sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Eniten ärsyttää kaikki

Ja ei, otsikko ei viittaa millään tavoin päivän presidentinvaaleihin, vaan allekirjoittaneen iltaan. Mutta aloitetaanpa alusta. Päivä on siis iltaan saakka ollut sangen mukava, älkää käsittäkö väärin. Kävimme äänestämässä, mummilassa pulkkailemassa, hengailimme kotona, joimme kuumaa kaakaota ja vietimme kaikin päin lokoisaa sunnuntaita. 


Tää kaakao on kyllä mun uus lemppari.

Illalla, miehen korismatsin jälkeen lähdimme käymään siellä joka viikkoisessa ruokamarketissa, polttelihan taskussa tänään umpeutuva 10€ arvoinen lahjasetelikin.


Lähtiessä vielä nauratti, Nasuakin.

Herra Murphyn läheisyys oli koko viheliäisen reissun ajan lähes käsinkosketeltava. Sillä hetkellä kun kurvasimme iltakasin aikaan aution ja pimeän Cittarin parkkikselle, olisi pitänyt luovuttaa heti ja lähteä kohti kotia. Mutta ei, se ei mitenkään käynyt päinsä, sillä tänäänhän on Runebergin päivä ja silloin syödään torttuja. Piste.

Ensiksi siis kinastelimme miehen kanssa siitä kumpi muisti kaupan aukiolot väärin. Ratkaisua asiaan ei löytynyt, sen sijaan päätimme yksissä tuumin etsiä tortut muualta. Emme antaisi tämän pienen vastoinkäymisen lannistaa meitä. Tokihan keskustan tuntumassa on useampikin pienempi kauppa yhä tähän aikaan sunnuntai-illasta auki.

Lyhyestä virsi kaunis. Kello tikitti, Nasun nukkumaanmenoaika tuli ja meni, mutta torttuja - ei missään! Ei niin saakeli missään. Kuudennen kaupan jälkeen olimme jo luovuttaa, mutta koska luovuttaminen ei yleensä tule kysymykseen, kurvasimme Minillä vielä seitsemänteen lähikauppaan. 

Ja sieltä, voi sieltä mies saapui tuulettaen kuin mikäkin maratoonari kaksi ihanaa, suloisen herkullista torttupakettia kädessään. Siinä hihkui minä, siinä hihkui nasukka. Onnistumisen riemu hälvensi illan aiemmat vastoinkäymiset ja ajelimme onnellisina kohti kotia ja parkkihallia.


Jeee! Me löydettiin ne tortut sittenkin!

Melko usein jätämme auton ulko-ovemme eteen, josta mies sitten myöhemmin käy siirtämässä sen parkkihalliin. Torttuonnistumisen pullistamina päätimme kerrankin ajaa auton suoraan halliin ja kävellä sieltä sitten kotiin. Matka kun ei ole pitkä, tosin tässä viimassa sekin voi tuntua yllättävän pitkälle.

No, nauraen ja hassutellen, onnellisina voittoisasta metsästysretkestämme, kävelimme talomme sivuporteille ja aloimme kaivaa avaimia. Ensin kaivoin minä... hassu juttu. Ei avaimia? Sitten mies... sama homma, taskut tyhjää täynnä. Viimassa hytisten, nasukan väsymyskitinää kuunnellen tunsin kuinka raivo kihahti hattuun kuin kipinä bensiiniin. 

Seurasi painokelvotonta tekstiä, vaikka mitäpä se tilanteeseen auttoi. Ei muuta kuin 180 astetta ympäri, takaisin parkkihalliin, Miniin ja nokka kohti ystäväni kotia. Hänellä kun on, onneksi, kotimme vara-avain. Jaa miksikö? No, sanotaanko vaikka niin ettei tämä suinkaan ollut ensimmäinen kerta. Joskus on tullut lukittua itsensä ulos saunakamoissaankin.

