sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Vuoristoradalla

Elämä lapsen kanssa on välillä vuoristorataa, sanotaan. Tänään, jos koskaan, allekirjoitan sen täysin. Kuten olette huomanneet, viime päivät ovat täyttyneet fiilistelystä, herkistelystä, rakkaudesta ja häpeämättömästä Nasu-hehkutuksesta. Eikä oikein sitten mistään muusta. 

No, tänään sitten vierailtiin sekä ihanien että tappiin saakka ärsyyntyneiden tunteiden keitaalla. Kummassakin viihdyttiiin ja niistä ammennettiin oikein urakalla. Mutta aloitetaanpa ensin mukavasta, sillä sitä päivämme oli aina päiväuniaikaan saakka. 


Jaa ketä ärsytti, mitähä? Mulla on ainakin ollut tänään vaan kivaa!

Heräisin siis lähempänä puolta kahtatoista (tiedän, tiedän) kuunnellen... niin, ei mitään. Nassikka oli huoneessaan aivan hiljaa. Koska todellakin tiedän hiljaisuuden olevan merkki vaarasta, epäilin Nasun jo vähintäänkin hirttäytyneen lakanoihinsa ja kipitin pahaa enteillen ipanan huoneeseen. 

Vain löytääkseni sen sängystään istumasta kuin mikäkin hellanterttu, lelujensa ympäröimänä ja hyväntuulisena. Siinä se istui ja selittää pulputti niin ettei toisesta väliä. Vaippa, liian pientä kokoakin vielä, oli pettänyt ja niinpä ipana istuskeli täysin tyytyväisenä märkä pyjama yllään. Sillä hetkellä, tätä näkyä katsoessani oli jälleen oikein pohjia myöden amatööriäiti-olo. 

Mutta ei se mitään, aamupuurot naamariin, puhtaat (kuivat) vaatteet ylle ja leikkimään!

Miltäs siellä ulkona näyttää?


Mutsi hei, puistossa on jo porukkaa. Eiköhän mennä mekin?

Katseltiin hieman Muumeja, peuhattiin sängyssä, tutkittiin kaappeja, kiipeiltiin, kutiteltiin, leikittiin leluilla, luettiin Maisaa ja rakenneltiin torneja. Välillä makoiltiin hetki paikallamme ja ihmeteltiin milloin mitäkin.


Vieläkö yksi menee? Laitan tämän vihreän vielä ja sitten kaadan koko höskän.

Niin, oli kivaa ja aika lensi siivillä, minkä seurauksena päikkäriaika tuli kuin varkain. Välipalaksi jogurttia, lämpimät vaatteet päälle ja parvekkeelle. Eipä mitään uutta rutiineissa tässäkään vaiheessa (vielä). Seisoskelin parvekkeella, lykin nasukkaa vaunuissa ja mietin syntyjä syviä. Eli sitä kuinka Nasun nukahdettua käpertyisin kerälle sohvannurkkaan ja syventyisin Dekoon enkä hievahtaisi lämpimästä pesästäni ainakaan pariin tuntiin mihinkään.

Mmmm, keittäisin ehkä kaffet, jäiköhän niitä eilisiä pullia vielä? Mietiskelin, suunnittelin, ihastelin päivän valoisuutta ja kurkkasin nasukan vaunuihin varmana sen urvahtamisesta. Mitä vielä! Siellähän tuo killitti silmät puoliavoimina. Kohta se kyllä nukahtaa, tuumin ja jatkoin hytkyttämistä.

Jatkoin hytkyttämistä vielä puolisen tuntia kunnes ajattelin ipanan varmasti sammuneen, eihän sillä koskaan niinkään kauan mene. Jätin vaunut aloilleen, suljin hiljaa parvekkeen ovet ja harpoin askelmat kotiovelle. Eteiseen päästyäni itkuhälläreistä kuului vaativaa kitinää ja käännyin kannoillani. Kiukuisssani kiskaisin kuitenkin toppahousut kotihaalarini päälle. Siellähän jäätyy, perkele.

