PAPUpata porisee

Hejssan armaat, on hoppua pidellyt! Eiliset Aaltosenkadun markkinat olivat taas vallan mahtava tapahtuma, kiitos ihanien asiakkaiden, ja tänään ollaankin sitten touhuttu Tampereen Designtorilla Pakkahuoneella. Siinä meinaan aamukahdelta taas pakkailtiin pakuun kamaa ja naurettiin, jotta me eikö tämä yötyö koskaan lopu. Mutta ei haittaa, sen verran kivaa puuhaa tämä kuitenkin on!

Designtorihan järjestettiin Tampereella nyt jo viidettä kertaa ja juurikin tänään puhuin yhden järjestäjistä kanssa kuinka mahtava, hyvähenkinen ja ihana tapahtuma on. Ja suosittu, tänäkin vuonna odotettiin noin viittä tuhatta kävijää.

"Me oksalla ylimmällä..."

Ja niinhän siinä aina käy, että kun Henkka pisti meidän pistellämme Kätköjä paperikasseihin, kipitin minä Nasun kanssa ympäri Pakkahuonetta kiireesti niitä ansaittuja euroja muille jakaen. Sillä eihän tuolla tapahtumassa yksinkertaisesti voi vain käyskennellä, sen verran ihania juttuja siellä on. Ja nyt on oikeastaan melkeinpä kaikki joululahjat ostettu, itsellekin muutama - kuten perinteenä on ollutkin (muistanette viimesyksyisen tapahtuman).

Mutta siihen lastenvaatemerkin lanseeraustapahtumaan sitten! Oikeinhan te (tietenkin) arvasitte eli ihanainen Papuhan se versoo täällä Tampereella niin että kohina käy. Kanelimaassa järjestetyssä tilaisuudessa oli ihania ihmisiä (monia tuttuja ja ennalta tuntemattomia blogaajiakin), paljon herkkuja ja suloistakin suloisempia vaatteita. Siis kertakaikkiaan iltamat, joista ei olisi millään halunnut lähteä pois. Ainakaan lasta nukuttamaan.

Toiset ne osaa, tsekatkaa nyt mikä kakku!

(Kuva lainattu Kanelimaasta)

Ja meikäläinenhän sitten lähti. Meinaan ihan kesken illan, krääk! Nasukan piti olla ilta hoidossa, jotta allekirjoittanut olisi päässyt naisporukassa vaatteita hypistelemään, maailmaa parantamaan ja herkuttelemaan, mutta ehei. Herra Murphy se oli jälleen näemmä päätynyt nurkkaamme kyhjöttämään, minkä seurauksena huolella tehdyt lastenhoitajasuunnitelmat karisivat juurikin pari tuntia ennen H-hetkeä. Meikäläisen säkää.

Sitten parinkymmenen vuoden päästä, kun ehkä seuraavan kerran saan johonkin vastaaviin iltamiin kutsun, en kyllä mene lapsiseurassa kesteihin. En, vaikka ipana kuinka rakas, höppö ja ihana seuraleidi onkin. Sillä on aikoja, kun äidin täytyisi saada vain rauhassa höpöttää shampanjalasi kourassaan. Ja se hetki olisi nimenomaan ollut perjantaina.

No mutta, ne Papun vaatteet! Härregud, tässä mä vaan horisen surkeaa kohtaloani kun piti ennemminkin kirjoittaa niistä vaatteista. jotka ovat siis vallan ihania! Yhtään kuvaa en tietenkään tajunnut tilaisuudessa ottaa, joten lainaan näitä virallisia Papu-kuvia. Katsokaas nyt, on ne vaan veikeitä, eikös?

Ihan itte nämä palasetkin näihin leikkelin, nih!

Voiko ihanampaa enää olla?

Koska Nasulle ostin niitä lasten rakastamia pehmoisia joulupaketteja, saadaan nassikasta Papu-kuvia varmaankin vasta aaton jälkeen. Mutta palataan asiaan tosiaan sitten. Itselleni ostin tuon rusettipipan sekä optimistisesti pistin tilaukseen tuon hupparin. Jos vaikka sitkeän painostuksen alla alkaisivat näitä vaatteita meille isoillekin tekemään...?

Salaisuuksien ilta

Pikaisesti moi kaikille! Nimittäin meidät on Nasun kanssa kutsuttu erään ihanan lastenvaatemerkin lanseeraustilaisuuteen, kerrankin! Meidät, hippailemaan! Oi joi, tähänhän täytyy oikein valmistautua ja miettiä mitä päällensä kiskoo. Ei tuolla vaatetilaisuudessa voi verkkareissa pyöriä, ehei. Sen verran tämä amatöörimutsikin tajuaa.

