sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Ja ikänne oli?

Tänään pääsimme vihdoin sinne uimahalliin, jonne menemistä olen suunnitellut ainakin parin viikon ajan. Jo viime viikonloppuna piti mennä, mutta erään nimeltä mainitsemattoman tyypin verisen koheltamisen seurauksena pulikoimista oli siirrettävä.

Tänään sitten pelmahdimme yhdentoista jälkeen uimahallille ja totesimme jälleen matkalla olleemme melkoisia sankareita Nasun vauva-aikana: edelleenkin tuntuu uskomattomalta että todella raahasimme itsemme uimahallille joka penteleen sunnuntai kello aamupuoliseiskalta. Nykyisellä, ihanan aamu-unisella aikataulullamme moinen tuntuu yhtä etäiseltä kuin lento Marsiin.

Nasu se pulikoi into piukassa ja me miehen kanssa löhöilimme vauvauintien jäljiltä lämmenneissä vesissä kuin eloonsa tyytyväiset hylkeet. On se jännä miten rentoutunut olo lämpimässä vedessä lillumisesta tulee. En tiedä onko se peruja kohdusta vai mistä, mutta homma toimii joka kerta. 

Iltapäivällä oli toisen ystäväpariskuntamme lapsen yksivuotiskemut, muistanette Reinon juhlat viikon takaa? Istuimme ystävien seurassa ihmetellen ajan juoksua ja ihanan päivänsankarin suloista hymyä. Niinhän se pikkuinen jo hakee askelia, vaikka muistan elävästi kuinka vasta äsken olimme pallomahaisten ystävieni kanssa sushi-lounaalla. Ja tästä kaikesta on jo yli vuosi? Ei voi tajuta.

Jaa tukka huonosti vai?
No minäpä hieman kammalla suin sitä. 


Valmis! Kampa pöydälle ja juhlimaan.
Ai mitä? Takana vielä takku vai? Ei voi olla.

Joskus aiemmin puhuin mummoudestani, tällöin asialistalla taisi olla naurusta itkevät silmäni. Nyt olen saanut itseni kiinni jo useammastakin mummopuuhasta: minä neulon, itken nauraessani, liikutun lähes kaikesta, suosin punaista maitoa (aina kun vain mahdollista) ja päivittelen ajan kulkua. Enkä edes tajua piilotella tätä kaikkea.

Tänään tajusin myös sen, ettei tämä ajankulun päivittely taida loppua koskaan. Veikkaan, että menee yksi iso hupsahdus vaan ja huomaan olevani harmaahapsinen mummeli, jolla on kahdeksankymmentäkolme vuotta lasissa. Istun tuolissa lankakerieni kanssa, läpsyttelen kädellä polveani ja päivittelen mihin se elämä vilahti? Että niinhän minä olen mielestäni kuin kolmekymppinen heitukka, mutta peili sanoo toista.

Huolestuttavia oireita varhaisdementiasta on jo alkanut ilmaantua. Hoin pitkälle kesään olevani kolmekymmentäkolme vuotias, "palindromi-iässä nääs", kunnes mies hienovaraisesti huomautti minun kyllä olevan jo kolmekymmentäviisi vuotta. Ja vähän päälle. Siis mitä ihmettä, minne se pari vuotta sitten vierähti?

Niinpä olen alkanut ikää kysyttäessä sanomaan syntymävuoteni, sen sentään vielä muistan oikein: "seitenseiska mä oon, Elvis kuoli ja mä synnyin, hehee". Lohduttaudun muistolla siitä kuinka vain pari kuukautta sitten Alkossa kysyivät paperit viinitönkkää ostaessani. "Joku puolijauhoinen ja -näkökykyinen myyjä vai?" totesi mies kotona melko epähienosti vihjaten. "Ja pöh" totesin minä peilin äärestä, jossa muikistelin kommenttia tyytyväisenä muistellen. "Ehkä mä vaan näytän sellaiselta jolle ei tulisi alkoholia myydä".

perjantai 28. syyskuuta 2012

Takkatulen loimusta

Ai että, istuskelen tässä sohvan nurkassa ja heti selkäni takana loimottaa syksyn ensimmäinen takkatuli. Viikon verran olen miehelle hienovaraisesti vihjaillut (lue: hokenut "tahtoo"), että takkaan olisi saatava tuli. Ja kyllä, tässä suhteessa vetäydyn vanhanaikaisiin sukupuolirooleihin: välillä hieman oikuttelevan takkamme sytytys on lähes poikkeuksetta miehen työ. Ihan niin kuin synnyttäminen on naisen.

