tiistai 31. toukokuuta 2011

Amatööriäidin normiaamu: myrkkyä, sirpaleita ja ruhjeita

Onpahan taas ollut aamu, huh huh. Mystiset ovat vauvelini tiet. Viime yö nukuttiin taas hyvin, tosin osa yöstä äidin ja isin välissä köllötellen. Mutta ehkä juuri siksi nukuttiinkin sitten niin hyvin, voisiko siis se mun teoria kaipuusta perhepedin lämpöön selittää tätä jotenkin? Joka tapauksessa kiitän ja kumarran tarpeeseen tulleista hyvistä yöunista.

Aamun valkeudessa huomio kiinnittyi naperon viimeisimpään ruhjeeseen, ohimovekkiin. Tämä on seurausta siitä kun kaatuu ohimo edellä kaappia vasten. Emme suosittele kokeilemaan. 

Normivekki meikäläisen mielestä. 
Mutsi jotain keuhkoo siitä, mut ei se mua haittaa.

Aamu noudatteli tuttuja ja turvallisia rutiinejamme leikkimisten, aamupuuron ja vaipanvaihtojen jonona aina siihen saakka, kun olin pukenut Nasun päikkäreitä varten. Enää hieman tissiä, vekara parvekkeelle ja äidin oma aika voi alkaa, suunnittelin mielessäni enkä huomannut kun Nasu nukahti hyväksi aikaa tissille. Virhe! Magelomaaninen aloittelijan virhe!

Havahduin lopulta mietteistäni, pakkasin ipanan kantokassiin ja valmistauduin lähtemään parvekkeelle. Vein ensin vaunut valmiiksi ja palasin Nasua hakemaan. Sandaalit jalkaan, avaimet mukaan, itkuhälläri ja tietenkin se vekara kantokassissaan... Mutta mikäs hyväkäs se sieltä mua silmät apposen auki killitteli ellei juuri rakas jälkikasvumme? Augh!

Siis mitä ihmettä, voisiko joku viisaampi selittää? Jätin nassikan viideksitoista sekunniksi eteiseen ja sen seurauksena se oli ottanut jotkut meganousut, riipinyt itsensä hereille ja oli mielestään nyt päikkärinsä nukkuneena valmis leikkeihin. Ehei, ei käy, ei todellakaan käy, ajattelin ja kiikutin naperon sinnikkäästi parvekkeelle. Koppa vaunuihin ja tehokasta hytkytystä, kyllä se sinne tummuu.

Mutta kun ei tummu, ei toivoakaan. Hytkytän t-paidassani, tuuli alkaa käymään kylmästi niskoille ja alkaa lievästi ilmaistuna kyrsiä koko homma. Vaunuista kuuluu puuhakasta jokellusta ja kun agenttimaisella oveluudella kyykistyn ja vilkaisen vaunujen alalaidan korkeudelta vaunuihin (= nerokas yritys hämätä ja estää naperoa stimuloivan katsekontaktin syntyminen), kohtaan kaksi nappisilmää ja pikku nyrkeissä vinhasti pyörivän tutin. Ei jumankauta!

Päätän kokeilla uutta taktiikkaa. Jätän naperon vaunuihinsa nukahtamaan ("nukahtaahan se öisinkin itsekseen sänkyynsä") ja palaan sisälle lämpimään. Vaikka mittari näyttää pariakymmentä astetta, on melko navakasti puhaltava tuuli oikeasti vilpoinen. Hengailen tyytyväisenä sisällä ja ihastelen itkuhällärin hiljaisuutta. Nerokasta, tämä taisi toimia! Hetken päästä päätän kuitenkin käydä varmistamassa että homma on kunnolla paketissa ja Nasu unessa, ikään kuin sinetöimässä voittoni.  Hiivin toiveikkaana parvekkeelle.

Vain nähdäkseni mitä? Nasu on omatoimisesti kääntynyt kantokopassaan mahalleen, miten onkaan edes mahtunut, ja ähkii siellä nyt täysin hereillä ja puuhakkaana. Käännän vekaran selälleen ja aloitan raivokkaan (lue: rauhoittavan) hytkytyksen. Jokellus jatkuu. Kurkistan vaunuihin. Taas se on mahallaan! Käännän ipanan selälleen ja hytkytän. Tätä puuhaa toistamme vuorotellen pari kertaa, minä käännän ja Nasu kääntyy. Lopulta jästipäisinkin amatööriäiti tajuaa luovuttaa, ei se nyt vaan enää nuku. Nappaan kopan kainalooni ja marssin alistuneesti sisälle. Se siitä omasta ajasta.