Perillä en viitsinyt nousta autosta ulos etten tartuttaisi leikkauksesta toipuvaan ystävääni sitä tulikivenkatkuisuutta, mitä siinä vaiheessa vielä puhkuin. Niinpä tyydyin istumaan ratin takana ja heiluttamaan hänelle tekopirteästi. Tosin epäilen, että hän minut niin hyvin tuntevana tasan tarkkaan tiesi asioiden todellisen laidan. No, yritin silti hymyillä.

Ja sama rumba taas uudelleen. Ajoimme takaisin keskustaan, sisälle parkkihalliin, kävelimme ulos, ulkoporteille ja tällä kertaa niistä myös sisään omaan ihanaan porraskäytäväämme. Rappuset ylös ja sisälle kodin lämpöön. Mutta mitä ihmettä? Missä on mun kotiavaimet? Ne eivät roiku avainkaapissa, eivät löydy ovipuhelimen ympäriltä. Argh! Anna mun kaikki kestää!

Tässä kohdin huokaisin jo alistuneena, tulistua en enää jaksanut. Ei muuta kuin takaisin viimaan avaimia etsimään, yhden setin hukanneena ei enää olisi varaa hukata toista. Astuin ulko-ovesta talon eteen ja marssin siihen paikkaan, mihin auto oli ennen fiaskoreissuamme ollut parkeerattuna. Ja katso! Siinähän se lepäsi, oli levännyt koko ajan! Meikäläisen pinkki avainnauha. 

Koko homman ironia on tässä: Jos olisimme antautuneet laiskuudellemme ja noudattaneet rutiinejamme, olisimme tortuista onnellisina ajaneet suoraan ulko-ovemme eteen parkkiin, jolloin olisimme väistämättä ponganneet kotiavaimeni. Tortturistiretkestä olisi jäänyt riehakkaan iloinen mieli ja nasukka olisi päässyt nopeammin nukkumaan. 

Mutta ei, Murphy teki taikojaan ja näin kävi. Kotiin päästyä mies laittoi Nasun nukumaan ja minä otin tulikuuman suihkun. Sillä mikä lieventää tulista mieltä paremmin kuin höyryävä suihku? Ei mikään. Seuraavaksi aion käydä saaliimme kimppuun, saatan syödä jopa kummatkin. Vain koska voin. 

Kyllä, se oli sen arvoista!

Eläköön sitkeys, eläköön periksiantamattomuus. Tortuton Runebergin päivä on surkeinta mitä tiedän.

8 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hooh, tuo pyhä torttu on tunteita nostattava asia myös täällä. Muistan syvällä katkeruudella sitä kertaa kun laskiaistiistai ja Runebergin päivä osuivat samalle päivälle. Ja kumman leivonnaisen valitsivat tarjottavaksi työpaikkaruokalassamme - no pullan tietty! Oon kyllä tätä virhettä omatoimisesti paikkaillut joka vuosi sen jälkeen oikein reilulla kädellä ;)

Itse laitoin mökille lähtiessä kotiavaimeni varmaan säilöön auton katolle. Jotenkin ne oli sieltä sit päässyt putoamaan...

Syö kaikki, niin mä ainakin tekisin!

- Hilkka

Kati kirjoitti...

Uskaltaako tähän kommentoida ettet uudelleen kuohahda :) Ei vais, tää postaus sai kyllä hymyn huulille. Tossa torttujen etsimisen intensiteetissä on jotain niin hienoa. Että vallan te yhdessä jaksoitte- meillä mies olisi kilahtanut jo tokassa kaupassa (tai minä :) Eli paljon hyvääkin, olette tehotiimi ja avaimetkin löytyi. Syö, veikkonen, olet torttusi ansainnut!

Vadelmia kirjoitti...

Meillä oli tortuton Runebergin päivä, ja oikein hyvä se oli silti. Kääretorttua löytyi. (Tärkeintä meillä oli, että oli vesirokkopotilaaton päivä.) Itse asiassa en ole runebergintortuista koskaan piitannut, mutta olisihan se ollut täällä jotenkin kivan eksoottista tarjota niitä vieraille. Mies saati hänen sukulaisensa eivät ole koskaan sellaista syöneet, eivät niistä ole edes kuulleet.

