lauantai 28. toukokuuta 2011

Voi baletti, rakas baletti!

Sateinen keli inspiroi päivän asussa turkoosiin väriin, mikä sopii blondille hurmurillemme kuin nakutettu. Tosin kerran kun Nasu oli puettu tähän asuun joku miehen kavereista kysyi, oliko mies kenties saanut kerrankin valita asun. 

Mitä ihmettä, "mies saanut kerrankin valita"? Tottakai saa valita, meillä ainakin mies usein pukee Nasulle päivän asun. Ja toisekseen, miksi ihmeessä vain mies haluaisi pukea tytölle turkoosia? Ei se mikään miesten omistama väri ole. Mun mielestä turkoosi on upea väri, jota itsekin käytän. Nih!


Mäkin tykkään turkoosista. Ainakin jos se on froteeta kuten tämä asu.


Valkoinen body - H&M
Turkoosi-valkoinen verkkapuku - Moonkids

Muistatte ehkä, että historiassani olen ollut balettitanssija, joka tähtäsi tanssijan uralle. Kunnes murtunut jalka murskasi moiset haaveet. No, kuten aiemmin asiasta kirjoitinkin, tanssin silti kaksitoista vuotta tosissani. Tosissani tottakai: kun jotain tehdään, se tehdään nimenomaan tosissaan tai ei tehdä laisinkaan. Ja kun sitten kerran lajin lopetin, en ole juuri klassisen baletin suuntaan katsonut. Selitys asiaan on yksinkertainen: en vain ole pystynyt, jotenkin baletti ja sen tanssiminen on ilmeisesti sellainen haava sielussani, ettei se tunnu hevillä umpeutuvan. Kokonaan ainakaan.

No, sen minkä taaksesi jätät, edestäsi löydät. Näinhän se menee. Rakas kummityttöni Lumi aloitti tänä vuonna satubaletin ja siten baletti astui takaisin elämääni, halusin tai en. Vanha rakas tuttu, jälleen tapaamme! Tähän mennessä baletti on nimittäin ollut vain unissani läsnä, tosin unimaailmassa vierailen harva se kuukausi tanssin maailmassa. Milloin treenaan, milloin esiinnyn yleisölle. Unissa on ihaninta se, että niissä osaan edelleen tanssia niin kuin osasin ennen. Tanssiuneni ovat hyvin eläviä hajuineen, lihastuntoineen, kaikkineen.

Kaivoin varastoistani muutamia balettikuvia, joku lukijamme niitä siinä viime balettipostauksessani taisikin kysellä. Kuvat on otettu valokuvista, joten niiden laatu jättää toivomisen varaa. Mutta eiköhän niistä meikäläisen ja liikkeen erota.

Muistan elävästi miltä nämä liikkeet tuntuvat. Ja miten ne tehdään.

Tänään oli sitten se päivä, jota olen kauhunsekaisin tuntein odottanut: Lumin balettikoulun kevätjuhlapäivä. Muistan niin elävästi oman balettikouluni joulu- ja kevätjuhlat. Kuinka niitä varten harjoiteltiin ja miten kiivaasti niitä odotettiin. Olihan se aina se hetki kun oma perhe sai nähdä lukukauden uurastuksen tulokset. Ja kuin kohtalon ivasta Lumin juhla järjestettiin tismalleen samassa salissa, jossa minä olen aikoinani treenannut satoja tunteja. 

Hartsilta, hieltä ja hiuslakalta tuoksuvia tunteja. Muistan edelleen miltä näyttämön verhot tuoksuivat tai miten suolaisilta kädet treenitangon jäljiltä maistuivat. Miten jalkojen lihaksia lämmiteltiin pukuhuoneen lavuaarin ja kaapin välissä nostamalla toinen jalka ylös pitkin kaapin seinää, ylävartalo lavuaariin nojaten niin, että lopputulos muistutti spagaatia seisoma-asennossa. 

Muistan kärkitossujen jäljiltä verisen rakkoiset varpaat, tiukat nutturat ja lihasten voiman. Sen hetken, kun musiikki alkaa ja vie mennessään. Musiikin ensitahdit sivuverhoissa, jännityksen myllerryksen mahanpohjassa hetki ennen näyttämölle astumista. Tanssimisen yleisön edessä, yleisölle.

 Nämä ovat esiintymisasuja ja juhlahetkiä. 
Toisin kun yleisesti luullaan, tutussa ei todellakaan treenata.

Kaikki nämä tunteet ja muistikuvien sekamelska vyöryivät mieleeni kun astelin tuttuja rappusia ylös. Mikään ei ollut muuttunut: lava oli entisellään, samoin verhot, katsomo ja valot. Salissa jopa tuoksui samalta. Jos sanon, että sydämeni oli pakahtua, vähättelen. 

Se mikä näyttää helpolta on usein vaikeinta tehdä oikein. 
Niin on näidenkin liikkeiden kohdalla.