Nyt on siis niin, että olen kuin olenkin löytänyt uuden ihanan merkin Minuminun poistumista korvaamaan. Merkki on kotimainen, ihana ja kaunis. Ekologinen, hurmaava ja ennen kaikkea ihanien ihmisten luoma. Se on nimittäin meikäläisten tuntemien hurmaavien naisen aikaansaannos. Ja eihän sellaisesta voi kuin tykätä, unelmiensa toteuttamisesta. Tiedätte varmasti hyvin mistä puhun, onhan tästä omien unelmien seuraamisesta tullut paasattua täällä jo moneen otteeseen (hiljaa siellä, kuulen kyllä tuon kyllästyneen huokailun).

Tämä merkki ei myöskään liene monelle enää vieras, sen verran sitä on erinäisissä blogeissakin jo ehditty hehkuttamaan. Minä olen kuitenkin pysynyt hipihiljaa enkä merkkiä muuten paljasta vieläkään, vasta tämän illan lanseeraustilaisuuden jälkeen. Sillä sitä vartenhan lanseeraukset ovat - niissä paljastetaan aina jotain.

Joten, tämä tällaisenä tiiserinä nyt alkuun. Meikäläinen kuittaa, lähtee sukimaan tukkaa takuista (niin omaa kuin Nasunkin) ja palaa linjoille tilaisuuden jälkeen esittelemään näitä uusia ihanuuksia. Tällä kertaa sitten sen nimen kanssa. Kommentteihin saa heitellä arvauksia kyseisestä merkistä, oikea vastaus palkitaan hymyllä ja isolla peukulla.

Jos mä mutsi laitan sitten nämä vaatteet?

Tämä on mummin hattu ja kaulaliina, just passelit meikäläiselle. Eikös?

PS. Huomenna meillä täällä Tampereella on Aaltosenkadun joulutapahtuma, josta Henkkakin blogissaan jo ehti mainita. Tulkaahan kaikki Kätkön nurkilla liikkuvat ihmiset moikkaamaan, siellä on meikäläinenkin meinaan tiskin takana heilumassa. Ja sunnuntaina ollaan sitten Designtorilla Tullikamarilla, yhtä markkinahumua koko viikonloppu.

Retronorsut, ou jee!

Usein uusinnat ja toiset kierrokset ovat epäonnistuneita. Fiilis ei ole sama, uutuudenviehätys on poissa, toisto lähinnä vain tympii. "Mikseivät ne voi keksiä jotain uutta? Tää on jo niin nähty." Ärsyttää kun toisen kierroksen helppoudella yritetään päästä tuloksiin.

Joskus toiset tulemiset kuitenkin onnistuvat. Ne ilahduttavat, ovat odotettuja ja toivottujakin. Tällaiseen onnistuneeseen uusintaan törmäsin yhden ihanaisen lukijamme vinkistä ja kysehän on siis tietenkin, ylläri pylläri, lastenvaatteista. Eli luitten oikein, niin sitä ollaan täällä taas olennaisten äärellä.

Nimittäin nyt ne ovat vihdoinkin Tutalla tajunneet kuunnella sitä, mitä kuluttajat haluavat. Ja ei, en tässä nyt härskisti yritä laajentaa itsestäni koko kuluttajakuntaa, vaan lähinnä totean asian johon olen niin monesti keskustelupalstoilla, blogeissa ja keskusteluissa törmännyt: ihmiset tykkäävät retronorsuista. Siis siitä Tutan kuosista, niistä ihanan värikkäistä ronsuista.

Ja katso! Nyt kuulemma Tutta on vihdoin ottanut norsut uudelleen tuotantoon, eikä pelkästään 50-vuotisjuhlaprintiksi, kuten aikoinaan. Tsekatkaapas vaikka: klik. Ja ei, tämä ei siis ole millään tavoin sponsoroitu kirjoitus kuten ei yksikään kirjoituksistani. Tämä on silkkaa puhdasta riemua iloisen värikkäiden norsujen uudesta tulemisesta! Meitsi tietää ainakin mitä Nasun lahjakääreistä tänä jouluna kuoriutuu... Jeejee! 

Riemua kuvittamaan pieni kuvakollaasi Nasusta Tutan norsuissa. Voi pojat, kyllä näihin kuoseihin liittyy niin valtavan monta onnen hetkeä. Ja herranjestas kun mulla on joskus ollutkin pieni vauveli. Nykyään tuo kaveri on omien pontevien sanojensa mukaan "tyttö, ei vauva".

Amatööriäiti ja ihanan pullea vauveli. Vekkuli, kuten edelleenkin.

Ystävyyttä on... Riki ja Nasu

Olen aiemminkin kirjoittanut nasukan ja Rikin ystävyydestä, joka ipanan kehittyessä on kehittynyt samaan tahtiin. Nasu ja Riki ovat nykyään jo aikas läheisiä. Ipana on, meidän hienovaraisella ohjauksellamme, pikku hiljaa oppinut kuinka eläintä silitetään kauniisti, taputetaan hellästi ja kuinka sille puhutaan. Ei huudeta, kiljuta tai karjuta, vaan jutellaan. Ihan niin kuin ihmisillekin.

Painan pääni tähän Rikin masun päälle, se pörisee hassusti.

 Riki on kyllä ihanan pehmoinen.

Yksi nasukan tärkeimpiä puuhia, kotihommia etten sanoisi, on Rikin ruokkiminen. Auta armias, jos yrität eläintä joskus aikavajeessasi salaa ruokkia. Ehei, sehän ei passaa. Ei sitten millään. Jollain hämähäkkimiesmäisellä yliaistilla nassikka kuulee ruokapapanoiden kolinan Rikin kippoa vasten jolloin välittömästi jostain päin asuntoa raikaa "Riki, näääkä!". 

Niinpä sitten mennään taas kiltisti koko ruokkimisproseduuri läpi. Aluksi ipana hakee Rikin kupin ja tuo sen kuin minkäkin pyhän maljan keskelle keittiön lattiaa. Sitten haetaan ruoka (papanoita tai padetta), jota Nasu tekstuurista riippuen sitten kaataa tai lusikoi Rikin kuppiin. 

Jos kyseessä on padehetki, seuraa vielä ruoan asettelemisen jälkeen sen hienontaminen lusikalla sörkkien. Sitten kuppi viedään Rikin ruokapaikalle, annetaan Rikille silitys tai taputus ja tullaan naama innosta loistaen pois. "Katsos vaan mutsi, tuli sekin homma sitten hoidettua!"

Jepjep, meitsi pitää Rikin leivässä.

Me ollaan parivaljakko, tiimi, taistelutoverit, muskettisoturit....

Harvassa ovat ne hetket kun tuosta elosalamasta enää kuvia saan. Ainakaan niin, että niissä olisi Rikikin mukana. Vaikka pariskunnalla yhteisiä hetkiä mahtuu päivään monia, ei niitä juuri ikuistettua saa.Aina on jompi kumpi liikkeessä.

Hei, Riki! Kaveria EI jätetä!

Miksi Minuminu, miksi?

No niin, nyt sitten sairastan minä. Ja oikein kunnolla vielä. Kuka käski riekkumaan puolikuntoisena ympäri ämpäri Suomea? Niin, kysyn vaan. Nimittäin aiempaa pahemman taudin sillä vain saa aikaiseksi, tulipahan jälleen kerran todettua. Mutta kun... niin, se on totta vieköön vakioselitysteni alku, mutta kun halusin niin kovasti sinne Rovaniemelle. Eikä meinaan kaduta, sen verran antoisa ohjelma ja mahtava matkaseura meikäläisellä oli.

Nasu sen sijaan on selättänyt silmätulehduksensa ja yskäkin hakkaa keuhkoissa lähinnä enää öiseen aikaan. Eikä ole, ihme kyllä, mennyt korviin kuten kuulemma kaikilla muilla Ritvan hoitolapsilla. Tätä juhlistaaksemme kävimme sunnuntaina jälleen uimassa, tällä kertaa Pyynikin uudistetussa uimahallissa.

Oli meinaan hienot puitteet, sellaiseen 80-lukumaiseen uimahalliin tottuneelle kävijälle siis. Pukuhuoneet ja suihkutilat olivat kuin kylpylässä, uima-allasosastolta löytyi jopa poreallas ja kylmän veden allas. Mutta ne uima-altaat - hö. Ne olivat taaperolle pettymys. 

