tiistai 1. tammikuuta 2013

Vuosi 2013

Siinähän se sitten vaihtua vierähti, vuosi 2012 muuttui vuodeksi 2013. Täytyy siis jälleen opetella kirjaamaan päivämäärät eri tavoin mitä lihasmuisti sanelee, mikä ainakin meikäläiselle tuottaa välillä suurta vaivaa ja keskittymistä.

Tänä vuonna juhlimme vuoden vaihtumista pitkästä aikaa miehen kanssa kaksin viihteellä. Nasu oli mummilassa yökylässä ja me Tampereen yössä ystävien kanssa. Iltaan kuului niin hyvää ruokaa, iloista jutustelua, yllättäviä kohtaamisia kuin riehakasta tanssiakin. Sanalla sanoen kaikkea sitä mitä hyvään viihdeiltaan kuuluukin kuulua. Ja kiitos ystäväni, meistä on kerrankin ikuistettu yhteisvalokuvakin:

Huomatkaa allekirjoittaneen nuhteeton juhlalook.

Vuoden vaihtuminen tarkoittaa myös sitä, että muutamia päiviä sitten tämä meikäläisen vaatimaton blogitekele täytti tasan kaksi vuotta. Hupsista vaan kun aika lentää! Unohdin moisen merkkipaalun joulutohinoissani tykkänään, mutta juhlistetaan sitäkin siis nyt. Hyvä me, hyvä te!

Tapanani on ollut myös muistella kulunutta vuotta tässä kohtaa hieman tarkemmin sekä luoda suuria suunnitelmia, toiveita ja arvauksia ensi vuoden suuntaan. Niin ajattelin tänäkin vuonna toimia. Eli tällaisia ajatuksia minulla oli vuosi sitten tästä kuluneesta vuodesta 2012.

Ootteko te valmiita?


Mä ainakin olen.

**********************
VUOSI 2012

Vuosi alkoi tilasto-outoutena kun mies jäi koti-isäksi Nasua hoitamaan ja minä jatkoin duunarimutsina. Vaikka miehen piti alun perin jäädä kotiin vain muutamaksi kuukaudeksi, venähti se aika lopulta lähes yhdeksäksi kuukaudeksi. Edelleenkin mies muistelee aikaa sen pohjalta, kuinka valtavan nopeasti se aika sitten menikin. Hujaus vaan.
 
Mies osoittautui loistavaksi koti-isäksi, minkä olin aina tunnetasolla tiennytkin. Joka päivään kuului säännöllistä ulkoilua, kunnon päikkärit ja leikkimistä niin, että välillä mietin josko mies on asiassa meikäläistäkin suvereenimpi. Ja tämä amatööriäitihän oli kotiäiteilyssään mitä soljuvin, eikös?
 
Perheessämme koitti siis aika, jolloin mies tiesi parhaiten sen mitä ipanalle kulloinkin puetaan päälle, koska se on syönyt, kauanko nukkunut ja miten se klassinen vatsa toimii. Kateellisena seurasin vierestä sitä kuinka helpon oloista puolitoistavuotiaan kanssa kotona oleminen oli. Lähipuistojen tädit oppivat tuntemaan liehuvalettisen mieheni naamalta ja Nasulle aika isin kanssa oli korvaamatonta. Usein nuo kaksi puuhailivatkin juttuja todeten vaan, ettei äiti tätä nyt tiedä eikä tajua. Niin, Nasun ja minun tiukka tiimeys vaihtui mies & Nasu -parivaljakkoon. 
 
Tuon kevään jälkeen olen usein miettinyt sitä miksi todella useammat miehet eivät jää kotiin lapsiaan hoitamaan, edes hetkeksi? En oikeastaan voi tajuta sitä. Työura, se alati pitenevä, kun nyt on vaan niin jumalattoman pitkä, että kyllä niitä mielenkiintoisia duuneja ehtii painamaan pari kuukautta myöhemminkin. Mutta se oma lapsi, se ei todella ole pieni kuin kerran. 
 
Jotenkin haikeana todistin tätä sivusta itsekin, sillä en kiistä etteikö olisi ollut monia talviaamuja, jolloin olisin antanut vaikka toisen munuaiseni siitä että olisin saanut kömpiä nukkuvan miehen tai Nasun viereen ja elää sen päivän kotona heidän kanssaan. Mutta ei, niin oli sukellettava sysipimeään pakkasaamuun ja ajettava toimistolle kahdeksaksi tunniksi tehoilemaan. Niin, kyllä tuo kevät korosti meikäläisellekin asioiden suhteellisuutta ja hetkellisyyttä.

Hetkisen lepoa ja sitten tositoimiin.


 Paitsi että nämä sukat saavat kyllä lähteä ihan ensin.

Kesällä Nasu täytti kaksi vuotta ja yhtäkkiä perheessämme asusti suomen kieltä puhuva taapero. Se alkoi muutamista sanoista ja on kiihtynyt jo varsinaiseksi puheenpulputukseksi. Nasun sanavarasto on hurjalta tuntuvan suuri, mutta vielä ihmeellisempää on se miten tuo ipana todella ymmärtää aivan kaiken kuulemansa. Kohta täällä meillä jo väitellään politiikasta, sanokaa minun sanoneen.

Elokuussa Nasun elämässä alkoi jännittävä uusi aika, kun nassikka siirtyi kotihoidosta ihanan Ritvan perhepäivähoitoon. Nasulle siirtymä ei tuntunut kovin suuria suruja aiheuttavan, löytyihän Ritvan luota rakkaat leikkikaverit Eino, Anni ja Eena, mutta äidille se ottikin sitten hitusen kovemmin. Draamaan taipuvainen luonteeni herkisteli ajan kanssa "joka ei koskaan enää palaa", kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja muistutin että sitähän se elämä kaikkinensakin on: hetkiä, jotka eivät koskaan enää palaa.

Vuosi sitten kirjoitin kuinka keväällä saamme päätökseen erään pitkään jatkuneen ja voimia vieneen projektin. Tällöin en puhunut Kätköstä, vaan eräästä toisesta projektistamme. Ja se todella saatiin maaliin kesän aikana, lievästi ilmaistuna uupuneina, mutta onnellisina. On helppo hymyillä kun urakka on takana, mutta ihan varma en ole lähtisinkö moiseen enää uudelleen mukaan. 


Nämä vielä pois tieltä ja noin! Mä olen valmis.


Jiihaa! Tämä se on elämää. Ja aion meinaan pomppia ensi vuonnakin!

Vuosi sitten kirjoitin myös unelmasta, jota "katsotaan vihdoin silmästä silmään, pelottomana ja avoimin mielin. Saas nähdä miten siivet kantavat ja kuinka pitkälle uskallamme mennä." Arvannette ehkä nyt mihin tällä viittasin?

Vuodesta 2012 ei siis voi puhua ilman että puhuu Kätköstä, tuosta rakkaasta toisesta lapsestamme. Se alkoi villinä unelmana jo vuosia sitten ja seisoo nyt täytenä totena vanhassa kivitalossa Tammelantorin laidalla. Kätköstä, jos mistä olen ylpeä! Se on vaatinut kirjaimellisesti satoja tuntia työtä, luovuutta, epäilyjä, remontointia, ahdistusta, tuskaa, kyyneliä ja epätoivoa. Ja samalla antanut onnellisuutta, haaveita, villejä voimaantumisen tunteita ja riehakasta riemua niin, etten epäröisi hetkeäkään tehdäkseni kaiken tämän uudelleen.

Mutta Kätköön se on humahtanut aika lailla tämä meidän vuotemme 2012. Koko kevät sitä suunniteltiin kirjalliseen muotoonsa, täytettiin hakemuksia ja tehtiin selvitystyötä. Kesällä puolestaan ihmeteltiin ihmisen kykyä oppia jatkuvasti uutta kun liiketilaa remontoidessa vastaan tuli mitä moninaisimpia haasteita. Ihastelimme myös ystäväpiirimme väsymätöntä halua auttaa meitä ja totesimme, että ihminen todella tulee tarpeen vaatiessa toimeen vain muutaman tunnin unilla. Yöt kun ovat loistavaa maalausaikaa. 

Syksyllä mies sitten irtisanoutui aiemmista töistään, Kätkö vihdoin avattiin ja minäkin sain huudella salaisuudestamme jokaiselle vastaantulijalle. Vastaan tuli niin suuria onnistumisia kuin todellisia vastoinkäymisiä ja huonoa säkääkin. Mutta kaikesta selvittiin ja oppimiskäyrä on tässä(kin) asiassa lievästi ilmaistuna jyrkkä. Eipähän pääse tylsistymään.

Ja nyt on sitten tammikuu, mayojen ennustama uuden ajan alku. Vuosi 2013 on pakko olla onnen vuoteni, sillä onhan 13 onnenumeroni ja syntymäpäivänikin. Mitä siis näen tulevaisuudessamme?

**********************
VUOSI 2013
 
Ensi vuodesta odotan tasaisempaa ja rauhallisempaa vuotta kuin mitä tämä turbulenssi vuosi on ollut. Toivon, että uusi arkemme asettuu uomiinsa ja elämä alkaa rullata näillä vastaluoduilla uusilla urillaan. Kätkön elo on alkanut jopa paremmin kuin ikinä uskalsin toivoakaan ja hartaasti toivon, että sama tahti jatkuisi. Toivon miehelle ja minulle myös enemmän unitunteja ja vähemmän yötöitä.
 
Ensi vuonna toivon saavani hieman enemmän aikaa itselleni kuin mitä viime vuosina on ollut mahdollista. Haluaisin palata aktiivisempaan harrastamiseen, lisätä harrastustuntien määrää. Aion myös pitää työnteon määrän järkevissä kantimissa, mutta toivon myös hartaasti pääseväni toteuttamaan itseäni uusissa mielenkiintoisissa projekteissa. Näistä osa jo häämöttää horisontissa niin, että niiden ääriviivat näenkin. Niitä on siis tulossa, tiedän sen.
 