Ei auta, takaisin sorvin äreen. Pökin vaunuja alati kasvavan ketutuksen vallassa ja vihasin koko saakelin talvea. Sitä kuulasta pakkaspäivää, jota hieman aikaisemmin olin höttöspäissäni ihaillut. Kylmä hiipi luutasolle saakka ja tunsin kuinka teininä kännipäissään hankitut reisipaleltumatkin alkoivat muistuttaa olemassaolostaan kuin vanha vihainen kihti.

Polvia jomotti, sormet hanskojen sisällä kangistuivat ja ipana sen kun tuijotti. Niinkö sillä on silmät jääneet auki, taivastelin. Miksei se pentele nuku? Suivaantuneena tein ratkaisevan virheen. Kohensin lurppasilmäisen taaperon myssyä aavistuksen verran liian jämäkästi, mikä aiheutti lumipalloefektin. Ensin havahtui nassikka, sen jälkeen äänihuulet. Nasu karjui raivoissaan, mitä ilmeisimmin olin mennyt herättämään uinuvan pedon.

Kumarruin puoliksi sisään vaunuihin, hyssyttelin ja lauloin. Kaveri tyyntyi, mutta tuijotti takaisin kylmän vihaisesti, loukkaantumistaan nyyhkyttäen. Sillä tavalla miten esimerkiksi bileiden pilaajaa tuijotetaan. Huokaisin, oikaisin selkäni ja jatkoi maanista hyssyttelyni. 

Porraskäytävässä naapurit hymyilivät lasin takaa, lämpimästä. Nyökkäsin kireän hymyn takaisin päin ja mietin voiko virne jäätyä naamaan kiinni. Entä syöpyykö ketutus pakkasessa jotenkin syvemmälle sieluun, eräänlaisena käänteisenä polttomerkkinä? Siltä se ainakin tuntui.

Kun ylitimme tunnin rajapyykin luovutin. Nostin rattaat asukkeineen sisälle, riisuin ipanan kääreistään ja istahdin keittiön lattialle puhisemaan. Muutama raivostuksen kyynelkin siinä silmäkulmasta karkasi, sen verran ketutti tuo täysin turha tunnin mittainen pakkasmarssini. Jalkoja kylmäsi, varpaat olivat ikijäässä ja nassikka hyväntuulinen kuin monen tunnin unilta nostettu.

 Älä ny sitä enää jauha, ota vaikka kuuma suihku.

Siinä itseäni sääliessäni ("byääh, mun rauhaisa Deko-hetkeni") tunsin kuinka joku siirsi hiuksia silmiltäni. Se oli pieni käsi, lämmin sellainen, ja kuului kärsimysnäytelmäni kiistattomalle tähdelle. Ipanalle, joka ei vaan nukahtanut. 

Kaappasin kaverin syliini tiukkaan haliin, rutistin ja murtauduin vapaaksi jälleen yhdestä ajatusvankilastani. Pakkoko se on päikkäreitä ihan joka päivä nukkua, otetaan se kiinni sitten yöunissa. Mitä tällä suotta päiväänsä pilaamaan.  


Niin just mutsi, älä sitä enää sure.
Tuu mielummin tutkiin mitä aarteita mulla täällä kassissa on.

13 kommenttia:

Maria kirjoitti...

Aina ei päikkärit todellakaan onnistu. Joskus on käynyt niinkin, että meillä ei ole nukkunut kumpikaan. Kuinka sitä kaipaakaan sitä lasten päikkäriaikaa, omaa hetkeä! :)

Kati kirjoitti...

Hyvin kuvaat fiilikset- mä muistan muutamankin hetken viime talvena parvekkeella..Meillä neiti on jättänyt muutaman kerran unet pois, ja nukkuu yöllä sitten tavallista huonommin myös. Mites Nassikan yö meni?

Nimetön kirjoitti...

meillä kävi eilen juurikin niin että tirppa 1,3v ei uinahtanut päikkäreille,johtuen siitä että heräsi aamulla 9jälkeen.puoli 7maissa nukahti sitten yöunille.hyvinkö nasu silti jaksoi päivän loppuun saakka?

Jemppa kirjoitti...

Meilläkin mennään yleensä niin rutiinisti ja helposti nukkumaan. Sit yhtäkkiä BLIM ja isompi ei suostu nukkumaan millään! Muutamat päiväunet on jätetty suosiolla välistä, kun ei se uni vaan tuu vaikka miten päin yritettäis! Ja voin kertoa et siinä vaiheessa äitiä kyllä kiukuttaa enemmän kun lasta. Sinne meni sekin pieni oma hetki! :D Niin typerältä kun se kuullostaakin niin siinä tilanteessa kun tajuaa et ei saakaan syödä karkkia rauhassa niin kyllähän se vähän pistää harmittamaan. ;)

Nimetön kirjoitti...

Jotenkin oli helpottava sun viimeisin postaus. Meillä ollaan jo kolme viikkoa nukuttu huonosti sekä päivisin, että öisin. 13,5 kuinen tyttö on tehnyt kahta kulmahammasta ja kahta poskihammasta yhtäaikaisesti. Nukahtaa kyllä päiväunille hyvin, mutta herää jo tunnin päästä, eikä nuku enempää. Mutta on koko päivän ihan väsynyt ja kiukkuinen.

On suoraan sanottuna omassa väsyneessä mielessä vähän ketuttanut teidän ihana elämä kun itse aamulla kuuden jälkeen istuu silmät sikkurassa aamukahvilla ja tietää, että on taas edessä yksi tuskallisen pitkä päivä väsyneen ja kärttyisen muksun kanssa.

Olen lukenut blogiasi jo puoli vuotta ja se on kyllä mun aamun piristys aina. Sun blogista innostuneena olen mös ostellut muksulle ihania retrovaatteita.

Mut joo. Sekasen postauksen pointti kai, että onpa helpottavaa, ettei se teidänkään elo ole aina niin auvoisen täydellistä.

Äni kirjoitti...

Meillä valvottiin tänä aamuna klo 5:15-07. Yleensä Typy siis nukkuu autuaasti 7:30 asti, joten en todellakaan tiedä miksi se tuohon aikaan alkoi tänä aamuna kukkumaan. Periksi en antanut, meillä EI nousta ylös ennen seiskaa. Ja juuri kuin olin valmis luovuttamaan, ipanainen nukahtikin. Olin kyllä syvästi kiitollinen tuota seuranneista 40min unista, niin sain itsekin torkuttua. Lisäksi aamupäikkäreille mentiin kuitenkin yli tunnin normaalia myöhemmin ja puolen tunnin nukuttelun myötä, kun ei vain typykälle tullut uni silmään. (Mulle ois kyllä maistunut.) Tää päivä taitaa meillä olla NIIIIN maanantai. Ja nyt osaan todella arvostaa sitä, että yleensä Typy osaa jo nukahtaa aivan yksin, Ihan Ite, ja minuuteissa. Että onneksi nämä tällaiset on vain satunnaisia "häiriöitä". :)

Mäkin mieluusti kuulisin, jaksoiko Nasu silti koko päivän valvoa ja nukkuiko vielä seuraavana yönäkin hyvin? (Meillä ainakin huonot unet kasautuu ja eskaloituu, kuten tämä aamukin osoitti.)

Nimetön kirjoitti...

Mä olen käynyt uskollisesti päivittäin herkistymässä sun ihanille kirjoituksille ja huokailemassa miten hyvin osaat kuvata tätä onnea ja iloa mitä tuollainen pieni ihminen elämään tuo. Ja täydellisen osuvasti kuvailet myös sitä ketutusta mikä aiheutuu kun mukula ei nukahdakaan "sovitusti" päikkäreille. Kyllä se vaan nimittäin kyrsii ja lahjakkaasti, vaikkakin ketutus onneksi unohtuukin nopeasti jos muksu on nukkumattomuudestaan huolimatta oma aurinkoinen itsensä. :)
Erityisnauruntyrskähdyksen aiheutti tuo teininä hankittujen reisipaleltumien mainitseminen, oi jos minäkin olisin silloin tiennyt miten niistä tulenkaan kärsimään näin... vanhempana... :D

Eeva

Nimetön kirjoitti...