Lasten altaassa vettä oli 20cm muutaman metrin alueella, mikä meidän vesipedollemme oli auttamatta liian vähän. Vastaavasti seuraavan altaan matalin kohta oli sitten sen verran syvä, ettei ipana ylttänyt itse pohjaan. Ja sekös harmitti, niin nassikkaa kuin vanhempiakin.

Törkeetä, sanon mä. Kenelle ne oikein on tehty, ne lastenaltaat?

Tälleen kyykäten olin siltikin liian iso ja näin pitkäksi venytettynä edelleen liian lyhyt.

Mutta täällä meikäläisen omassa huoneessa, täällä mä olen just sopivan kokoinen. 

Yletyn tarvittaessa vaikkapa tähän valokatkaisijaani. Helppoa!

Sehän tässä naurattaakin, että meikäläinen on just passelin kokoinen.

Ne uimahallin suunnittelijat ei vaan tajua sitä.

Niinpä, emme yksinkertaisesti vaan olleet tuon uimahallin kohderyhmää, se lienee selvä. Mutta eipä hätiä, jatkossakin suunnataan sitten sinne rakkaaseen, 1980-luvulle herttaisesti jämähtäneeseen Kalevan uimahalliimme. Vaikka sinnekin tulee kuulemma lähiaikoina remontti, siirtävät sen rakkaan kahviomme jonnekin pois yläkerroksista. 

Protestina tälle olemme päättäneet käydä kahviossa joka ikinen kerta niin kauan kun se sijaitsee siellä missä se on aina sijainnutkin, ja kun ne muuttavat sen jonnekin ankeaan uuteen paikkaan, lakkaamme käymästä. Ja joo, tuskinpa tätä kolmen pienen ihmisen mielenilmausta kukaan edes huomaa, mutta jotenkin tässä on reagoitava. Ja jos jossain on aiheesta adressi jonka voisi allekirjoittaa, vinkatkaa ihmeessä.

Sitten toisiin surullisiin lopettamisuutisiin. Nimittäin ihana, rakas Minuminu, jonka vaatteita olen täällä hehkuttanut monen monta kertaa ja jonka vaatteisiin olemme olleet erittäin tyytyväisiä niin laadun kuin tyylinkin puolesta, l-o-p-e-t-t-a-a! En voi tajuta sitä. Lopettaa? Voi miksi Minuminu, miksi?

Merkin nettikaupassa on nyt tyhjennysmyyntikin, jonka minä päivämäärät sekottaen totaalisesti missasin. Sillä nyt siellä on ainoastaan tyhjää rekit täynnä. Snif! Mistäs minä nyt saan Nasulle lisää noita ihania bambupaitoja, mekkoja ja haalareita? Mistä ikinä löydän yhtä ihanan kotimaisen lastenvaatemerkin?  Uuden rakkaan nettilöydön? Byhyyyyy!

Sohvaköllijät

Morjensta pöytään ja terkkuja sateisesta Rovaniemestä! Täällä se on kuulkaa yhtä kaukana tuo valkoinen talvi kuin siellä etelässäkin, tosin tällä se lumettomuus tuntuu jotenkin enemmän epäreilulta. Ikään kuin napapiirille lumen pitäisi tulla jo marraskuun lopussa kuin luvattuna.  Ja täällä siis olen työn viemänä.

Mutta siitäpä ei tänään pitänyt kirjoittaa, vaan uusista rutiineistamme. Niitä olemme nimittäin Nasun kanssa tänä syksynä kehitelleet. Yksi rakkaimmista uusista tavoistamme on sohvakölliminen. Aiemminkin olemme toki köllineet yhdessä sohvalla, mutta nyt siitä on tullut joka arki-iltainen tapa. Homma menee näin.

Haen siis joka iltapäivä Nasun hoidosta töideni jälkeen. Mies vie aamuisin, minä haen päivän päätteeksi - toimii meillä kuin junan vessa. Kun olen hakenun nasukan autolla, menemme usein kotimatkalla moikkaamaan vielä isiä kaupalle. Siellä hillumme vaihtelevia aikoja siinä puoli viiden, viiden välillä, kunnes on aika suunnata kohti kotia "Kikan" vuoksi.

Niin, kyseessä on siis edelleen Pikku Kakkonen, jota Nasu sitkeästi "Kikaksi" nimittää. Pääsemme kotiin, riisumme ulkovaatteet ja kirmaamme usein päätä pahkaa olohuoneeseen. Nasu käy laatikolla hakemassa peiton, jonka se ylpeänä kantaa sohvalle. Sitten ipana kipuaa ketterästi sohvalle omalle paikalleen ja ohjeistaa viereistä paikkaansa taputtaen "Äiti tähän".

Niinpä minä kiltisti kapuan Nasun taakse ja kierrän käteni sen ympärille. Vielä Barba ja Kikki kainaloon, peitto päälle ja Kikka voi alkaa. Siinä me sitten köllimme sylitysten, minä Nasukan ihanuutta nuuhkutellen ja Nasu Kikan maailmaa ihaillen. Aina välillä Nasu kääntyy ympäri, silittää poskeani ja toteaa hartaasti "Äiti". Missä muualla paikkani voisi olla?

Sohvaköllimme tiukasti sylikkäin tunnin ajan, minä ja tyttäreni. En ikinä osannut kuvitellakaan kuinka ihanaa Pikku Kakkosen katsominen voisi joskus elämässäni olla. Niin me sitten yhdessä hekotamme, kutittelemme ja sohvaköllimme. Eikä meikäläisellä todellakaan ole kiire minnekään.

Yritin ottaa tilanteesta kännykameralla kuvan, mutta se osoittautuikin yllättävän vaikeaksi...

Oho, onpas jännä kohta...

Jaa niin joo, moikka! Täällä me tosiaan köllitään mutsin kanssa viltin alla.

 Hihi, älä sinä mutsi puhise mun niskaani. Kuulitko? Se kutittaa.

Tjaa, mitäs tuo Hermanni nyt tekee?

Käännynkin selälleni ja otan hieman lisää tilaa.

Kappas kehveliä! Eihän tähän mahdu selälleen makoilemaan kummatkin! Apuaaaaa!

Paavo ja minä

Tänään on ollut jotenkin todella huono päivä. Huomasin, ehkäpä ensimmäistä kertaa elämässäni, kuinka nyt ajatukseni taitavat hiihdellä Paavo Väyrysen kanssa aika lailla samoja latuja. Sen verran on meinaan ketuttanut.

Yksityiskohdista en valitettavasti voi kertoa, mutta paljastetaan nyt sen verran, että työelämän käänteisiinhän nämä ketutuksen kurjimusfiilikset nyt liittyvät. Matti Näsä-mäisesti tekisi mieli vaan kiekaista kuinka "nyt ei huvita enää yhtään mikään" ja hautautua peiton alle. Oloa ei ainakaan kohenna jo toista viikoa hakkaava yskä sekä viskibasso, jolle raspikurkkujen kruunaamaton kuningas Rod Stewartkin nostaisi hattua.

Ja kun valittamaan alettiin pistetään nyt samaan soppaan sitten sekin kuinka ärsyttävä julkinen terveydenhoito voikaan olla! Lähiterveysasemalle emme ikinä saa lääkäriaikoja ja kun sen lääkärisedän sitten vihdoin terveydenhoitajalla käynnin jälkeen pääsee minuutiksi pariksi tapaamaan, kirjoittaa se urpo ilmiselvään simätulehdukseen ainoastaan kosteustippoja niin, että tuloksena oli tänä aamuna neljättä päivää kärsivä poloinen lapsi, jonka kumpikin silmä valuu jo märkää lähes solkenaan.

Mua, Barbaa ja Kikkiäkään ei huvita nyt yhtään mikään!

Että mä kärsin, kuten isäni sanoisi. Tänään on sellainen päivä että tekisi mieli irtisanoutua kaikista työvelvollisuuksistaan, nostaa tili tyhjäksi, myydä kaikki omaisuus ja ottaa kolme menolippua Austraaliaan. Miksei Uuteen-Seelantiinkin. Sillä tämä kakka ei ole kuin jälkeenjättämisen arvoista juuri nyt. Nih!

Taiteilijan työhuoneella

Eilen tuli juhlittua työpaikan pikkujouluja aamuviiteen, joten tämän päivän riekkuminen sairaan kaksivuotiaan ikiliikkujan kanssa oli mielestäni aikas ihailtava suoritus. On se kumma mistä tuo ipana sitä menemisen virtaa ammentaa? Täällä se on taas painanut toinen silmä lähes umpeen muurautuneena, nenä vuotaen ja yskä keuhkoja korventaen kuin mikäkin taaperoiden Lasse Viren.

Tänään olen ehkäpä ensimmäisen kerran lapsellisen elämäni aikana todistanut tilannetta, jossa sydämeni vuotaa verta taaperon tuhoaman materian äärellä. Tähän mennessä koetut vauriot olen aika hyvin pystynyt kohtaamaan lähes zeniläisellä mielenlujuudella, mutta tänään tuli sitten vastaan tilanne, jossa oikeasti ketutti. Siis oikein kunnolla.