Otan osaa avainepisodin johdosta. Meillä ei noin edes voisi käydä, koska ovi täytyy lähtiessä erikseen lukita. Jos avain ei ole mukana, ei ole ovikaan lukossa.

Jemppa kirjoitti...

Hih: :D Meillä noustu tänään ennen kukonlaulua ylös ja aika väsynyt tunnelma on täällä päässä, mut tää sai kyllä hymyn huulille! :D
Itseltä meni koko ruuneperi ohi suun, en tajunnut ollenkaan et eilen oli semmonen päivä, vaikka niitä lauantaina olikin kaupassa kassojen vieressä vino pino. Mä taidan kuulua tähän laskiaspulla (hillolla) lahkoon, se on herkkua se!

elinarsku. kirjoitti...

onneksi avaimet löytyi, sekä ne tortut. mulle olis käyny tuossa vielä se, että tortut olis pilattu joko arrakkiuutteella tai karvasmantelilla...
ja nyt kun on tortut maisteltu, voi alkaa syöpötteleen laskiaispullilla! :P (hilloo ja kermavaahtoo=kermahilloo)

Anonyymi kirjoitti...

onneksi loppu hyvin kaikki hyvin!:)ja minun mieltäni lämmitti tuo että miehesi laittoi nasun yöpuulle,onnellisuutta on mies joka on noin aktiivisesti lapsenhoidossa mukana:)paljon joutuu/saa tehdä askareita kotiäitinä tai äitinä yleensä niin onhan se ihanaa kun mieskin auttelee parhaansa mukaan:)meillä ruuneperintortut jäi syömättä kiireisen vkonlopun takia ja kaupan hyllylle kun pysähdyin ja hinnan näin niin sinne ne sitten kanssa saivat jäädä odottamaan vähän hullumpia torttuhimosia,reilu4e/2kpl ja meitä kun on useampi niin konkurssi ois tullut torttujen takia.onneksi laskiainen on pian;)

-minna

Anonyymi kirjoitti...

heh siis tarkoitin sanomani että tortut jäivät LEIPOMATTA kiireisen vkonlopun vuoksi jos joku nyt ihmetteli tuota mun lausetta ;D

-minna

Heli kirjoitti...

-Hilkka: Oho, auton katolle? Vau, ihme homma että olivat kadonneet? Mä olen jättänyt joskus lompakkoni Stockan ruokaosaston pakastimeen eli kieltämättä hajamielisyyttä löytyy... silti se aina ärsyttää kun noin käy. Vaikka mitäpä unohdukselle voi?

Kati: Kyllä, intensiviteettiä kyllä löytyi! Kyllä meinasi usko loppua kuudennen kaupan jälkeen, onneksi mentiin vielä sinne seitsemänteen, josta onni ja autuus sitten löytyivät.

Vadelmia: Mulla ei ole niin väliä muilla kausiherkuilla, mitä nyt joulutorttuja kaipaan ouluisin. Mut Runebergin tortut, ne on pyhiä! Onneksi mies jakaa saman vimman :)

Jemppa: Voi että, meiltä menee usein laskiaispullat ihan ohi, mut Runebergerit ei koskaan. Aletaan syömään niitä jo reilusti ennen itse päivää :)

elinarsku.: No nyt täytyy kyllä myöntää, ettei ne tämän sesongin parhaat tortut olleet, mut se voiton maku, mikä sivutuotteena niihin sit tuli, nosti ne kyllä loistavan puolelle :)

-minna: Meillä tämä lapsenhoito on oikeastaan aina jakaantunut puoliksi, nyt kun mies on koti-iskänä, hoitaa hän selkeästi enemmän. Mutta tottahan se on, että on onni ja autuus että kummatkin ovat läsnä ja mukana lapsen arjessa, ei se ole mikään itsestäänselvyys. Ja kalliitahan nuo tortut on, mut kun iskee torttuhimot, ei meitä pitele mikään. Ja itte niitä ei kyllä tämä amatööriäiti pysty leipomaan... ;)