tiistai 10. toukokuuta 2011

Vartin verran myöhässä

Jaahans, juuri kun pääsin tuossa Kehityskeskustelussa listaamaan Nasun viime viikkojen harppausaskelista, se pikku termiitti jatkaa kehitysaskeliaan yhä kiihtyvällä vauhdilla. Nimittäin nyt sitten seisomaan noustaan jo ihan joka paikassa ja koko ajan, eikä se valitettavasti edes lopu siihen. Nyt yritetään myös seisomisen luontaiseksi jatkoksi ängetä esimerkiksi sohvan päälle tai tuolin kyytiin. 

Eihän siinä muuten mitään, mutta koska tuo natiainen on vielä melko lyhytraajainen ja meidän huonekalut taas meille pitkille ihmiselle tehtyjä, on edessä vääjäämättä mittasuhdeongelmia. Kuten vaikkapa sellaisia, että nasselin olisi nostettava jalkansa ohi päänsä sohvalle päästäkseen. Ja siihen sekään ei yksinkertaisesti vielä ylety, thank god. 

Niinpä tämä aamun saldo on jo puoleenpäivään menessä iso näkyvä kuhmu otsassa (kaatuminen suoraan naamalleen sohvaseisonnasta), verinen naarmu silmäkulmassa (ei hajua mistä se tuli) ja hopeanvaalean tukan läpi helakkana punottava takaraivo (kaatuminen istumasta suorin vartaloin kerimättä selälleen). 

Mä HALUUN tolle sohvalle.


Näin sitä mennään! Tämän termiitin menoa ei haittaa edes alta liukuvat potkarit.
Vauva vetää itsensä käsivoimilla pystyyn, äiti ei edelleenkään pysty vetämään edes yhtä leukaa.

Eikä tämä tähän lopu, haluan peremmälle kyytiin!


Tosta kun vaan heitän jalan.. hei, mitä sä oikein parahtelet siellä?

Tämän lisäksi huono onneni äitinä jatkuu. Muistan aina kuinka töissä kännykkäkameraa suunniteltaessa yksi yleisimmin käytetyistä käyttötilannekuvauksista (= suunnittelijoiden käyttämiä esimerkkejä tilanteista, joissa suunnittelun kohteena olevaa juttua käytetään ns. oikeassa elämässä) on se, kun lapsi oppii kävelemään. Eli ottaa ne huterat ensiaskeleensa. Muistan naureskelleeni kyseiselle kuvaukselle: onko järkevä esimerkki kameran yleiskäytöstä se, että sen ainoa kerran kun vekarasi ottaa ne horjuvat ensiaskeleet, kamerasi on iskukunnossa?

No niin. Sainpa taas näpeilleni. Olisipa vaan ollut se laukaisuvalmis kännykamera miehellä vieressä eilen, kun  minä poistuin kotoa sen päivän ensimmäisen ja ainoan kerran. Eli vartiksi ruokakauppaan. Sinä aikana Nasu oli sitten lähtenyt konttamaan. Eikä mitään pyllykiitoa, vaan ihan oikeasti nelivetoa polvillaan. ARGH! Ja paljon painokelvottomia sanoja perään.

Olen nyt menettänyt sen, kun Nasu nousi itse ensimmäisen kerran tukea vasten seisomaan (viime viikolla kun nukuin  vartin myöhempään kuin mies ja Nasu). Myöhäistä, se oli jo tapahtunut. Ja nyt taas tuo sama vartti, selvästi minua piinaava ja vainoava vartti!

Tällä menolla lapseni oppii kävelemään, puhumaan, syömään, laskemaan, lukemaan ja kiroilemaan kun minä olen jossain poissa. Jonnekin vartiksi pistäytyneenä. Ehkäpä ne ekat sanatkin on "mihinkäs se äiti piipahti?". En mä suinkaan katkera ole, mutta kuitenkin...

5 kommenttia:

Vadelmia kirjoitti...

Haha! Melkoisen itsevarman näköistä meininkiä tuo sohvalle kiipeäminen! Meillä on onneksi vältytty kolhuilta. Monta kertaa päivässä kyllä säikähtää jotain pientä pyllähtämistä ja sitä sitten itkee, vaikka on selvästi ihan vahingoittumaton.

Tiina kirjoitti...

Voi hurja, kun pieni vaan kehittyy nopsaan! Ensin pitkään odottelua ja selällään kellottelua ja sit kaikki liikkeet yhdessä pyrähdyksessä! Meillä on opittu hymyilemään ja ääntelemään muutenkin kuin itkun ja ähinän muodossa. Aurinkoista :)

Mutta älä katkeroidu, vaikka jotkut ensipyrähdykset menisikin miehen todistettaviksi. Saat olla päivät Nasun kanssa ja nauttia tyttöjen kesken olosta ja mies huomattavasti vähemmän, kun joutuu toinen töitä tekemään. On ihan kiva, että mieskin saa sitten herkkupaloja sitä poissaolevaa aikaa korvaamaan :) Tosin kyllä itsekin välillä ihmettelen, että kuinka koko päivän voi ensin äidille kiukuta ja kun isi tulee kotiin, ollaankin yhtä hymytyttöä loppuilta! Kiitos ja kunnia.

Heli kirjoitti...

Vadelmia: Joo, meidän ipana on sen näköinen, ku se olis tullut jostain armeijan boot campista: ruhjetta joka suunnala eikä mitään merkkejä menon hiljentymisestä. Nassikalla näyttää olevan uskomaton ruhjeidenkestävyyskyky, tosin näillä koheltajangeeneillä ei liene muuta mahdollisuutta :)

Tiina: Älä muuta sano, Nasulla on ollut varsinainen kehittymisen megakuukausi!

Ja ihanaa, siellä hymyilllään!!! Se se vasta on jotain :) OOn huomannut saman joo, mulle saatetaan könistä koko päivä ja ku iskä astuu ovesta, ollaan yhtä naantalia. Hurmurityttö hurmailee vaan iskää, äidillä ei niin väliä (oikea meininki!).

vilppumaan erika kirjoitti...

Voi himpula, että tursahti kahvit suusta, noiden lapsen ekojen sanojen kohdalla :) Huippua! Ja juu, kahlaan vanhoja postauksia, joten älä ihmettele näitä mun välihuuteluja :)

Heli kirjoitti...

vilppumaan erika: Hahaa! Onneksi voin nyt todeta, etteivät ne olleet ipanan ekat eikä tokatkaan sanat. Tosin vartin verran myöhässä olen sen jälkeenkin ollut, onneksi ne ihanat ensiaskeleet sain olla todistamassa. Ja ihan mahtavaa ku huutelet näihin vanhempiinkin postauksiin: tulee itsekin luettua mitä on aikoinaan kirjoiteltu ja ihmeteltyä kuinka pikkuruinen ipana onkaan ollut! Snif.