Tänään sitten mies sai tulen aikaiseksi ja voi että kun osaa olla ihanaa! En tiedä montaa rauhoittavampaa asiaa kuin rauhallisesti loimottava takkatuli. Niin moni asia siinä on rauhoittavaa: ääni, tuoksu, lämpö, haju ja tietenkin itse tulen katseleminen. Ei tarvitse kuin valita aisti ja antaa palaa. Rentoutuminen taattua.

Nasun kanssa leikimme illalla taas pöräyttely- ja maisteluleikkiämme. Leikki on helppo: Nasu asettuu sohvalle muka-huolettomaan asentoon, minä vierelle väijymään. Siitä sitten hyökkäilen ipanan kimppuun, nostan paitaa ja paljastan suloisen pallomahan. Pöräyttelen ja maistelen ipanan masua tämän kiljuessa ja hekottaessa tikahtuakseen. Välillä vetäydyn taustalle vaanimaan. 

Tätä sitten jatketaan lukemattomia kertoja, niin kauan kun vatsalihakset kestävät.


Oon tässä kun en oliskaan. Tai-dat-tai.

Hieman jo varuilta jalkoja jumppaan.  
Jos vaikka innostuisit hyökkäämään.


Nytpä taidan laskea puolustustani, otan riskin.
Antaa tulla vaan, khihi!

torstai 27. syyskuuta 2012

Tulkaa lauantaina moikkaamaan!

Tjaah. Nytkö sitten ollaan jo siinä vaiheessa vuotta kun vettä tulee taivaalta kuin aisaa? Itse ajattelin tuon ajan koittavan aikaisintaan siihen nimellään viittaavassa kuussa (lokakuu), mutta ehei. Surkeat säät jatkuvat ja nyt näemmä syksykin on etuajassa. Eipä siinä muuten mitään, mutta kun tuntuu aika epäreilulta sukeltaa talviseen pimeyteen jo nyt. Viime vuonnakin ihanaa, hyvältä tuoksuvaa syksyä kesti marraskuun alkuun saakka.

Eipä lupaa hyvää lauantaiksi suunnitellulle katutapahtumallekaan. Kätköhän sijaitsee Tampereella Tammelantorin laidalla Aaltosenkadulla, aivan lähiruokapuoti Lempin, kasvisravintola Gopalin, ravintola Kahvillan ja pub Pikilinnan kainalossa. Täällä meidän on hyvä olla.

No, paikalliset yrittäjät (me mukaanlukien) ovat nyt ideoineet Aaltosenkadun syystapahtuman, jossa on kaikenlaista kivaa pientä. Meilläkin Kätkössä on lauantaina kaikkiin kenkiin tarjous teemalla "tossua toisen eteen". 

Tarkoitus on levittäytyä Aaltosenkadulle ja tavata asiakkaita myös siellä. Mikä tarkoittaa siis sitä, että koska kadulla on oltava toisen ja toisen liikkeessä, tapaa meikäläisen tänä lauantaina Kätköstä tai Aaltosenkadulta 100% varmuudella. Tulkaa moikkaamaan!

Ja pahoittelut mainokset kuvan surkeasta laadusta, mies kävi sateessa näppäisemässä näyteikkunamme mainoksesta kuvan ja eihän siitä nyt näillä olosuhteilla kauhea hyvä kuva voi tulla. 


No mutta, nyt hairahduin taas aiheesta. Eli siis, ei tällaista ilmaa lauantaiksi. Kiitos. Kuuletteko kaikki sään jumalat? Ei sadetta, vaan syksyistä auringonpaistetta. Nih! Johan menee tämä elo ja olo ihan mahdottomaksi. Kyllä sitä pitää ihmisen voida muutakin päiväohjelmaa suunnitella kuin sisätiloissa vanuminen ja sateen tuijottelu. Vaikka se kivaa puuhaa onkin.

Nasua ei sadepäivät eikä -illat haittaa. Niin ne Ritvan kanssa ulkoilevat kahdesti päivässä, tuli taivaalta paistetta tai vettä. Niinpä me voimme sitten hyvällä omallatunnolla istua iltaisin kotona, piirtää, leikkiä ja katsoa yhdessä Pikku Kakkosta. Tietäen, että ulkona värjöttelyn on puolestamme jälleen tehnyt Ritva, kaikkien ihanien hoitotätien ruumiillistuma.


Tässä on pehmosella nahkasohvalla pienen ihmisen hyvä olla.
Ja kohta mutsi leikitään taas koiraa!

tiistai 25. syyskuuta 2012

Omput

Meillä on kaupassa anoppilan tuoreita omenia tarjolla. Keräsimme niitä koriin (tai no, rehellisyyden nimissä appiukko keräsi), laitoimme tarjolle ja hyvin näyttävät maistuvan. Ja ovat meinaan ehtaa luomua, suoraan anoppilan takapihan puista noukittuja. 

Niilläkin on punaiset posket.

En muistanut kuinka hyvältä omasta omppupuusta noukitut omenat maistuvatkaan. Koko lapsuuteni olen niitä syksyisin massutellut, mutta viime vuosina ovat omput jääneet aika lailla unholaan. Vaikka meillä on Tammelantori käytännössä naapurissa ja sukulaistenkin puutarhat omppuja pullollaan, ei vain ole tullut syötyä niitä. Vallan olin jo unohtanut valkean kuulaan maun.

Vaan ipana se on tuonut nämäkin herkut takaisin arkeemme. Nasun suurinta hupia kun on käyskennellä mummolan puutarhassa ja poimia omppuja parempiin suihun (lue: omaansa). Kuuleman mukaan muutamaa mätääkin on epähuomiossa tullut maisteltua ennen kuin ne on rivakasti singottu kohti naapurin tonttia. 


Nämä ne vasta ovat herkkua!

maanantai 24. syyskuuta 2012

Sysmyilyä

Sataa. Koko päivän on taas satanut vettä ja meikäläistä väsyttää aivan tolkuttomasti. Osa menee varmaankin vuodenajan piikkiin, osa kesältä periytyviin univelkoihin. Mutta toisaalta, mitä väliä niillä syillä kun tosiasia on vain se että väsyttää.

Tätä energiatonta vaihetta syksyssä vihaan. Yleensä olen elämässä melko puuhakas, mutta tasapainon nimessä täysmääräinen leppoilu ja hitaasti lorviminen onnistuu myös vallan mainiosti. Ärsyttävin olotila onkin se, kun pitäisi jaksaa ja sykkiä, mutta ei vaan jaksa. Toisin sanoen tilanne, jossa ei ole vaihtoehtoja, ainoastaan ristiriitoja.


Ankka hei, ei nukuta!
Minäpä otan sen tästä mukaani.

Niinpä sitä vapaa-aikansa sitten lysmyilee (vai pitäisikö nimetä puuha syksyn kunniaksi sysmyilyksi?), vanuu paikasta toiseen ja haukottelee. Ei oikein uskaltaisi syödä kun vatsaan tömähtävä ruoka aiheuttaa välittömän nuijanukutus-efektin. Toisaalta ei muuta tekisikään mieli tehdä kuin syödä. Olo on kuin talviunilleen valmistautuvalla karhulla - sillä erotuksella ettei sinne unille ikinä pääse. 

Samaa efektiä ei ipanassa huomaa. Niin se painaa menemään, keksii hassuja leikkejä ja tarpeen tullen vaikka rasvaa kielensä Bepanthenilla. Luistaapahan juttu paremmin. Nämä ovat niitä päiviä kun tunnen oloni vanhaksi. 


Ja kah, mikäs tuubi se tässä!
 Tuosta keskeltä kun kunnolla puristan, ni johan roiskuu.

Mmmm... keskitäyteläinen, notkea, hivenen pastamainen maku.
Otatko mutsi maistiaiset?


Ehkäpä kerta kiellon päälle.
Hienosti pyörii, kieli suussa meinaan. Kokeilkaa vaikka!

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Barban pesu

Tänään kotoa löytyi yksi myöhään sängyssään hiljaa oleillut ipana (lue: heräsin vasta puoli yhdentoista tienoilla - hiljaisuuteen) ja Ozzy Ozbornen näköisenä ympäri kämppää hiihdellyt puoliso. Sitä se teettää, aikuisten juhlinta. Nasun kanssa sitten vietimme leppoista aamua kunnes tuli aika lähteä pikkuisen Reino-pojan synttärikutsuille.

Koska rakas Barba otti enemmän kuin pikkuisen veriroiskeita itseensä perjantai-illan tiimellyksessä (joku meistä ei ihan tajunnut kuinka paljon tuollainen haljennut sormi voikaan vuotaa verta), oli pinkki kaveri ujutettava pesuun silloin kun ipana sitä vähiten odotti. Paras hetki rikokselle koitti kun miehen ja Nasun lähtivät ulko-ovesta hieman ennen meikäläistä: suhahdin kylppäriin kuin Teräsmies puhelinkopppiinsa ja viskasin Barban koneeseen.

Rikos onnistui täydellisesti kunnes sitten palasimme kotiin ja ihan liian fiksu kaksivuotias löysi kaverinsa märkänä pesumyllystä. Huppista vaan!

Mutsi hei, tuolta lasin takaa vilkkuu eräs erittäin tutun näköinen pinkki peppu...
Uskaltaako tätä edes avata?


Härregud sentään, mun kaverini!
Ihan on märkä ja pörröinen, pieni parka.

Onneksi ipana ei ole pitkävihaista sorttia eikä puhdastakaan kaveria hylätä, joten selvisimme pesuepisodista melko puhtain paperein. Erityiskiitos jälleen maanmainiolle Allegrolle, jonka ansiosta pari päivää vanhat veritahratkin lähtivät rakkaasta Barbasta kuin vesi sen kuulun hanhen selästä. Tällä suorituksella luulisi meikäläistäkin jo melko martaksi.


No enpä kuule tiiä.
Pakko oli ratsasta tuo sun meikkikaappisi, että tiedät miltä tuntuu kun salaa aarteita käpistellään.

lauantai 22. syyskuuta 2012

Tyttöni mun

No niin, sormenpäätä koristaa nyt melkoinen tuppo ja viisi tikkiä. Oli meinaan lasi leikannut jokseenkin syvälle ja olo on kuin koheltajien ykkösellä, uunojen uunolla. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä jouduin odottamaan Acutassa vain kaksi tuntia, toisin kuin viime kerralla. Ja tällä kertaa ei ollut edes ipanaa matkassa mukana.

Tajusin tänään, että runneltu sormeni on juurikin tuo vihkisormi, suurten lupausten ja sitoumuksen sormi. Ja nyt tämä symboliarvoilla painotettu sormi on haljennut kahtia, ihan konkreettisestikin. Kieltäydyn näkemästä asiassa mitään maagisia enteitä tyyliin kahvinporoista tuijottava piru ja sitä rataa. Mutta kipeä sormi on, mokomakin. 


Otti ja halkesi, mokoma.
Eipä näytä enää iloiselta hodarilta, vaan lähinnä vihaiselta lihikseltä.

Tänään olemme Nasun kanssa viettäneet tyttöjen iltaa kun miehen entiset työkaverit järjestivät hänelle yllätysläksiäiset. Eikä ole sattumaa, että ne ajoitettiin Monsters of Pop -festarin ajankohtaan. Nasun kanssa osallistuimme miehen harhautukseen ja saatoimme pahaa aavistamattoman uhrin entiselle työpaikalleen. Siellä odotti punainen matto ulkotulineen, puheineen, yllätyslahjoineen ja iloisine työkavereineen. Kaiken huipuksi miehelle oli teetetty pelipaita, joka juhlallisesti sitten jäädytettiin ja nostettiin työpaikan kattoon. Että osaa olla ihania ihmisiä nuo miehen työkaverit, voi että!

En ole hetkeen kuvannut Nasua järkkärillämme ja suorastaan häkellyin kun latasin illan kuvat koneelle. Kuka onkaan tuo suloinen pikkutyttö kuvissa? Etäisesti minua muistuttava, kuitenkin niin itsensä näköinen? Ja missä on se pieni vauvani, hänestä ei näy enää mitään jälkeä (paitsi ehkä pieni kuolavana leualla)?

No mä oon tietty MÄ.


Jaa sun näköinen vai? Augh! 
Onneksi sentään etäisesti, hehee.

perjantai 21. syyskuuta 2012

Akuuttia asiaa

Ehtoota ja kivuliaat terkut Acutasta! Koheliuteni pääsi jälleen yllättämään ja viilsin lasilla sormenpääni ylhäältä ensimmäiseen niveleen saakka auki. Voin kertoa, että hieman kivistää. Sormi höröttää auki kuin iloinen hodari. Tikattavahan se on, pentele.

No eipä tuo naapurisormikaan helpolla ole päässyt...

Niin että näin villliä perjantai-iltaa tällä kertaa.

torstai 20. syyskuuta 2012

Sunnuntaisirkuksessa

Sunnuntai toi tullessaan ilouutisia, sillä rakkaat ystävät, nuo hassunhauskat sirkusammattilaiset, olivat rantautuneet Tampereelle. Sirkus Finlandia oli siis tullut kaupunkiin. Ja koska meille oli varta vasten oikein varattu liputkin, lähdimme kummipoika-Kaapon perheen  kanssa sirkustelemaan.

Oli ihana ilma, lämmintä, mutta kauniin syksyistä. Nassikka oli innoissaan ja kantoi ylpeänä ihkauusia Peltoreitaan, jotka sirkusystävä suositteli hommaamaan. Meillähän ei moisia härveleitä aiemmin ollut, mutta kiiitos sunnuntainakin auki olevan Clasun, puute korjaantui jopa kaltaisillamme myöhäisheränneillä. 


Meitsi ridaa reteesti täällä korkeuksissa, bränikät Peltorit messissä.

Sirkusteltta oli kaiken kauneuden ohella vielä lämmitettykin, joten sen suurempia valmisteluita näytös ei aiheuttanut, kunhan vaan koitettiin päästä paikalle ajoissa. Hattaraa ja popkornia messiin ja eikun telttaan! Etukäteen hieman jännitti miten ipana jaksaa rontin pari tuntia kestäneen esityksen, mutta niin tuo vaan painoi menemään.

Nasun lemppari oli esityksessä velmuillut käsinukke-kissa, joka pompsahteli aina yllättäen piilostaan esiin. Kissa aiheutti nasukassa suorastaan huutonaurua ja aina sen piilossa ollessa Nasu huuteli vaativasti "Miau? Miau?". Itse olin ystävien esitysten ohella äimistynyt surmanajajista; vanhana moottoripyöräilijänä ei voinut kuin ihastella toisten taituruutta. Ja hullunrohkeutta. Siihen kuulaan ei meikäläistä kyllä sisälle saisi.

Sirkus toi mieleen omia lapsuusmuistojani. Lapsuudenkotini sijaitsi melko lähellä jäähallia, jonka parkkipaikalle sirkus aikoinaan leiriytyi. Muistelisin, että se tuli joka vuosi. Parhaan ystäväni kanssa pyöräilimme kiehtovan kirjavien telttojen luokse ja livahdimme köysien alta katselemaan hevosia. Ihania, ikuisesti kiehtovia sirkushevosia.

Muistan yhä sen taianomaisuuden tunteen, joka hevosten ja purujen tuoksuun telttojen keskellä sekoittui. Kuinka hartaasti toivoinkaan omaa hevosta! Ja kuinka mystiseltä tuo värikäs sirkuksen maailma tuntui. 

Juuri tuon lapsen kaltaisen kyvyn innostua, haltioitua ja haaveilla haluan myös aikuisena itsessäni säilyttää. Eiköhän säilytetä kaikki?

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Rutiinien asettumista

Nyt on nasukalla viimeinenkin rutiini alkanut rullaamaan, nimittäin väkisin kahdella tunnilla siirretty päivärytmi on alkanut pyörimään ja ipana nukkuu hoidossa jo rontin tunnin päiväunia. Vielä kun päästäisiin siihen normaaliin ronttiin pariin tuntiin, olisin täysin tyytyväinen. Mutta hyvä on näinkin, aloimme olla jo hieman helisemässä ylikierroksilla iltaisin käyvän naperomme kanssa.

Onni on ihana hoitopaikka, todellakin. Ritva on ehkä maailman herttaisin hoitotäti, lämmin ja lempeä. On ihanaa jättää hoitoon lapsi, joka jo ovella hyvissä ajoin alkaa hokea "hei hei" ja pyristelee kohti leikkipaikkoja. Hoitopaikan kavereista kun on tullut jo melkoisen tärkeitä kamuja, joista innostuksesta puhkuen jutellaan kotona kaiket illat.

Kännykässä on säilössä monia kuvia viime viikoilta, joita olin ajatellut nyt teille postata - mutta kah! Olen mennyt hävittämään kaikki kännykkäni piuhat, latureineen päivineen. Ei onnistu kytky tietsikkaan, ei akun lataus. Suutarin lapsilla ei totisesti ole kenkiä.

Niinpä laitetaan nyt tunnelmapalaksi muutama Kätkön huonekalu sekä kuva avajaisia edeltävältä yöltä. Siinä uunituore yrittäjäpariskunta on juuri viimeistelemässä liikettään, kello on 04 aamulla ja ahkerat kuhnurit nojailevat toisiinsa väsyneenä ja pöllämystyneinä. Ehtiihän sitä haudassakin nukkua.


Onneksi on tuoleja, joilla istua.

Ostaisitko näiltä auton? En minäkään. 
Kerrassaan luotettavan näköistä porukkaa.

Jaa miksikö taas Kätkön kuvia? No vaikka sen vuoksi, että nyt juhlitaan Kätkön nettisivujen aukeamista. Sillä vihdoinkin ne ovat auki, tsekatkaapas: Klik! Ja vaikka olen aiemmmin vannonut kautta kiven ja kannon, ettei tähän blogiin mainoksia ilmaannu, sallittakoon kiellon päälle yksi pirteänpunainen linkki tuolla sivubannerissa... joohan? :)

tiistai 18. syyskuuta 2012

Isi Ihmisnorsu

Niin, on se vaan kuulkaa hassua kun eräänä päivänä herätessään vuosien unelma onkin totta. Sitä häilyy hetken unen ja valveen rajamailla, koittaa saada selkoa tilastaan. Näenkö minä edelleen unta? Vai onko meillä nyt se oma puoti, se jossa voi vaikka jakaa asiakkaille hyvänmielen karkkeja? On, kyllä meillä on.

Kuten todettua (ja minkä blogin viime aikojen surkeasta päivitystahdista myös huomaa) elämään ei viime viikkoina, jopa kuukausina, ole mahtunut kauheasti muuta kuin Kätkö. Toki arki rullaa omaa tahtiaan töiden ja viikonloppujen katkeamattomana jonona, mutta ajatukset ovat kyllä olleet niin tiukasti Kätkössä, ettei tosikaan. Kyllä sitä on synnytetty kuin toista lasta.

Onko sitä sitten ehditty mitään muuta? Hyvä kysymys ja vielä parempaa on se, että voin rehellisesti vastata tähän "Kyllä on!". Ollaan käyty Särkänniemessä, monta kertaa. Vierailtu serkuilla, ihasteltu sirkusta. Ajettu uimarannalle kauhistelemaan kesän viimeisiä uimahetkiä ja nautiskeltu Tammelantorilla raukeita lounaita. Mistään näistä ei nyt ole tarinoita täällä blogissa, näiden osalta on siis nojattava vain omaan muistiinsa.

Sitten on taas ollut hetkiä kotona, arkisia iltoja ennen nukkumaanmenoa, kun väsynyt äiti on todennäköisyyksiä uhmaten jaksanutkin juosta kameran perässä ja ikuistaa palasia siitä hassusta härdellistä, josta koti-illat ja meikäläisen perhe muotoutuu. Kuten nyt vaikkapa Isi Ihmisnorsusta.

Mikään vuori ei ole liian korkea meikäläiselle.
Polkaistaan vaan norsua kylkeen, niin se tajuaa kumartua alemmas.

 
Sitten tukeva ote kaulasta ja eikun menoksi!
Välillä voi kuiskia komentoja suoraan norsun korvaan.


Välillä norsu yrittää vikuroida.
Mutta minä kipuan nopeasti takaisin selkään.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Kätkön avajaiset

Perjantaina siis juhlittiin vihdoin Kätkön avajaisia. Jossain vaiheessa jatkuvien yörupeamien ja päiväpaahtamisten keskellä alkoi jo epäilyttää, josko koskaan saamme putiikkia auki, mutta niin sitä vaan pysyttiin alkuperäisissa suunnitelmissa ja perjantaina siis hipattiin. 

Lupaus joka pidettiin.

Menoa ei haitannut edes se tosiasia, että kutsut avajaisiin lähtivät vasta keskiviikkona. Aiemmin kun ei uskaltanut asiaa lukkoon lyödä. Mutta onneksi ystävät jo tuntevat metkumme eikä myöhäinen kutsu tainnut yllättää enää ketään. Sen verran runsaslukuisina kutsutut lyhyestä varoitusajasta huolimatta paikalle pääsivät.

Ja oli meillä kivaa, voi pojat!

Tarjolla oli kuohuviinin ohella pillimehuja, olutta ja valkoviiniä sekä lätkäliigoja, tutti frutteja ja cocktail-tikkuja. Niiden kokoamisesta en tosin voi mitenkään päin ottaa kunniaa; yritin koota kolme, jonka jälkeen totesin puuhan olevan kaikkea muuta kuin meikäläisen hommaa. Niinpä tikkusirkuksesta vastasi yksin oma rakas äitini. Kiitos ihana äiti!

Tikku poikineen.

Jaa niin, jotta ehdimmekö saada kaiken valmiiksi? Emme tietenkään. Tuotteista puuttui hintoja, katon sähkövedoista maalia, kassakone ei toiminut ja osaa tuotteista ei saatu edes esille. Sovituskopin verhonkin mies kiinnitti hädissään hakaneuloilla asiaan tunti ennen avajaisia havahduttuamme. Mutta eipä puutteet tuntuneet vieraita haittaavan - enkä niitä itsekään enää illemmalla muistanut. 


Jotain sentään saatiin esille.


Kenkätelineitä voi itsekin rakentaa, kuten vaikkapa tämän tässä.
Ja halkokoriin menee nätisti farkutkin.

Ne on sit aitoa nahkaa, ei mitään keinohaperoa.

Avajaisia edeltävänä päivänä seisoimme miehen kanssa hississä, kun tuumasin hänen omistavan nyt jo kolmet silmäpussit. Kyllä, luitte oikein, kolmet. En ole ikinä nähnyt niin monia silmäpusseja yhdessä naamassa kenelläkään, joten saavutus sekin. 

Niinpä ajattelimme hippojen ehkä päättyvän hyvissä ajoin ja meidän kaatuvan sänkyyn puolenyön tienoilla. Vaan vähänpä tiesimme. Kun siinä sitten aamulla puoli viiden tienoilla järsimme pitsaa keittiön pöydän ääressä oli todettava, jotta olipahan vaan hyvät bileet! Vaikka omat olikin.

Heippa vaan, me ollaan täällä Kätkössä!

Seuraava päivä paljastikin sitten ihanan yllätyksen: olimme kaiken lisäksi olleet vielä ekstrakilttejäkin. Niin vaan saimme hirmuisen kasan onnittelulahjoja, oli kuin joulu olisi tullut kylään. Ootte te hassuja kaikki, meidänhän sitä piti teitä kestitä eikä päinvastoin!

 Näillähän pysyy hengissä parikin viikkoa.

Ainoa asia mikä nyt harmittaa on se, etten muistanut napsia juuri yhtään kuvaa. Olisi pitänyt rekrytoida joku kameran varteen. Hö. Mutta hätä ei ole tämän näköinen, sillä onneksi vieraiden joukossa oli myös bloggareita, jotka tunnetusti osaavat kuvata. Niinpä tarkempia kuvia itse liikkeestä löytyy vaikkapa Tiinakaisan ihanasta blogista.