Näin vuoden loppua kohti mentäessä sitä tulee tehtyä hieman tiliä edellisestä vuodesta. Parina viime päivänä Suomessa on myrskynnyt ja kunnolla. Joulupäivänä makoilin iltamyöhään sängyllämme, kuuntelin sateen ropinaa ikkunalautaa vasten ja mietiskelin syntyjä syviä. Tunnustelin olotilaani, parin päivän päästä edessä olisi paluu takaisin töihin. Ei ahdistanut, ei sitten pätkääkään.
Mietiskelin kesken olevia projekteja, deadlineja ja tekemättömiä töitä. Puntaroin odottavia työmääriä ja odotin. Hiipisikö jostain sellainen hitaasti vatsassa puristava fiilis, kiirepallo? Tiedättehän, sellainen vatsassa pyörivä ja välillä ärsyttävästi juiliva kiireen tuntu, joka iskee vaikkapa silloin kun huomaat että tentissä on aikaa vartti jäljellä ja sinulla vielä esseekysymys aloittamatta.
Seuraa tunnustuksia. Olen tehnyt elämässäni paljon töitä, aina 14-vuotiaasta saakka, joten työntekoon ollaan kyllä totuttu. Pidän myös työstäni valtavasti ja koen sen äärellä usein aitoja flow-tuntemuksia, tiedän olevani oikealla alalla. Nautin haasteista ja tunnen todella eläväni kun hommat sujuvat ja asiat etenevät. Saattaa kuulostaa joidenkin korvaan säälittävältä, mutta kyllä, työurani on minulle tärkeä asia elämässä, yksi monista.
Innostun helposti ja tykkään siitä, että minulla on erinäisiä projekteja käynnissä. Olenkin lähipiirissäni tunnettu siitä, että rautoja palaa samassa tulessa monta. Liian tasaisessa ajossa tylsistyn, liekkini hiipuu ja luomisvoimani vähenee. Haasteet, erilaiset puuhat ja projektit pitävät minut kukoistamassa.
Tällainen siis olen. Asian varjopuolena voin kertoa, että välillä on sitten tullut puuhattua liikaakin. Mutta kun kerran juoksee tiiliseinää päin, tuppaa kokemuksesta jotain oppimaankin. Ainakin minä olen oppinut. Niinpä tiedän tänä päivänä jo rajani ja osaan hiljentää hyvissä ajoin ennen kuin niille saavutaan.
Aina tilanteisiin ei kuitenkaan pysty täysin vaikuttamaan ja tällöin voi olla, että hetki mennään hieman liiankin lujaa. Työni kun on projektiluonteista, voi joskus käydä niin että tehtävää piisaakin yllättäen enemmän kuin mihin oli varautunut. Tällöin haaveilen hetkellisesti stabiileista & vakioitavista työmääristä, tosin unohdan moiset aatokset heti kun kiireet helpottavat ja saan nauttia kiirettä seuraavan suvantovaiheen rauhallisuudesta.
Olen myös aktiivisesti opetellut nollaamaan, sillä se on taito, jonka halusin oppia jo ennen lapsen saamista. Taito, joka kokemusteni mukaan on usein lähtökohtaisesti paremmin miehillä kuin naisilla hallussa, naiset kun tuppaavat raahaamaan kuormaansa hanakammin perässään. Miehet antavat otteen vetoköydestä välillä herpaantua.
Käytännössä homma menee niin, että istahdan työpaikan parkkiksella Miniin, väännän musiikin päälle ja keskityn siihen kuinka en enää tänä päivänä aio keskittyä työasioihini. Ajattelen mitä kulloinkin, joskus laulaa hoilotan musiikin tahdissa niin että katto nousee pari senttiä (terkkuja vaan muille valtaväylää ajaville), joskus tuijotan vain eteeni mitään ajattelematta. Joskus taas ajattelen niin kiivaasti kesken jääneitä työasioita (ainahan ne tuppaavat jäämään jollain tavoin kesken) että havahdun vasta parkkihallilla.
Oli keino mikä hyvänsä, Miniin ne työasiat jäävät. Sinne maan alle, parkkihalliin. Sinne ne ovat nytkin jääneet ja siellä ne olivat tuona sateisena joulupäivän iltanakin.
Mitä tällä horinallani nyt siis haluan sanoa? No ehkäpä vain korostaa sitä, että ihminen on vekkuli oppivainen eläin. Ja että nollauksen taito on kyllä yksi maailman parhaista taidoista. Nollata kun kannattaa välillä muutakin kuin työasioita. Se on avain hetkessä elämiseen ja siten ehdottomasti opettelemisen arvoinen taito.
Ja hetkessä eläminen on minun mielestäni sitä, mistä tässä kaikessa on lopulta kyse. Sillä se, jos mikä, on elämää. Sillä emmehän me ole mitään muuta kuin elossa tässä ja nyt. Nautitaan siis siitä.
Nasukkakin oli tänään erittäin elossa Pikku Kakkosen ja Maisan parissa, kaksi uutta tuttavuutta jotka ovat vieneet nassikan mukanaan.
Ja jottei nyt liian vakavaksi menisi, niin julkaisen vastoin periaatteitani oman päivän asuni. Tai no, viikon asun. Ostin nimittäin ehdat Ugly Christmas Pantsit (tiedättehän käsitteen 'ugly christmas sweater'?) ja niissä on nyt viihdytty pitkään ja hartaasti. Kuulemma jopa liian hartaasti ("mitä? hä?"). On niin pehmoiset päällä ja rumat. Totisesti ne on rumat.
