Joulu 2011

Huiskis - siinä se meni. Tämä joulu nimittäin. Kun aatto on lauantaina ja ainoastaan tapaninpäivä vapaata, ei kunnon joululomiin ja sitä kautta varsinaisiin löffitunnelmiin kauhean kattavasti pääse. Tänään olemme nimittäin jo olleet kumpikin töissä, mies ja minä.

Miehen liikkis tonttuparaati 1970-luvun lapsuudesta.

Mutta ihana joulu oli jälleen, tosin minä olisin kyllä kaivannut edes hiukkasen lunta. Jokin merkittävä jää uupumaan jos maisema ei ole valkoisenaan lumesta, niin se vain on. 

Mutta onneksi ulkona pimeni jo sen verran aikaisin, ettei sitä maan mustuutta sitten niin kovin hyvin huomannutkaan. Ja koska koti oli perinteiseen tapaan joulukoristeltu, ei sisätiloissa onneksi huomannut maiseman outoa vehreyttä.

Tonttuja löytyi kotoa sieltä ja täältä, pukit valtasivat lämpimänä tunnetun takan edustan.

Jouluna miehelle pitää olla hyasintteja ja minulle amarylliksiä.

Muistanette ehkä kuinka kerroin marraskuussa olleeni parhaan ystäväni kanssa viikonloppukurssilla askartelemassa joulukoristeita? Se, mikä koristeiden tekemisessä oli hauskinta, oli niiden helppous: edes minä en onnistunut mokaamaan joulupaleroitani. Sen kun vaan vedettiin paperia palloon kiinni ja koristeltiin fiilisten mukaan. Ja tuli niistä ihan symppiksiä, vai mitä sanotte?

 Tein vanhojen mummojen ruusuja, mustavalkoista, punaista ja itsenikin yllättäen vihreää.

Tänä vuonna vietimme jouluaaton miehen vanhempien luona, sillä viime joulu meni äidilläni. Vuorovuosin siis mennään. Joulu mummilassa alkoi sillä kun menimme koko perhe saunaan. Nasu oli enemmän kuin otettu kihisevistä löylynhengistä ja mukavasta saunapaljustaan, jossa se nautiskeli löylyistä.

Saunasta siirryimme ihanaan herkkupöytään, jossa oli ruotsalaiseen tapaan tarjolla myös niitä isomummin joulupöydästä tuttuja lihapullia ja pekonia, unohtamatta tietenkään Julmustia. Tietenkin, siis tottakai söin itseni ähkyksi. Teen sen joka vuosi.

Jouluaterian jälkeen oli lahjojen jakamisen vuoro ja Nasu sai kunnian toimia aputonttuna. Se ottikin lahjojen jakamisen suurella hartaudella ja raahasi välillä lähes itsensä kokoisia paketteja tomerasti saajilleen.

Phuuuh, täältä tulee isoja paketteja. Mut ei hätää, kyl mä klaaraan nämä.

Kas niin, hieman kevyempi yksilö, tämäkö siis meni mummille?

Nasun jouluasu koostui Moonkidsin vallan mainiosta haalarista, joka oli kyllä just eikä melkein jouluun sopivan syvänpunainen. Haalari oli puhdas impulssiostos Facebookin huutisillasta, mutta ehdottoman hyvä sellainen. 

Nasu sai ei-niin-yllättäen paljon lahjoja, joista osa avattiin vasta seuraavana päivänä kotona. Mummilassa paketista kuoriutui muun muassa mahtavan pinkki pulkka, joka ei ollut ihan mikä vaan luikuri. Pulkat ovat selkeästi käyneet läpi melkoisenmoista tuotekehitystä, tässäkin yksilössä istuinkohta oli nostettu maanpinnasta ylös niin ettei pieni peppu pääse paleltumaan. Toista se oli meikäläisen lapsuudesssa... nimimerkki Paleltuneet Pakarat -77.

Joo-o, tällä vielä mennään ja lujaa. 

Vai mitä nallukka? Annappa mulle hali.

Nasu on kehittänyt uuden tavan luikauttaa vaippaansa se haisevampi terveinen. Se hakeutuu jonnekin ahtaaseen paikkaan, kuten vaikkapa sohvan ja seinän väliin, ikään kuin vetäytyisi luolan rauhaan. Siellä se sitten ähkii itsekseen hetken ja palaa seuroihin entistä tomerampana ja tuhdimmalta tuoksuvana. Jouluna ikuistin pikkutontun kyseisessä puuhassaan.

No joo, mut tällä kertaa mä otin Make-sedän joululahjan itselleni lukemisiksi.

Tässä saattaa nimittäin mennä hetki, on vähän sellainen fiilis.

Seuraavana päivänä jatkettiin lahjojen availua kotosalla. Aivan kuten mummilassakin, kotikuusen juurella odotti ihan kiitettävän kokoinen lahjaröykkiö. Olimme miehen kanssa avanneet omat lahjamme jo aattoiltana, mutta jättäneet joulupäivään Nasun lahjat. 

Aah, ihanaa! Täällähän on bambimekko! 

Puhumattakaan uudesta hienosta laukustani ja tästä ankasta, joka soittaa 25 eri sävelmää.

Njaahans, ja mitäs täältä löytyykään...?

Mahtavaa, kirja! Meitsi rakastaa kirjoja, mistä ihmeestä se joulupukki senkin tietää?

Yhdestä lahjasta kuoriutui myös perinteinen kettukarkki, tuo ihanan värinen perinteikäs makeinen, jota Nasu ei vielä ollutkaan päässyt maistamaan. Itse muistan kuinka en lapsena liiemmin välittänyt kettukarkeista, ne olivat jotenkin tylsän makuisia. Mutta nasukkapa taitaakin olla kovasti niiden perään, sen verran hyväksyviä olivat ilmeet.

No mutta mikäs se tämä on? Ei muuta kuin suuhun.

Härregud, täähän on hyvää! 

Jotenkin hieman liian nopeasti tämä joulu nyt ehkä meni. Juuri kun pääsin lokoisaan olemisen ja syömisen makuun, olikin jo aika palata sorvin ääreen. Miehellä aamukampa sen kun harvenee, jäljellä on enää kolme kokonaista työpäivää. Meikäläisellä niitä taitaa sitten olla hieman enemmän.