän puolesta - suunnitelmissa oli palvella asiakkaita Kätkössä eikä hiki päässä vääntyillä sängyn pohjalla. Miehelle kun oli harvinainen vapaapäivä etukäteen sovittu ja reissut buukattu.

Mutta katso! Niin sitä otin uudet nousut aamulla ja vatsakin oli niin kuin ei mitään. Paha kebab oli poistunut ja kokemuksesta järkyttynyt kroppani edelleen toimintakuntoinen ja hengissä. Traumatisoitunut ehkä, mutta täysin työkykyinen. 

Mitä siis asiasta opittiin? No, ainakin se että jos meinaa elää reunalla ja ottaa riskejä, kannattaa nämä kulinaristiset haasteet ajoittaa niin, että se kaksitoista tuntia koetuksen jälkeen ei osu sydänyöhön. Yksin kylmällä pytyllä on meinaan ikävä nuokkua. En suosittele.

Mutsi hei, puhut sä nyt jostain vatsasi toiminnasta siinä vai? 

Pliis, hei. Häpäsy. Mä piiloudun lasien taakse, mulla ei näihin juttuihin ole osaa eikä arpaa.

Pitkäkin se jo on

Hajamielinen, laiska ja huono äiti täällä taas, moi vaan. Havahduin nähkääs tuossa parisen viikkoa sitten siihen, että nasukan kaksivuotisneuvola olisi varmaan pitänyt olla joskus siellä sankarin synttäreiden tienoilla. Eli heinäkuun loppupuolella. Noooo, vastahan tässä marraskuuta kahlataan, joten eipä hätiä mitiä. Luuri korvalle ja toimeen.

Sain ajan suhteellisen nopeasti ja tällä viikolla sitten porhalsimme nasukan kanssa vanhaan tuttuun neuvolaan. Hassua miten siellä ei mikään muutu, paitsi meikäläisen neuvolan täti. Jälleen oli se vakkarityypi kuulemma äitiyslomalla (kuten oli käytännössä koko Nasun odotus- ja vauva-ajankin), joten en edelleenkään päässyt tapaamaan varsinaista tätiäni. Meidät otti sen sijaan vastaan Tiina, vallan ihana pirtsakka tummaverikkö.

Niin sitä sitten rakenneltiin niitä klassisia palikkatorneja, punnittiin ja mittailtiin. Naureskelin sisäänpäin kun täti käski Nasua rakentamaan tornin. Vaihtoehdoksi hän toi satsin pieniä palikoita sekä setin sellaisia hieman kookkaampia prinsessakuutioita. Nasu tarttui pikkuisiin puupalikoihin hanakasti kiinni ja rakensi vauhdilla tornin säestäen jokaista palikan laittoa omalla tsemppitoteamallaan "noo-oin!"

Ja kun pienet palikat loppuivat, siirtyi Nasu suurempiin. Niin se sitten kasasi pikkuruisten, huolella aseteltujen palikoiden päälle vielä kasan isoja röhköjä. Siinä kohtaa täti totesi, joten eiköhän tuo motoriikka ole Nasulla aikas hyvin hallussa. Minä siihen vastasin, etten itse edes osaisi tehdä moista fysiikan lakeja uhmaavaa tornia. Niin ne totisesti ovat parempia painoksia meistä.

Joo, siis vähänkö mä re-pe-sin niiden neuvolan palikoiden kanssa.

Helpompia saa hakea, näissä omissa legoissa on sentään edes vähän haastetta.

Jokin aika sitten ihmettelin nasukan vaatevarastojen ehtymistä ja epäilin teräni jo tylstyneen. Normaalisti kun kaapeista on pruukannut löytymään kaikkea sinne valmiiksi jemmattua. Neuvolassa sai tuokin ilmiö sitten selityksensä: Nasu on kasvanut helmikuusta tähän päivään mennessä yli kymmenen senttiä. Siis kelatkaa nyt! Yli kymmenen senttiä. Ihan järjetön spurtti.

Käytännössä ipana taisi pompata vaatekoon 86 yli kokonaan ja nyt tuo 92-kokokin alkaa jo jäämään pieneksi. Olemme tilanteessa, jossa kaltaiseni vaatehamsterikaan ei enää pysy vauhdissa mukana. 

Etkö sä mutsi raasu ole vielä tajunnut, ettet sä mun vauhdissa pysy?

Niin olet hidas, vanha ja kankea. Prööt.

Kohta se jo kokkaa

Tänään on vainonnut karmea tunnen siitä, että olen unohtanut jotain. Että pitäisi olla jossakin, tehdä jotain, muistaa jotain. Tunne on sikäli ärsyttävä, etten yksinkertaisesti muista mitään. Siis mitään mitä pitäisi muistaa tai olisi unohtunut. Silti tunne ei jätä rauhaan.

Mutta minkäs teet? Kun ei yksinkertaisesti tiedä mitään missanneensa, taidan tuudittautua tietämättömyyden turvalliseeen höttöön. Eiköhän sekin ajan kanssa selvinne, jos jotain olen tyrinyt.

Asiasta kakkavaippoihin. Tai oikeastaan niiden puutteeseen. Otin Ritvan, the iki-ihana-hoitotädin kanssa puheeksi Nasun mahdollisen vaipattomuuden ja yllätyksekseni hänkin totesi nasukan usein olevan samalla aamuvaipalla koko päivän. Ne hädät kun tulevat kuulemma pääasiassa pottaan. Voi riemua! Vaipattomuus - here we come!

Nykyään iltaisin ipanalla ei juuri vaippaa ole. Koko hommasta on tullut jo yhteinen leikki, jossa Nasu kiskoo potan jälkeen pöksyt suoraan päällensä ja minä taputan pikkuista pyllyä hämmästyneenä: "Nasu, missä vaippa on?" Vastaus tulee ylpeän innostuneena: "Ei ooooo, khihihi!" Niin, särmempi äiti olisi hommannut jo niitä pikkuhousuja.

Hmmm... mitähän sitten?

Joo, voisin vaikka maalata.

Minkähän värin valitsisi?

Hei, ei luovaa taiteilijaa saa häiritä!

Nasun omatoimisuus sen kun kiihtyy ja laajenee. Nykyään ei sitten parane availla tai sulkea asunnon ovia, saati valoja. Ehei, ne on pikku puuhapeten omaisuutta nykyään. Samoin pyykkikoneen ja rumpukuivurin tyhjentäminen, puhtaiden pyykkien kaappeihin vieminen, roskien roskiin laittaminen, Rikin ruokinta ja lukematon määrä kodin muita pikkuaskareita. 

Sitten sammutan nämä valot - NOIN!

Mitäs sanotte? Melko taitavaa, vaikka itse sanonkin.

Ai että! En malta odottaa kun Nasu oppii kokkaamaan.ja leipomaan. Siinä saa laiska äiti herkkuja maisteltavaksi, toivon niin. Ja meikäläinen se ei ole mikään turhan nirso, lupaan innolla maistella kaikia tuotoksia. Varsinkin kun tämän tahdin jatkuessa kokki siivonnee itse keittiönkin.