Mietiskelin kesken olevia projekteja, deadlineja ja tekemättömiä töitä. Puntaroin odottavia työmääriä ja odotin. Hiipisikö jostain sellainen hitaasti vatsassa puristava fiilis, kiirepallo? Tiedättehän, sellainen vatsassa pyörivä ja välillä ärsyttävästi juiliva kiireen tuntu, joka iskee vaikkapa silloin kun huomaat että tentissä on aikaa vartti jäljellä ja sinulla vielä esseekysymys aloittamatta.
Seuraa tunnustuksia. Olen tehnyt elämässäni paljon töitä, aina 14-vuotiaasta saakka, joten työntekoon ollaan kyllä totuttu. Pidän myös työstäni valtavasti ja koen sen äärellä usein aitoja flow-tuntemuksia, tiedän olevani oikealla alalla. Nautin haasteista ja tunnen todella eläväni kun hommat sujuvat ja asiat etenevät. Saattaa kuulostaa joidenkin korvaan säälittävältä, mutta kyllä, työurani on minulle tärkeä asia elämässä, yksi monista.
Innostun helposti ja tykkään siitä, että minulla on erinäisiä projekteja käynnissä. Olenkin lähipiirissäni tunnettu siitä, että rautoja palaa samassa tulessa monta. Liian tasaisessa ajossa tylsistyn, liekkini hiipuu ja luomisvoimani vähenee. Haasteet, erilaiset puuhat ja projektit pitävät minut kukoistamassa.
Tällainen siis olen. Asian varjopuolena voin kertoa, että välillä on sitten tullut puuhattua liikaakin. Mutta kun kerran juoksee tiiliseinää päin, tuppaa kokemuksesta jotain oppimaankin. Ainakin minä olen oppinut. Niinpä tiedän tänä päivänä jo rajani ja osaan hiljentää hyvissä ajoin ennen kuin niille saavutaan.
Aina tilanteisiin ei kuitenkaan pysty täysin vaikuttamaan ja tällöin voi olla, että hetki mennään hieman liiankin lujaa. Työni kun on projektiluonteista, voi joskus käydä niin että tehtävää piisaakin yllättäen enemmän kuin mihin oli varautunut. Tällöin haaveilen hetkellisesti stabiileista & vakioitavista työmääristä, tosin unohdan moiset aatokset heti kun kiireet helpottavat ja saan nauttia kiirettä seuraavan suvantovaiheen rauhallisuudesta.
Olen myös aktiivisesti opetellut nollaamaan, sillä se on taito, jonka halusin oppia jo ennen lapsen saamista. Taito, joka kokemusteni mukaan on usein lähtökohtaisesti paremmin miehillä kuin naisilla hallussa, naiset kun tuppaavat raahaamaan kuormaansa hanakammin perässään. Miehet antavat otteen vetoköydestä välillä herpaantua.
Käytännössä homma menee niin, että istahdan työpaikan parkkiksella Miniin, väännän musiikin päälle ja keskityn siihen kuinka en enää tänä päivänä aio keskittyä työasioihini. Ajattelen mitä kulloinkin, joskus laulaa hoilotan musiikin tahdissa niin että katto nousee pari senttiä (terkkuja vaan muille valtaväylää ajaville), joskus tuijotan vain eteeni mitään ajattelematta. Joskus taas ajattelen niin kiivaasti kesken jääneitä työasioita (ainahan ne tuppaavat jäämään jollain tavoin kesken) että havahdun vasta parkkihallilla.
Oli keino mikä hyvänsä, Miniin ne työasiat jäävät. Sinne maan alle, parkkihalliin. Sinne ne ovat nytkin jääneet ja siellä ne olivat tuona sateisena joulupäivän iltanakin.
Mitä tällä horinallani nyt siis haluan sanoa? No ehkäpä vain korostaa sitä, että ihminen on vekkuli oppivainen eläin. Ja että nollauksen taito on kyllä yksi maailman parhaista taidoista. Nollata kun kannattaa välillä muutakin kuin työasioita. Se on avain hetkessä elämiseen ja siten ehdottomasti opettelemisen arvoinen taito.
Ja hetkessä eläminen on minun mielestäni sitä, mistä tässä kaikessa on lopulta kyse. Sillä se, jos mikä, on elämää. Sillä emmehän me ole mitään muuta kuin elossa tässä ja nyt. Nautitaan siis siitä.
Nasukkakin oli tänään erittäin elossa Pikku Kakkosen ja Maisan parissa, kaksi uutta tuttavuutta jotka ovat vieneet nassikan mukanaan.
Okei, eli toi on pöllö ja täällä oven takana oli se aasi piilossa.
Ei hitto, Pikku Kakkonenkin alkaa.
Ei kannata kuulkaas revetä kahtaalle, ottakaa vaikka meitsistä oppia.
Ja jottei nyt liian vakavaksi menisi, niin julkaisen vastoin periaatteitani oman päivän asuni. Tai no, viikon asun. Ostin nimittäin ehdat Ugly Christmas Pantsit (tiedättehän käsitteen 'ugly christmas sweater'?) ja niissä on nyt viihdytty pitkään ja hartaasti. Kuulemma jopa liian hartaasti ("mitä? hä?"). On niin pehmoiset päällä ja rumat. Totisesti ne on rumat.
Näkymä omasta vinkkelistä, on ne mahtavat!
Näkymä miehen vinkkelistä, on ne kuulemma kamalat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti