sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Flash from the past: Nasu syntyy

Tänään Nasu täyttää seitsemän kuukautta ja seitsemänhän on monien uskomusten mukaan onnenluku. Halusin tehdä päivän kunniaksi jotain erityistä ja se jokin on nyt edessänne. Koska aloitin blogin pitämisen vasta joulukuussa ja Nasu syntyi heinäkuussa, on siinä välissä pieni, mutta merkittävä ajanjakso josta ei blogissa ole juuri puhuttu. Eli Nasun elämän ensimmäiset viisi kuukautta. Niinpä päätin aloittaa uuden juttusarjan otsikolla "Flash from the past" ja tägäsin sen moniselitteisellä "spessua teille"- tunnisteella. 


Tämä ensimmäinen osa kattaa ne heinäkuun dramaattiset loppupäivät, jolloin Nasu syntyi, olimme sairaalassa ja pääsimme kotiin. Dramaattiset sikäli, että synnytys "Ei menny niinku Strömsössä", noin niinku lievästi ilmaistuna. Koska en halua viljellä synnytysankaritarinoita enkä liiemmin kauhukertomuksia, todetaan nyt vaikka vaan tiivistetysti, että Nasun synnytyksessä menetin yhteensä 3,5 litraa verta. Eli noin 2/3 verimäärästäni. Nassikalla ei ollut missään vaiheessa hätää, äidillä oli. Mutta täällä sitä ollaan edelleen, joten se siitä.



Nasua lähdettiin synnyttämään suunnitellulla sektiolla tiistaina 27.7.2010 aamutuimaan. Jos kuvailisin sen hetkistä tunnemaailmaani ja sanoisin, että jännitti, vähättelisin tunnetilaa. Ei sitä oikein voi sanoilla kuvata, miltä tuntui maata miehen kanssa sylitysten sairaalasängyssä iso maha välissämme ja miettiä, että parin tunnin päästä se juniori on sitten siinä. Ja me olemme ikuisesti äiti ja isä. Jonkun porukat, jotka ei sitten tietyssä iässä "enää tajuu".

Kello on noin seitsemän aamulla, tiistaina Unikeonpäivänä 27.7.2010.
Ja musta tulee tänään äiti.

Kuten sanotaankin, sitä ei voi kuvailla kun ensimmisen kerran näkee oman lapsensa. Ei vain voi. Pieni, mutta määrätietoinen ääni ja tummat viisaat silmät - siinä se nyt on! Sinäkö se mahassa niin hikkailit ja riehakkaasti potkit? Niin pieni, ja todellakin niin täydellinen.

Ulkona ollaan ja happi kulkee!

Pieni Nasumme, 3570 grammaa ja 51 senttiä täytää ihanuutta. 

 
Maailma on outo paikka.

 
Heinäkuun ennätyshelteissä puettiin vielä täkkikapaloonkin.

Koska synnytys meni niinkuin meni, jouduin viettämään heräämössä usemman tunnin tarkkailussa ja lääkittävänä. Koko tämän ajan tuore isä ja vauveli tutustuivat toisiinsa rauhallisesti kaksistaan. Olen toisaalta kade tästä ajasta miehelle, mutta toisaalta onnellinen hänen puolestaan että hän sai kokea sen.

Isi ja tytär.

Kun lopulta sain luvan lähteä osastolle, oli jälleennäkemisemme mykistävä. Joskus sanat vain loppuvat kesken.


Äiti ja tytär.

Imetys sujui hyvin (vaikka olin varautunut siihen, ettei se sujuisi) ja nassikka sai elintärkeitä ensimaitopisaroitaan. Mutta kun maito alkoi kolmantena päivänä nousemaan, muuttui imetyskin haastavammaksi. Rinnat paisuivat kuin pullataikina ja tuntui että nännitkin hukkuivat siihen pulleuteen. Onneksi Taysin ihanat kätilöt saivat niistä silti napakasti otteen, jolla auttaa ne kulloinkin naperon suuhun, ja näin ammattiavun kanssa imetys sujui edelleen. Jossain vaiheessa otettiin rintakumitkin avuksi, nappula kun sai välillä niiden avulla helpommin maitoa. Päivisin pidin Nasua usein mahani päällä, kenguruhoidossa. Siihen se usein nukahtikin.