Sisällä Nasu onkin sitten megapuuhakas. Vaikka sen olo on muka-levännyt, tiedän minä aikuisen viisaudellani paremmin ja huomaan sen olevan pohjimmiltaan todella väsynyt. Ja katso! Jos äiti koheltaa väsyneenä, koheltaa näköjään lapsikin. Ensin pongaan Nasun olohuoneen pöydän luota liljankukan terälehti suussaan. Mitä helkkaria, eikös se ole myrkyllinen, kauhistun ja säntään nassikan luokse. Terälehti suusta, kakara kainalossa vesikraanan alle ja vanha perinteinen suupesu. Ilman saippuaa.

Äkkiä nettiin! Googletan myrkytystietokeskuksen sivut ja tiedän mahdollisesti yliregoivani, mutta en voi itselleni mitään. Myrkkykasvit, tuossa noin... hmmm... lilja. Räiskis! Mitä, missä nyt tapahtuu? Pälyilen kiivaasti ympärilleni, vekara on kadonnut. Voi helvetti, mitä se nyt ehti tuhoamaan? Säntään vimmoissani ääntä kohti ja löydän innostuneen nassikan vesilammikon luota entinen Iittalan lasi palasina vieressään. Kaappaan lapsen kainalooni ja juoksen takaisin koneelle: sirpaleet saa odottaa, nyt on ensin selvitettävä lapsen mahdollinen myrkyttyminen!

Kymppikuinen kainalossa on hankala skrollailla kasvilistaa, joten lasken nassikan viereeni. Pysy siinä, äiti vaan nopeasti tsekkaa kuoletko sä, huohotan ja etsin vimmoissani valkoliljan tietoja. Ja tuossa! Ihanaa, ei ole myrkyllinen, Nasu saa elää! Mäiskis! Mitä nyt? Sydämeni takoo adrenaliinipiikissään. Vierestä kuuluu itkua ja paikallistan naperon pöytätietokoneemme luota, jonka se on kiskonut kaapista lähes päälleen. Kone lepää naperon jalkojen välissä ja nassikka itkeä tihrustaa ilmeisesti pelästymistään. Voi jumankekka, tossa olis voinut jo sattuakin, taivastelen mielessäni ja kaappaan ipanan syliini lohduteltavaksi.

Hajusta päätellen tapahtuma stimuloi vahvempiinkin tuotoksiin kuin pelkkään itkuun. Vaihdan vaipan nopeasti toipuneelle Nasulle, kiikutan sen olohuoneeseen ja päätän, että nyt tämä vauveli lähtee päiväunille. Vaikka mun täytyisi heijata sitä huomiseen saakka, on tämä kaveri nyt saatava nukkumaan tai muuten se teloo itsensä hengiltä.

Ja katso! Napero on kanssani vihdoin samaa mieltä ja nukahtaa huojentuneesti huokaisten vaunuihinsa. Raahustan sisälle, siivoan lasinsirpaleet ja laitan kahvin tippumaan. Amatööriäidin jokainen päivä on totisesti potentiaalisia vaaranpaikkoja täynnä.

Lasi ilman pohjaa ei kauhean kätevä ole.

Kuuleeko maailma, täällä Tampere. Stop. Kumpikin edelleen hengissä. Stop. Äiti pari kertaa lähellä infarktia. Stop. Lapsi nyt tyytyväisenä nukkumassa. Stop. Älkää kokeilko tätä kotona. Stop.

6 kommenttia:

HannaL kirjoitti...

Voi Heli, on teillä siellä hulinaa!! Ja kuulostaa niin tutulta ;) Auta armias jos meilläkin neiti nukahtaa ennen päikkäreitä muutamaksi minuutiksi esimerkiksi autoon, ja vaikka kuinka yritän rauhallisesti siirtää typyn jatkamaan uniaan vaunuihin, niin ehei ei onnistu. Hups vaan ja ollaan taas täynnä virtaa!! Ja tuo vaunuihin kurkistaminen on ihan viimeinen temppu, sillon siellä varmasti ollaan hereillä. Jeejee, äiti ottaa mut nyt pois =D Ja jos neiti on hereillä, eikä olla heti paikalla, niin sieltä tullaan sitten itse ulos. Eli turvavaljaat ovat nyt todella arvossaan!