Ja pakko vielä mainita tuo Aarrekidin asu, IHANA!!!

Eeva

Johanna kirjoitti...

Aivan mielettömän upea tämä päiväkirjablogisi! Uskomattoman ainutlaatuinen lahja lapsellesi ja teille vanhemmillekin. Löysin blogisi tänään uudestaan, olin eksynyt johonkin kuukausiksi. Joskus muinoin jotain kommentoinkin. Tyttöni on Nasua 2 kuukautta nuorempi, joten on hauska lukea päivistänne. Ihana, ihana typy, vaikuttaa yhtä iloiselta ja energiseltä, kuin omani. Hulvattomia pakkaspäiviä teille!

Elina kirjoitti...

Niin ihanan kamalia noi mukelot. Aina vaan ei onnistu, mutta silti hetkeäkään ei vaihtaisi pois. Ja aivan ihana on myös tuo Aarrekidin puku.

Heli kirjoitti...

Maria: Ei onnistu juu ei :) Ja sitä omaa aikaa niiden aikana todella kaipaa, on ikään kuin tottunut siihen.

Kati: Nasullahan meni yö vallan mainiosti! Ihme tyyppi???

Anonyymi: Mikä noita nassikoita oikein vaivaa, päikkärithän kuuluu äitien ja lasten universaaliin sopimukseen. Ne on luvattu meille!!!

Jemppa: Joo, mistä noi taianomaiset BIM-jutut oikein sikiää? Tahdon eroon niistä. Ja kyllä korpes ihan simona oman deko-hetken missaus... prkl!

Anonyymi: Oi ihana Anonyymini, kiitos tästä ja hyvistä ajatuksista, joita tämän kommenttisi pohjalta mieleeni kumpusi :) Ja oi kuinka ihanaa olla aamupiristyksesi <3

Äni: OI JOI JOI!!! Respect! Toi on tuskaista aikaa olla hereillä, tiedän :(

Eeva: Oi joi, sinulla tässä sana on halussa eikä minulla! Ja ihan mahtavaa kuulla, että teinireisipaleltumista kärsii joku muukin :D Perustetaanko Anonyymit Reisipaleltujat Ry?

Johanna:Oh, ihanasti sanottu. Niin minä toivonkin, että Nasulle on tästä myöhemmin elämässän iloa ja onnea, kuten myös itselleni. Portti muistoihin :) Ja hei Johanna, tervetuloa takaisin! :)

Elina: Joo, aina ei todellakaan onnistu! Mutta poiskaan ei halua eikä hetkeäkään menettää, näinhän se menee :)

Nimetön kirjoitti...

Voi luoja tämä kirjoitus osui johonkin todella syvälle muhun, itkeä pillitän patoutuneita "huonoäiti" hetkiäni täällä irtaripussi toisessa ja vauva toisessa kainalossa!
Mun elämä on tuota joka päivä ja yö. Irroitan otteeni vaunun työntöaisasta hiljaa hengittämättä, jos minuuttiin ei kuulu mitään uskallan hiiren hiljaa hipsiä villasukat jalassa huoneesta toivoen, etteivät varpaideni luut naksahtelele ja herätä pikkuista. Jos hyvin käy on luvassa kokonainen tunti omaa aikaa. Usein vietän sen sohvalla ikkunasta taivasta tuijottaen.

Terveisin: 7kk valvonut amatööriäiti

Heli kirjoitti...

7kk valvonut amatööriäiti: Voi Sinua! Onneksi sulla oli irttaripussi kourassa, sen avulla kaikki näyttää edes hitusen valoisemmalta, eikös? Ja kuule, mä lupaan että helpommaksi muuttuu vielä, usko pois! Se voi nyt olla hankala uskoa, mutta usko pois. Tai ole vaikka kuinka skeptinen, mutta leiki edes muutama minutti sillä ajatuksella että helpommaksi menee. Helpottiko? Edes hiukan? :) Lähetän sulle roppakaupalla voimia, tsemiä ja haleja! Muista, että kaikista meistä on välillä tuntunut tuolta - et missään nimessä siis ole yksin, vaan ainoastaan normaali. Normaali äiti :)