torstai 13. lokakuuta 2011

Kasva äiti, kasva!

Nyt on kuulkaas hanat auki, jo kolmatta postausta samalla viikolla saa aloittaa kertomalla tunnustuksesta, jonka olemme Nasun kanssa toiselta blogistilta saaneet. Nyt saimme Ilonaiheet -blogin Marialta herkullisen pinkin tunnustuksen, jonka mukana tuli kolme tiukkaa kysymystä. Marian kanssa jaamme monta asiaa aina lastenvaateharrastuksesta Albababyjen himoitsemiseen ja otammekin Nasun kanssa tämän ihanan palkinnon syvästi kiittäen vastaan.

1. Lempivärisi?
Musta, valkoinen, punainen, sähkönsininen, suklaanruskea.

2. Suosikkiruoka?
Kaikki maustettu, erityisesti intialainen sekä tietenkin kunnon medium-pihvi.

3. Minne haluaisit matkustaa?
Tulevaisuuteen, siihen aikaan kun ihmiset alkavat lentämään kaikkialle pelkkiin kaapuihin pukeutuneina (scifi-leffat ovat lupailleet sitä jo vuosia). Tai sitten tässä hetkessä haluaisin Afrikan savanneille, Australian riutoille tai väli-Amerikan saarille.

Pistän tunnustuksen eteenpäin Appelsiinimyssy ja Mansikkapöksy -blogin Vadelmialle, onnitteluksi masussa kasvavasta pikku kakkosesta :)

Tänään olen kokeillut myydä Nasun vanhoja vaatteita Facebookin puolella, siellähän on useampiakin lastenvaatekirppiksiä. Ja on aikas yllättävän vauhdikasta menoa siellä, huh huh. Itsenikin yllätti millä vauhdilla vaatteet tekevät kauppansa, hyvä kun osan niistä ehdin sinne edes näpytellä. Mutta postiviinen yllätys kaikkinensa, Huutikseen ilmoitusten hakkaamisessa kun on oma rasittava työmaansa.

Tänään päälle puettiin kunnolla värejä ja missäs muussa ne paremmin yhdistyisivät kuin siinä meikäläisen sekoittaneessa Molon sateenkaarikuosissa. Kyllä, hommasin sitten sadeasun, pipon, toppahanskojen ja toppahaalarin lisäksi myös sisäasuksi tätä kuosia. Koskaan ei voi olla liikaa väriä elämässä, sanon mä.

Mutsi hei, tästä tuolista uupuu istuinpehmusteet. Ootkos huomannut?


Mitä sä seuraat mua sen kameran kans? Äitini on paparazzi.
*********
Sateenkaariasu - Molo
Punaiset sukat - H&M
Keltaiset villasukat - Kirppikseltä

Tänään aamupäivällä kävimme lähipäiväkodissa vieraisilla moikkaamassa päiväkodinjohtajaa, joka toimii Nasun tulevan perhepäivähoitajan ohjaajana. Päiväkoti oli vallan ihana, siellä oli mahtava sisäliukumäki ja kaikkea. Lapsilla näytti olevan vallan loistavat oltavat, mutta silti mieleeni jäi päällimmäisenä se pieni poika, joka seisoi aivan portin takana itkien ja soperrellen "äiti, äiti". Meinasin purskahtaa itkuun, niin liikuttavan näköinen ja ennen kaikkea kuuloinen tuo yksinäinen pikkupoika oli.

Joten vaikka käyntimme oli kaikin puolin onnistunut ja mieltämme vaivanneet aikatauluongelmatkin tuntuivat Nasun kohdalta ratkenneet, jäi minulle päällimmäiseksi fiilikseksi silti ahdistus. Muistikuva tuosta pienestä pojasta siinä portinpielessä. 

Tottakai tiedän, että lapset välillä kaipaavat vanhempiaan eikä pieni itku ketään tapa. Eikä vanhempien ikävöinti tarkoita, että nassikalla olisi päiväkodissa huono olla. Ja silti, voi silti minua alkoi välittömästi ahdistaa ajatus jättää Nasu jonnekin hoitoon. Entä jos se itkee yksi porttia vasten ja kaipaa minua? Argh!

Olen jo tähän mennessä käsittänyt, että iso osa elämän mukanaan tuomista muutoksista (kuten nyt vaikka se imetyksen lopettaminen) koskee ihan yhtä lailla minua kuin lastanikin. Varmasti olen itse suurempana jarruna muutoksille kuin lapseni. Niin sen huomaa nyt tästä päivähoitoasiastakin, minähän se jurmutan tulevaa muutosta vastaan varmasti enemmän kuin lapseni. 


 Mutsi hei, maailma kutsuu. 
Et sä voi mussa ikuisesti kiinni roikkua, ku mä lähden kohti seikkailuja.

Eli tiedossa siis taas vakavia itsetutkiskeluhetkiä ja uusia tavoitteita kasvaa tulevien asioiden mittaiseksi. Onneksi Nasu ei kuitenkaan vielä aivan lähiaikoina ole menossa hoitoon, joten meikäläiselläkin on aikaa työskennellä itseni kanssa. Tarvitaankohan tässä oikein hiihtokuvioista tuttua korkean paikan leiriä?

Nyt kuitenkin vielä puuhastellaan Nasun kanssa tätä meidän kahdenkeskistä arkeamme, johon voi kuulua vaikkapa kutistussessio keskellä keittiön lattiaa. Ihan vaan koska tulee sellainen fiilis.

Tää olis tässä ihan muina naisina vaan.. hihi.


Räääks! Mutsin kutituskäsi iskee jälleen!

6 kommenttia:

Ira kirjoitti...

Mä siirrän ihan ajatusta päiväkodin aloittamisesta jonnekin kauas tulevaisuuteen. En vaan ihan vielä pysty sitä ajattelemaan (ja olen kiitollinen ettei tarvitsekaan..). Vaikka melko varmastihan se menee ihan hienosti kun sen aika koittaa! Mutta että mun lapsi seisoisi tuolla tavalla portilla ikävöimässä.. Iso sniff!!

Kerrassaan valloittava puku (taas!), en oo tuollaista ennen nähnyt ja nyt haluaisin sitten katsella sitä ihan livenä ja omassa kodissa =D O-ou.

Anonyymi kirjoitti...

Voi että, ei kannata turhia murehtia (vaikka kumminkin murehdit :D)

Itse oon päiväkodissa töissä ja voin todellakin omien kokemusten perusteella sanoa että useissa tapauksissa lapsen päiväkodin aloitus on paljon vaikeampaa vanhemmille kuin lapsille. Lapsi voi tulla aamulla ihan hyvillä mielin hoitoon kun taas äiti on ihan itku silmässä ja sydän syrjällään.

Ja onneksi meillä on kännykät keksitty niin niiden avulla voi lapsen kuulumisia päivänkin aikana kysellä jos meinaa alkaa huolestuttamaan :)

Hyvin se sitten menee kunhan se päivä koittaa kun neiti hoitoon lähtee!

Anonyymi kirjoitti...

Olen samaa mieltä ylemmän kanssa ^ :-)

Itsekin päiväkodissa työskentelen, ja toden totta, useimmiten vanhemmat on sydän syrjällään kun taaperot ei ole asiasta moksiskaan.

TOKI aluksi saattaa olla äitiä (ja/tai isiä) ikävä, ja itkuja tulee välillä, mutta niin käy kaikille. Pääosin kuitenkin lapset selvästi nauttivat toistensa seurasta ja arkirutiineista myös päiväkodissa.

Olen aivan varma että teilläkin hoidon aloitus menee hyvin, ja Nasu varmasti viihtyy hoidossa. Kyllä päiväkoti/perhepäivähoito on lapselle hyvä paikka olla! Ja lapsen on aivan tervettä harjoitella mysö vanhemmista erossa olemista.

Ja voin tämän sanoa myös ihan äitinäkin, esikoinen täytti justiinsa 2v ja aloitti elokuussa päiväkodissa. Hyvin on mennyt! Lapsi on hyväntuulinen ja kotonakin tulee kiukuteltua vähemmän.

Hyvin se menee (--:

Anonyymi kirjoitti...

Ai hyvänen aika, mulle tuli itku kun mietin sitä pikkupoikaa. :´( Mullakin töihin paluu on edessä tammikuussa ja poitsu menee sitten hoitoon isäkuukauden ja iskän lomien jälkeen. Eli reippa vuoden vanhana. Meillä ei ole vielä mitään tietoa mikä on poitsun hoitopaikka, täytyykin varmaan soitella asian perään ensi viikolla. :P Koko ajatus lapsen hoitoon viemisestä on mulle NIIIN vastenmielinen ja ahdistava, että en tiedä miten siitä selviydyn. :D Oikeesti, alan itkemään kun ajattelenkin asiaa. Huh huh.