 Äidin masu on ihanan pehmeä.

Koska asenteeni oli jo sairaalassa amatööriäitimäinen, en ujostellut pyytää kätilöiltä apua joka mutkassa. Pyysin heitä opettamaan eri imetysasentoja, vauvan pesemistä, hoitoa, vaipanvaihtoa, nukkumaan laittamista, kanto-otteita... no, ihan kaikkea. Mistäs minä niistä mitään tiesin? Ja se asenne kannatti! Pikku hiljaa opimme miehen kanssa hoitamaan Nasua ja kaikki alkoi tuntua jopa helpolta. Napero söi säännöllisesti, nukkui hyvin ja oli muutenkin erittäin tyytyväisen oloinen. Ja kova tuijottelemaan, sitä Nasukka on ollut syntymästään saakka.

Nasulla oli syntyessään punertava tukka, töröhuulet ja tarkkaavainen katse. 

 Aina ei pikku kätösiä ehtinyt saada tumppuihin piiloon ja seuraukset näki naaman raapaleista.

Mietin tässä just, et mitä mieltä mä oikein oon teistä.

Taysissa oli kesällä voimassa vierailurajoitus, mikä oli ainakin musta ihan sairaan hyvä juttu. Mies vietti kaikki päivät osastolla ja saatiin rauhassa tutustua toisiimme, vieraita ehti sitten ottaa vastaan kotonakin.  Siis tutustuimme Nasuun, miehen kanssa jo tuttuja oltiinkin, hehe. 

Ai että, isin sylissä on ihana nukkua...hei, oliko pakko herättää?

 Nasulla oli jo syntyessään hyvät unenlahjat ja mielettömät kynnet. 

Sain sairaalaan ihania kukkia, lahjoja ja muistamisia, joita aina yksin jäätyäni iltaisin katselin ja ihailin. Ihanin niistä oli miehen tuoma kimppu sinisiä ritarinkannuksia, kukka josta tuli heti Nasun oma kukka. Toinen ihana kimppu oli mummolta, joka salaa livahti osaston ovelle kimppua tuomaan ja Nasukkaa tervehtimään. Kimppu koostui kahdesta toisiinsa sidotusta kimpusta, isosta ja pienestä. Isossa oli tulipunaisia ruusuja äidille ja pikkuruisessa ihania hajuherneitä Nasulle.  

Näitä usein liikuttuneena katselin ja yritin tajuta olevani nyt äiti.

Lähdimme sairaalasta elokuisena sunnuntaina, iltapäivän pehmeään lämpöön. Sinne jäivät ihanat vakikätilömme, amatööriäidin turva ja tuki, se siunattu kutsu-nappi. Niin, ja ne inhat rintakumit, sillä lähtöpäivänä imetys alkoi riemukseni sujua paremmin ilman niitä siinä päällä kupristelemassa. Mikä oli kaikkien onni, sillä olin tosi kömpelö niiden(kin) kanssa. Lisäksi unohdimme lähtöhötäkässä vaivalla pumpatut hätävaramaidotkin osaston jääkaappiin, joita mies sitten iltamyöhällä palasi nöyrästi hakemaan.


Minä, tytär ja Elämänliekki. 

Hei hei sairaala, tervetuloa elämä!

En olisi jaksanut olla sairaalassa enää päivääkään kauempaa, ei meinaan käynyt ihan hirveän hyvä säkä huonekaverien kanssa. Mua ei nimittäin valvottanut tuo oma vauva juuri laisinkaan, ehei. Mua valvotti huonekaverini. Jopa niin paljon, et nukuin yössä ainoastaan pari tuntia. Ja sillä ei ihminen kauaa jaksa, on tullut nyt testattua. Eli oli pakko päästä nopeasti omaan sänkyyn nukkumaan ja kotiin päästyä posotinkin heti seitsemän tuntia. Ja voi pojat, kyllä teki kunnon unet kutaa!

Kotona iski yllättävän pieni paniikki. Monet olivat varoitelleet meitä Siitä Ensimmäisestä Yöstä Kotona ja olimme varautuneet lähinnä ydinsotaan, mutta meillä se menikin sitten sen suuremmitta paniikeitta. Laitettiin Nasu  vuokrattuun Vaavi-sänkyynsä ja ihmeteltiin, että tuossa se nyt on. Uusi perheenjäsen.