Hyvä kuulla, että yöt sujuvat taas mallikkaasti :)

Noora K kirjoitti...

Kiitoksia kivasta jutusta. Tana aamuna just tarttes tietaa etten ole ainoa jolla on tommosia paivia.

Nimetön kirjoitti...

Ou jee mama ja Nasu, onpa teillä ollut päivä. Onneksi loppu hyvin ja kaikki hyvin, eli äiti sohvalla ja pikkuinen päikkäreillä :-)

Meillä oli tänään yhtä huono tuuri päikkäreiden kanssa, tosin tällä äiti hävisi 6-0. Yleensä kaverin siirto autosta vaunuihin onnistuu meillä ihan hyvin, jos nukkumista ei siis ole ehditty harrastamaan liian kauan. Mutta tänään vaikka ajoin tuhatta ja sataa kotiin (no ei ihan) niin kaveri heräsi kun saavuttiin pihaan ja se sitten siitä. Seurasi 1,5 tuntia hyssyttelyä, heiluttelua, tuudittelua, vatkausta...vaunuissa,
sängyssä, sylissä ja ainakin 3 maitopulloa (mihin mahaan se niitä joikaan). Ei sitten nukkunut ei ja lopulta sen ymmärsi äitikin ;-) Tällaista siis välillä täälläkin, mutta jos jotain positiivista niin ainakin iltauni tuli tänään hetkessä.

Kiva on ollut seurata teidän vilkastuvaa vauhtia ja asuthan on edelleen yhtä hehkeitä ja suloisia. Lukijana siis ollaan edelleen, mutta kiireiden vuoksi kommentointi on jäänyt vähemmälle, sorry. Hyvää kesän alkua Tampesteriin...toivotaan että nyt se kesä vihdoin alkaa.

- mimmu

Nimetön kirjoitti...

Löysin tämän blogin ihan muutama päivä sitten ja täytyy kyllä sanoa että oon rakastunut! Kirjotat aivan ihanasti ja hauskasti ja Nasu on valehtelematta yksi maailman suloisimmista (ja tyylikkäimmistä) vauvoista!

Tämä blogi tulee olemaan monen tympeän päivän piristys!

Elli kirjoitti...

:) kiva blogi! Hauska kirjoitus Juuri eilen totesin ystävälleni että välillä pitäisi olla piilokamera kuvaamassa, kun sählää tuon oman 1 veen kanssa. Tuntuu että joinain päivinä sattuu ja tapahtuu jatkuvana virtana.

Heli kirjoitti...

HannaL: Hulina pitää äidin vauhdissa ja se on vaan hyvä, hehe. Ihme juttu tosiaan tuo kiukkutorkku: jos mä väsyneenä nukahdan hetkeksi ei mua kyllä puolestaan saa kunnolla hereille, ennen ku olen nukkunut tarpeeksi. Mini-ihmisillä näyttää menevän toistepäin?

Noora K: Et todellakaan ole ainoa! Vertaistuki rokrok! :)

mimmu: Ihana kuulla susta! Kyllä se meilläkin näytti välillä todella huolestuttavan tappiolliselta mulle, mutta onneksi lopussa onni kääntyi. Teillä ei sit käyny niin onnellisesti, mutta todella ihailtava maitosuoritus! :)

Anonyymi: Hei nastaa että löysit meidät! Me täällä ollaan Nasun kanssa ihan häkeltyneitä kehuistasi ja ei muuta osata nyt ku sopertaa vaan kiitoksen sanoja. Kiitoskiitoskiitos!

Elli: Ai jai, piilokamera olis kyllä välillä ihan must, mieskään ei aina tahdo uskoa kun tulee kotiin ja näkee tapahtuneiden jäljet. Ja nimenomaan välillä sitä toimintaa tulee sellaisena virtana että pakko jälkikäteen ihailla itseään, et ylipäänsä selvis kaikesta. Hengissä, kaksin kappalein.