Tajusin, kuinka kaipasinkaan balettia! Sitä musiikkia, liikkeiden kauneutta, lihasten voimaa ja kehon taituruutta. Ja mihinkään sellaiseen ei tästä raihnaisesta kolmekymppisen vartalosta taida enää olla. Vaikka flamencon avulla pääsen välillä hyvin lähelle noita tuttuja tunteita, eivät ne täysin samoja ole. Ja tässä puhuu ihminen, joka ei ole tanssinut balettiliikettäkään sen illan jälkeen, jolloin jalkani murtui kahdesta kohtaa ja tanssi jäi. Niin, minun kohdallani se todella jäi. Siihen hetkeen, ilman hyvästejä.

Tämä kuva on minulle rakas. Kuvassa minua ohjaa opettajani, varsinainen balettiguru 
ja minulle aikoinaan erittäin tärkeä ihminen.

Ehkäpä siksi baletti on minulle edelleen niin arka paikka. Jos tajuaisin hävetä, en ehkä kertoisi että itkin koko Lumin näytöksen ajan. Itkin, kun oma pikkuruinen Lumini tanssi ja liihotteli ympäri näyttämöä kuin pieni perhonen. Itkin, kun lavalla joku tyttö esitti Lintu Sinisen variaation, tanssin jonka erityisen elävästi muistan aikoinani tanssineeni. Onneksi salissa oli pimeää ja minulla nenäliina mukana (lienee vanhuutta osata ennalta varautua tällaisiin tunnekuohuihin).       

Voi kuinka toivoisinkaan, että olisin vähemmän ehdoton. Vähemmän perfektionisti. Minä en nimittäin ole edes aikuisbalettiin astunut sen takia, etten ole pystynyt "vain harrastamaan" asiaa, josta piti tulla ammattini. Typerää, kuka siinä häviää paitsi minä? Tyhmä, jästipäinen minä!

Kotiin kävellessäni valitsin kiertotien, kävelin pitkään ja mietin asiaa. Fiilistelin muistojani, tunnustelin ja kysyin itseltäni: entäpä jos? Entäpä jos edes kokeilisin...?

7 kommenttia:

Tiina kirjoitti...

Liikutuin... *sniif*

Kiki kirjoitti...

Oih, Heli miten ihania kuvia! Kyllä baletti on kaunista!

Ja mikä ihana asu Nasulla, as usual!

Heli kirjoitti...

Ti: Kiitos. Minä liikutuin sinun kommentistasi.

Kiki: Samoin kiitos Kikille kehuista, en ole paljoa näitä kuvia aiemmin esitellytkään. Kenellekään. Nyt meni sitten kerralla nettiin koko maailman pällisteltäväksi :)

Nasu myös kiittää ja suosittelee turkoosia kanssablondille...

Maria kirjoitti...

Hei!

Eksyin blogiisi balettijuttuja googlettamalla. Tekstisi on todella hieno ja tunteellinen. Näytät kuvien perusteella olleen todella taitava nuorena! :) Ymmärrän, että juttu ei varmasti ole näin yksinkertainen, mutta suosittelisin todella palaamaan tanssisaleihin balettitunneille. Olet sen todellakin ansainnut!

Itse aloitin baletin ollessani neljä, mutta jouduin lopettamaan sen jo alakoulussa. Nyt vasta myöhäisessä teini-iässä pääsin takaisin balettitunneille ja voi kuinka olenkaan siitä nauttinut! Katkeruus siitä, että en nuorena päässyt tassimaan, lisää vain treeni-intoani ja nykyään treenaankin tanssia kahdeksan kertaa viikossa ja rakastan sitä valtavasti! Jos haluat lisää lueskella tanssiseikkailustani, niin blogini löytyy osoitteesta

http://tanssientaivaaseen.blogspot.com/

Suosittelen tosissaan edes harkitsemaan ajatusta tanssisaileihin palaamista :).

Heli kirjoitti...

Maria: Moro! suuri kiitos kauniista sanoistasi, baletti on todella minulle sellainen elämän mittainen rakkaus! Ja olen itse asiassa nyt tänä syksynä vihdoin palannut salille treenaamaan ja ai että miten ihanaa on jo kuunnella ja tanssia ihan niitä perus-tankoliikeitä blie, tendu... :) Tulen mielelläni vastavierailulle *viuhahtaa blogiisi*

Kirsi kirjoitti...

I feel you.
Mä en voinut vuosikausiin katsoa mitään balettiin viittaavaakaan tv:stä, koska se oli niin rinnasta puristavaa...ehkä siinä oli jotain katkeruutta, ettei koskaan ollut oikeasti niin hyvä tai pitkäjänteinen ja sisukas, että olisi puskenut itsensä läpi ammattiin asti.
Mutta menee tämä näinkin, alkeissa :) Nyt on onneksi niin paljon muutakin elämässä, johon suunnata energiaa, mutta silloin 7-18 -vuotiaana baletti oli koko elämä. Sitä eli ja hengitti.

Kirsi kirjoitti...

Katso ja ihaile... http://www.youtube.com/playlist?list=PL896555C025733094&feature=plcp