Paketoimme Nasun samalla lailla kuin sairaalassa olimme vakoilleet hoitajien tekevän.
Eli löyhään täkkikapaloon.

 
Nonni, siinä se nyt on. Ja nukkuu. Eihän tämä nyt niin vaikeaa ole, mitä pelättiin.

Ja siitä sitten alkoi tämän pikkuisen perheemme arki. Triosta tuli kvartetti eikä mikään todellakaan ollut niinkuin ennen. Ja toisaalta sitten taas, kaikki on ihan niinkuin ennen. Paitsi että kodissamme on nyt vieläkin enemmän rakkautta, elämää ja onnea. Ja ennen kaikkea naurua. Sitä on aina ollut paljon, mutta nyt kuorossa käkättää yksi topakka pallopää mukana.

10 kommenttia:

Elisa kirjoitti...

Olipa ihana lukea teidän tarina ekoista päivistä. Taianomaisia päiviä ne! :) Ja onpa Nasu ollut "itsensä" näköinen jo ihan pienenä. Musta tuntuu, että meidän sankarin piirteet on hävinneet ihan totaalisesti sinne pullaposkien taakse... :D

Heli kirjoitti...

Elisa: Niinhän ne ovat, siksi oli hieman vaikeaa välillä kirjoittaa, kun tuntui että sanat vain loppuvat välillä kesken. Ja tällaiselle hölösuulle on harvinainen hetki, että sanat loppuvat kesken :)

Lisäksi miehen kanssa juuri hämmästeltiin ihan samaa eli sitä, kuinka itsensä näköinen Nasukka noissa ekoissa kuvissaankin jo on. Täytyiskin tsekata vielä ne 4D-kuvat, kaipa se nissäkin virnistää nasumaisesti :D

Vadelmia kirjoitti...

Olipas Nasu nätti jo uutena ja naarmuisenakin!

Vadelmia kirjoitti...

Olin muuten mietiskellyt samasta aiheesta blogaamista, mut en kai mä nyt taas voi sulta kopioida. ;)

Heli kirjoitti...

Vadelmia: Se oli kyllä ekat viikkonsa aina ihan naarmuilla, ku niitä kynsiä ei saanut leikata ja kaveri tykkäs viuhtoo käsillään ympäriinsä. Ja samasta aihepiiristä ku ny blogataan, ni eihän se ihme ole, että aiheetkin sivuaa toisiaan. Eli antaa palaa vaan :)

Nanna kirjoitti...

Noissa ensimmäisissä päivissä on sitä jotain taikaa ♥ Ihana kirjoitus!

Heli kirjoitti...

Nanna: Niin niissä on ja usein sitä on tosiaan aika nöyränä, ku ei sanat riitä kuvaileen. Ihana kuulla, että jotakin ne sanat kuitenkin siitä tunnelmasta tavoittivat :)

retu-p kirjoitti...

Löytyipä ihan sattumalta tosi kiinnostava blogi! Meidän ihana tyttömme on syntynyt yksi vuotta ja yksi päivää möhemmin kuin Nasu (myös suunnitellulla sektiolla). Taidanpa tulla tänne kurkkimaan pientä ennakkoa siitä, mitä kaikkea tuo oma touhomme vielä keksiikään.

Ja ihana värikäs tyyli! Tää löytö voikin tulla kalliiksi kun inspiroidun tarpeeksi monesta rätistä.

Heli kirjoitti...

retu-p: Tervetuloa messiin! Sit ei muuta kuin lukemaan blogia läpi, matskua on jonkin verran... hihi ;) Menikö sun sektio hyvin? Ja kyllä, mä olen aikamoinen vaatefriikki eli vaatteita meillä täällä kyllä kans piisaa, mut ihastuminen ja inspiroituminenhan on ihmiselle vaan hyvästä ;)

retu-p kirjoitti...

Joo sektio meni ainakin sikäli hyvin, että tuli maailman suloisin punertavatukkainen pieni tyttö! (Luulin myös jostain syystä, että tulisi poika). Ja joo muutenkin hyvin, en menettänyt noin paljoa verta.