sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Uhmakas laskiaissunnuntai

Taisin mainita jokin aika sitten kuinka hyväntuulinen ja aurinkoinen tyttäreni on. Niinhän Nasu valtaosin onkin, mutta viime aikoina on orastavan uhman merkkejä alkanut kasaantumaan taivaanrantaan. 

Jei, tätä onkin odotettu. Itselläni kun oli aikas... hmmm... villi murrosikä, voi vain kuvitella minkälainen uhmaikä sellaista murrosikää enteilee. Tämä siis siksi, että epäilen nasukan perineen tulta sieluunsa. Sitä kun on tarjolla niin äidiltä kuin isältäkin.

Tänään on tosiaan ollut sellainen kiukuttelupäivä, että vetää ihan hiljaiseksi. Tai no, tuli ehkä hieman värikynää. Ei koko päivä uhmailua ole ollut, mutta illemmalla oma tahto sitten tuli kutsumatta vieraisille. Juuri sopivasti sellaiseen harmoniseen perheiltaan, jossa istuskelimme takkatulen lämmössä olohuoneessa eikä känkkäränkkäily oikein sopinut fiiliksiin. Jos se nyt ikinä sopii.


Hain tuolta pöydältä nämä leivät ja levittelen ne nyt tähän lattialle.
Kysyttävää?


Otetaanpa maistiaiset. 
No johan on kuivaa putua, huh huh.


Äyh, johan on kun olis Saharaa puraissut.
Menetkös siitä muualle, senkin kuivakka käntty.

Niinpä. Ei pitäisi koskaan tuudittautua asiantilaan, tehdä pesää siihen ja vannoa asioiden pysyvän aina samanlaisina. Sillä eiväthän ne koskaan pysy. Elämä on eteenpäin virtaamista, maisemat ja fiilikset vaan vaihtuvat ja paatti seilaa. Juuri kun saat itsesi ankkuroitua johonkin, nakkaa virta sinut taas liikkeelle. Niin se tuntuu olevan elämässä yleensä ja niin se on taatusti lasten kanssa. Sen verran olen minäkin asiasta oppinut.

No, nyt sitten totutellaan uhmailevaan pikkunappulaan. Hermothan voi mennä ihan mistä hyvänsä. Jos ei saa kaivaa kukkaruukun multia ja viljellä niitä ympäri asuntoa - käämit palavat. Jos ei saa heittää ruokia lattialle, iskee mielenilmaus. Joskus hermoromahdukseen riitää jo se, että ennen ruokailua puetaan essu päälle. Kuten on käytännössä tehty koko tyypin elämän ajan. Ei auta, nyt siihen menee hermot.

Pulkkamäessä, onhan tänään laskiaissunnuntai, ei se sijaan ainakaan vielä mene hermot. Onneksi. Kaipa sekin aika on vielä edessä kun puistosta kannetaan kotiin kirkkaanpunaista sateenkaarivauvaa. No, sopiipahan pää asun väreihin.

Täältä tullaan maailma!
Varmuuden vuoksi lähtöasennosta huolimatta perä edellä.


Meitsi chillaa. 


Hei, tuollahan on muita lapsia. Siispä jähmetyn tuijottamaan.

 Minäkö uhmakas? Kattia kanssa!
Mä vaan tiedän mitä haluan. Mulla on tietoikä.

Ja jotta jahkailuuni saataisin edes joku tolkku, nyt sitten löytyvät asutiedot tuolta kommenttilootasta. Koitan saada tämän vuoden asutiedot kirjattua (tammikuusta alkaenhan ne jäivät pois) viikon sisään. Raportoin kun tulee valmista niin voitte käydä tsekkaamassa, jos jokin asu on jäänyt mietityttämään.

7 kommenttia:

Heli kirjoitti...

Nasun Asu:
* Valkoinen body - H&M
* Pilvihaalari - JNY Designin kankaasta jonkun itse ompelema
* Sateenkaarihaalari, myssy ja hanskat - Molo

Elina kirjoitti...

Ihanaa!! Muillakin uhmaillaan. Meidän neidillä menee myös hermot milloin mistäkin :)

Anonyymi kirjoitti...

Teidän Nasu on ihana, aivan valloittava tapaus, nää kuvat on ja kuvatekstit on mun päivien piristys :)

Katriina kirjoitti...

Meillä tytär on ollut suhteellisen iisi, ei mitään järkkyä uhmaa -vielä-. Jospa se 3v uhma sitten tulee ;)
Myö ollaan tosi helpolla päästy ja siks tuntuukin toooosi vaikealle kestää se uhma, mikä aina silloin tällöin nostaa päätään kovastikkin.
Tottakai koko ajan on sellaista jatkuvaa uhmaamista ja rajojen kokeilua, mut hänen kanssaan on aika hyvin keskustelemalla selvinnyt.
Itkupotkuraivareita kyllä tulee, viimeksi perjantaina prismassa -joka on muuten kauppa helvetistä lapsen kans.
Hullua mennä sinne, ihan hullua näiden kahden kans :D
Ja tosiaan kun se kiukku voi tulla Ihan Mistä Vaan!
Mutta siis, aika helpolla ollaan kuitenkin päästy, vaikka se oli tosi hämmentävää, kun tytär alko ekoja kunnon uhmiksen merkkejä näyttämään.

Kiki kirjoitti...

Voi Heli, kuulostaa tutulta! Meillä on menosssa ihanh samanlainen vaihe! Toivottavasti se on vain vaihe!

AnnaRilla kirjoitti...

Voi tuo kuulostaa niin tutulle... meidän neiti viime talvena 1v veti pää punaisena punaisessa puvussaan monet kerrat puistosta himaan... voi sitä ääntä.
Ja voi eipä tuo ainakaan tunnu helpottavan. sitä isompi ääni ja moninaisemmat keinot mitä enemmän ikää tulee... aina välillä ehtii kuvitella että se helpotti mutta heti alkaa uudestaan. Nyt siitä tosin alkaa jo löytyä huvittavia piirteitäkin kun juttu alkaa olla vähän vanha jo äitille. Usein sitä toistelee kuitenkin itselleen siihen 10 laskiessaan että tämä on vain vaihe kuten Kiki toivoi :)

Heli kirjoitti...

Elina: Siis todellakin uhmaillaan. Ja jokin kammottava äidinvaisto kertoo mulle, että tämä on (valitettavasti) vasta alkua...

Anonyymi: Ihana kuulla! Välitän Nasulle kehusi :)

Katriina: Mä odotan noita klassisia kaupan itkupotkuraivareita, pelkään et koska olen odottanut niitä jo jonkin aikaa ja ne on mun mielessäni muodostuneet jotenkin ihan legendaarisiksi, niin sitten kun ne tulee, repeen ihan totaalisesti :D

Kiki: Se todellakin on vaihe. Piste. Kaikki vastaan väittävät hirtetään kerettiläisinä.

AnnaRilla: Ihana kuulla! Tai siis, ei tietty ihanaa sulle, mut mulle noin niinku vertaistuen muodossa on ihanaa kuulla teidän uhmakarjunnasta :)