Eeva

Salla H kirjoitti...

Muistan kyllä vieläkin sen päivän kun esikoisen päiväkotiin ekan kerran jätin, oli -24 pakkasta ja kyyneleet jääty poskille kun kävelin sen lyhyen matkan töihin.

Ikävä kyllä tokan kanssa ei enää tuntunut kovinkaan pahalta... lähes kolme vuotta kotona oli tehnyt tehtävänsä (esikoinen oli siis päiväkodissa vajaa 5kk ennen kun jäin taas kotiin molempien lasten kanssa).

Mullahan oli toi hoitoonviemispaniikki tosi vahva ja siksi meidän lapsilla onkin ehkä sen verran pieni ikäero (1v 8kk).

Perhepäivähoitaja on varmasti noin pienelle ihan tosi hyvä vaihtoehto, etenkin jos siellä ryhmässä on vähän vanhempiakin lapsia mukana, niin pienet saa paljon huomiota.

Ja sitten kun palaat töihin, niin huomaat, että se tuo elämään oikeasti mukavaa sisältöä. Ja jälkikasvun kanssa on illalla niin ihanaa sitten olla :)

Menetkö täysipäiväisesti töihin? ite oon osittaisella hoitovapaalla ja teen 6h päiväää. Se kuluu kuin siivillä ja jää mukavasti aikaa olla vielä lastenkin kanssa. Lisäksi kertymää tulee mukavasti ja sitten voi pitää niitä vapaapäiviä.

Heli kirjoitti...

Ira: Joo mä tiän, ihan sama mulla. Tämä asia on selkeästi äitien ja isien tuskahetkiä, ei varmasti niinkään sen nassikan. Toi on Molon asu, kuosi nimeltään "rainbow". Googlettamalla saattaapi löytyä esim. verkkokaupoista. Vinkkivitosena esim. tämän linkin takaa (oon tilannuttuolta kaupasta ja kaikki meni hienosti) löytyy body, haalari, myssy jne: http://www.ziggys.biz/advanced_search_result.php?search_in_description=1&keywords=molo+rainbow&osCsid=662294f3ddc61448d9f56ae4d96ed936&x=0&y=0

Anonyymi: Niinhän se todellakin on, että mulle tämä napanuoran eka venyminen ottaa niin paljon lujemmalle kuin Nasulle. Eihän tuo meidän nasseli edes juuri vierasta ketään :D Kiitos tsempistä, oot vallan ihana!!!

Anonyymi: Ihana kuulla teiltä alan ammattilaisilta, jotka näette sen puolen kun (itkevät) vanhemmat on pihasta lähteneet, et miten ne päivät sit menee. Oot niin oikeassa siinä mistä kirjoitat ja tieädn hyvin, et mun/meidän tuska tämä on ihan pääasiassa, Nasu varmaan solahtaa hoitoon ku hanska käteen. Kiitos sullekin tuhannesti tsmeistä, ihanainen!

Eeva: Huoh, niin juu. Juurikin siinä pikkupojassa tiivistyi mun oma angstini asiaan. Nasuhan se oli ihan liekeissä ku ympärillä vikelsi muita lapsia :D Kannattaa tosiaan alka ajo kyselemään hoitopaikkaa, et saa sit mieluisen. Mä itse asiassa varasin Nasulle ton perhepäivähoitajan jo ennen kesää, olin kerrankin ajoissa liikkeellä. Ja Eeva hei, kyllä itkeä saa! Se on ihmisyyttä :)

Salla H: Ai että, oikein nään sut silmieni edessä tuona päivänä vaikken ikinä ole edes tavannut sua. Ja sehän tässä on, et mä odsotan samalla myös tosi kovasti töihin paluuta, tykkään niin työstäni ja kaipaankin jo aamuista laittautumista, aikuisten seuraa ja lounastunteja ;) En tiedä vielä palaanko täyspäiväisesti vai en. Kaikenmoisia suunnitelmia on ilmassa, kahtoo ny... Ja kiitos Salla sullekin tsemistä!