Ensi vuodelle toivon myös enemmän aikaa ystäville. Tämä toiveen voisi niputtaa tuohon harrastustuntien lisäämiseen, sillä olen ajatellut varaavani säännöllisesti aikaa ystävien tapaamiseen. Jos ei muutoin, niin sitten oikeasti se kalenteri kädessä sopien.
 
Ei varmaankaan tule yllätyksenä jos kerron, että ensi vuodelle minulla on myös haaveita ja, tunnustetaan nyt, unelmiakin. Sellaisia salaisia, hentoja. Kuin hienoa pitsiä, joka saattaa hajota käsiin jos liian kovakouraisesti käsittelee. Ei niistä voi ääneen puhua, yksin niitä sydämessäni hellin. Ehkäpä, ken tietää, niistä jokin ensi vuonna toteutuu? Onhan kyseessä kuitenkin onnenumerovuoteni. 

Näihin salaisiin tunnelmiin kuittaan nyt tällä erää. Päinvastoin kuin aikoinaan luulin, blogikin jatkaa elämäänsä. Aina välillä mietin miten hassua puuhaa tämä oikeastaan onkaan, mutta rakasta kuitenkin. Eli ette te meikäläisestä tule vielä ensi vuonnakaan eroon pääsemään. Joten ei muuta kun

Rakkauden ja onnen täyteistä vuotta 2013!

5 kommenttia:

Oi mutsi mutsi kirjoitti...

Mä eka katsoin et oot sen Jonne Aaronin velipojan kanssa tossa ekakuvassa (ja alitajuisesti aattelin et sen veli....sulla joku kontakti Jonneen...tuun teille) :D

Hyvää uutta vuotta!

Äni kirjoitti...

Pidän itsekin numeroa 13 onnennumeronani ja se on myös minun syntymäpäiväni. :D Joten valmistaudun itsekin huikaisevan hyvään vuoteen. Itselläni on tavoitteena, että tänä vuonna pääsisin käymään töissäkin (kohta 2 vuotta edellisestä), ja että ensi kesänä en olisi raskaana. ;D Kaksi edellistä kesää kun on mennyt pallomahana tai vastasyntyneen kanssa. Samaan syssyyn toivon myös, että meilläkin koittaisi ensi syksynä koti-isyyden aika. Haikeudella jo tuota ajattelen, mutta kyllä se tekisi niin hyvää koko perheelleemme.

Oikein onnekasta uutta vuotta teillekin! :)

vilppumaan erika kirjoitti...

On ollut kyllä vauhdikas vuosi, huh :)

Meillä ollaan oikein todellinen tilastofriikkeys, kun mies on koti-isyyden jälkeen tehnyt päätyökseen hoitoalan hommia, vanhuksia ja lapsia hoitaen. Nyt meillä on se perinteisin meininki, eli minä kotona ja mies töissä, vaan emme valita, päinvastoin. On ihanaa, että vaikka rahasta voi olla välillä tiukkaa, silti pärjäämme kun olemme näin päättäneet. Isompi poika menee jo syksyllä eskariin, ja pienemmänkin kanssa väitellään tohtoriksi kans ihan just, joten kyllä tästä ajasta otetaan nyt huolella kaikki irti!

Ja mä toivon sulle sun puolesta kässäkerhoaikaa :) Meillä ois vierailevalle tähdelle paikka jo mahdollisesti tulevana torstaina, jolloin saatamme peräti kokoontua Kätkön naapurikahvilassa? Ollaan yhteydessä, jookos!

Anonyymi kirjoitti...

hei terkut kaikille manseen ja hauskaa vuotta 2013 koko poppoolle! terkuin, nata

Heli kirjoitti...

Oi mutsi mutsi: No senhän kanssa juurikin, lauloin Katri Helenan tieltäni suohon ;) Ei mut oikeasti, Jonne asuu tässä meidän naapurissa ja nähdään sitä usein ruokakaupassa, makuunissa ja välillä snägärilläkin. Tervetuloa vaan meille vieraisille!

Äni: Me ollaan samiksii siis! Hyviä tavoitteita sullakin, onnea ja tsemiä myös koti-isyyteen. Suosittelen todella lämmöllä, vaikka kokemani mukaan se voi välillä äitiä hieman kirpaistakin (kateutta se vaan on). Rakkauden ja onnen täyteistä uutat vuotta teille koko perheelle!

vilppumaan erika: No on ollut vauhtia juu, jopa enemmän kuin toivottiin. Ihme että on tukka päässä pysynyt, sen verran haipakkaan on menty. Teillä on kyllä mahtava tilastofriikkeys ja just oikea meininkin, niin sitä pitää ihmisen toimia kun oikealta itselle tuntuu. Nih! Ja ruusen suuri kiitos kutsusta ja uudesta jäsenyydestäni! Et tiedä kuinka onnelliseksi tästä mahdollisuudesta tulin, snif.

nata: Hei mahtavaa Nata! Sanon toki terkkuja, mut koska sä tuut Manseen??! Olis tosi nastaa nähdä, voitais lähtee reitillekin? Tulkaa ny ennen vappua, mut jos vasta vappuna, ni sit taas bileet meillä ok? xD