lauantai 5. toukokuuta 2012

Ikävä

Olin matkalla kolmekymmentäkuusi tuntia. Tässä ajassa ehtii junailla Tampereelta Helsinkiin, lentää Helsingistä Wieniin, yöpyä kulttuurikaupungin sydämessä, istua päivän palaverissa, ostaa kasa ihanaa kosmetiikkaa itselle ja rakkaalle siskolleen sekä lentää takaisin kotiin reittiä Wien – Helsinki – Tampere. 

On satojen, ehkäpä tuhansien ihmisten ympäröimänä koko ajan, jotka hetki. Ja silti olo on niin pirun yksinäinen.

 Yksinäinen yö. Ei edes toista sänkyä vieressä kiinni.

Periaatteessa pidän matkustamisesta, mahdollisuudesta olla hetki ikään kuin välitilassa, matkalla jonnekin. Ei vielä perillä, muttei enää kotonakaan. Matkalla on aina aikaa ajatella, hiljaa kuunnella mieltään ja monet suuret päätökseni ovatkin saaneet alkunsa juuri matkoilla. Uskon välitilassa olemiseen, hiljaisiin hetkiin ja alitajunnan ryöppyämiseen.

Tällä matkalla mukanani on kulkenut ikävä. Kurkkua kuristava, silmät kasteleva kaipuu jonnekin muualle kuin missä kulloinkin olin. Jo menomatkalla junassa tuntui, että olin hälyttävästi väärässä paikassa. Ajatukset karkasivat silloinkin kun ei olisi saanut, kun piti tehdä töitä ja keskittyä faktoihin. Levoton, kuriton mieleni lensi sinne minne se halusi - kotiin pikkuisen pörröpääni luokse.

Niinhän ne aina varoittelivat, ne muut. Viisaammat, kokeneemmat. Että ikävä lapsen luo on jotain aivan omaansa, ikävää joka tuntuu niin vahvan fyysisenä, että olo on kuin koko kroppa olisi hiljalleen nääntymässä johonkin. Nyt sen tiedän.


Tähän nääntymykseen ei hotellin omenatkaan auttaneet.

Sen sijaan, että olisin keskittynyt miettimään omia asioitani ja nauttinut siitä kuuluisasta omasta ajasta, olen koko matkan vain kaivannut niin pirusti kotiin perheeni luokse. Ikään kuin raajani olisivat jääneet kotiin ja pelkkä ontto torso vaeltanut Keski-Eurooppaan. Istuin lentokoneessa, ajattelin tytärtäni ja (teille voin tunnustaa) itkin salaa. Kuinka ikävä Nasua olikaan!

Matkalla mietin myös sitä kuinka kamala asia yksinäisyys onkaan. Ei siis se itse valittu, huojentavakin paussitila kiireisen arjen keskellä, vaan tila johon on pyytämättä ja vastentahtoisesti ajauduttu. Kuinka kamalaa on ihmisillä, jotka ovat yksinäisiä ja kaipaavat jotakuta toista rinnalleen! Ja kuinka itsestäänselvyytenä sen ottaakaan, että omassa elämässään on niin monia rakkaita ihmisiä. 

Niin, minä olin yksin vieraiden keskellä kolmekymmentäkuusi tuntia ja ikävä oli nujertaa minut jo siinä ajassa. Kuinka jaksavat yksinäiset ihmiset päivästä toiseen ja vuodesta toiseen? Millaista on elämä, jossa ei edes ole ihmistä, ketä kaivata? Minkälaista se ikävä, jolle ei ole osoittaa kohdetta?

Uskallan myös väittää saaneeni reissullani hetkeksi kiinni siitä, mitä tuntuu heistä, jotka ovat rakkaansa pysyvästi menettäneet. Kun ainoa mitä voi enää ikävöidä, on menneessä. Kun sen sijaan että haaveilee ajasta tuntien päässä, hetkestä kun voi jälleen nuuskutella rakkaimpiaan, haaveileekin ajasta, joka ei enää koskaan palaa. Kun rakkaansa voi enää kohdata unissaan, muistoissaan, syvällä omassa mielessään.

Kyllä yksinäisyyden on oltava yksi ihmisen elämän kamalimmista asioista.

5 kommenttia:

Eve kirjoitti...

Kauniisti kirjoitettu yksinäisyydestä. On ihan pakko kommentoida, en ole kovin montaa kertaa kommenttia sinulle jättänyt.

Yksinäisyys on kyllä yksi elämän kamalimmista asioista. Myönnän olen yksinäinen, minulla on poika, 2,5vuotias, ja usein tunnen itseni yksinäiseksi vaikka minulla on pieni rakkauskimpale vierelläni. Yksinäisyys, ilman toista aikuista/aikuisia/läheisiä on kamalaa.
Lapsimessuilla olimme, satojen ihmisten joukossa, mutta tuntui niin yksinäiseltä :(

Heli kirjoitti...

Eve: Lämmin kiitos rohkeasta kommentistasi! Tiedätkö, todella uskon tuolla reissullani saaneeni kiinni tunteesta, jota kuvailet. Ihminen tarvitsee toista. Niin se on. Olen aivan varma, että sinun kumppanisi, toinen puolikkaasi, on tuolla jossakin. Kiivaasti etsimässä sinua, ehkäpä samoin tuntien? Toivon että saat voimia ajattelemalla, että yksinäisyys on vaihe, ei pysyvä tila. Se tulee siis vielä muuttumaan, uskon vakaasti niin.

Lähetän Sinulle paljon lämpöä ja toivon että uskot kun kerron, että olen kommenttisi jälkeen ajatellut sinua usein. Olet yksinäinen, muttet yksin. Laita ihmeessä uudelleen viestiä jos siltä tuntuu! Ja täältä tulee nyt joka tapauksessa ainakin tällainen karhumainen voimarutistus ensi alkuun *rrrrrrutistaa* :)

Eve kirjoitti...

Lämmin kiitos Heli sinulle sanoistasi! :)

Uskon että toinen puolikkaani on jossakin, toivon että tiemme kohtaavat jossakin vaiheessa elämäämme ja löydämme toisemme.
Ystäviäkin toivon löytäväni, sellaisia jotka tykkävät minusta aidosti. Silloin kyllä onnentunteet valtaisivat mieleni ja en olisi näin yksin.

Laitan kommenttia sinulle jatkossakin, varmasti, lupaan! :)

Nimetön kirjoitti...

Kovasti on Sinun ja Even kirjoitukset kummitelleet päässäni...
/marika

Heli kirjoitti...

Eve: Olen varma että puolikkaasi vielä kohtaat, ehjiksi kokonaisuuksiksi meidät on tänne pallolle tarkoitettu, niin uskon. Toivon myös kovasti, että aitoja ystäviä löytäsit. Ja kuten sanoin, minä täällä langan toisessa päässä ainakin välitän :)

/marika: Niin on omaankin mieleeni jäänyt tämä teksti kommentteineen elämään. Tärkeitä asioita, vahvoja olivat tunteenikin. Kyllä näiden asioiden äärelle on hyvä välillä pysähtyä, useammaksikin päiväksi.