Pikku taiteilija se oli luomisvimmassaan siirtynyt paperista pöydän kautta seinälle. Olivat ilmeisesti ovilistat olleet hänen makuunsa hieman liian valkoiset, tapettikin mitä ilmeisimmin kaipasi lisäväriä. Ja kyllä, juurikin tuo ihana paperitapetti on nyt se mikä tässä harmittaa. Oikein sillä tavalla vatsanpohjasta juilien. 

  Joo, siis tämä ovenpieli tässä kaipasi musta hieman väriä.

Ja tohon tapettiin tein lisää tuollaista taikametsää, punaista tietenkin.

No, seinät ja ovenpielethän voi aina maalata uudelleen, jos ihmesieni ei tehoa. Mutta tuo tapetti. Voi krääk! Sille ei yksinkertaisesti voi tehdä enää mitään. Mies sitä aikansa pyyhekumilla hinkkasi ja sai punaisen värin ehkä hieman haalenemaan. Ei muuta. Ja koska tämä uusi taideteoksemme on vielä ihan keskellä seinää, ei sitä voi näemmä muuta kuin tuijottaa ja ihailla. Nasu ainakin on siitä kovin ylpeä.

Hienosti on nassikka osannut värittää tapetin kaikki valkoiset alueet.

Onhan näitä koettu aiemminkin, meillä kotona tuota taidetta ilmestyy aina milloin minnekin. Samoin ipanan pinnasänky on kokenut ihan kouriintuntuvan tuunauksen. On piirrosta, on hampailla työstettyä kaiverrusta. Elämme todellisen arjen monitoimitaiteilijan kanssa, jolle jokainen pinta on mahdolllisuus.

Ihan ei nuo hieroglyfit meikäläiselle aukea.

 Miltähän tämä teoksen tekemisprosessi on maistunut? Puulta varmaan. 

Kuparinen rikkoutuu

Hii-o-hoi! Letunpaistosta on toivuttu ja nassikan nakitkin on vesikellukoista huolimatta oikein toimivat ja ennallaan. Jonkin sortin trauma kuumasta keittolevystä kenties jäi, mutta sehän lienee vain hyvä. Ei niitä sormia nyt moneen kertaan käristää kannata. 

On tänään ollut jotenkin vetämätön olo.

Niin se mutsikin pääsi yllättämään tuon ponnarivimmansa kanssa.

Tänään on sitten Nasua koeteltu uudella rintamalla, sillä ensimmäistä kertaa on nyt kohdalle sattunut se kuuluisa päivähoito-virusvyöry. Ritvan muut hoitolapset ovat vuorotellen olleet tässä syksyllä sairaina, mutta tuo meidän terästyttö se on vaan sitkeästi säilynyt terveenä. Kunnes sitten tänään taipui se Nasukin lopulta kun yksi lapsista oksensi ympäri keittiötä kesken aamiaisen. Kuparinen siis rikkoutui ja nasukka sairastui. Käytännössä ensimmäisen kerran elämässään.

Samaa on kuulemma tauti, vaikka meillä ollaan vasta yskäröhä- ja nuhavaiheessa. Ritvan mukaan huomenna voi olla odotettavissa laattapuuskia, joten saas nähdä kuinka käy. Melko terhakka tuo nassikan yskä tuntuu olevan ja nenu vuotaa säännöllisen epäsäännöllisesti. Oksennusta ei nyt näihin bileisiin enää kaivattaisi.

 

Pääsimme miehen kanssa jopa testaamaan yli kaksi vuotta sitten hommattua lasten kuumemittariakin. En tiedä onko se lapsilla kuumetta, jos lämpö on 37,5? Itselläni se on jo selvästi kuumetila, jonka tuntee olosssaan. Niinä sitten suhtauduin Nasuun kuin itseeni ja löin sen hyvissä ajoin sänkyyn lepäämään. Eipä se lepo ainakaan pahaa tee.

 Nonni, meitsi olis nyt valmiina niin sanotusti petipuuhiin.

Ja voi, äsken kävin viemässä pikku potilaalle turauksen lämmintä maitoa ja kas! Niinhän tuo näytti vasen silmäkin nyt tulehtuneelta. Voi pientä! Taitaa olla huomenna edessä jälleen lääkärireissu, tällä kertaa viedään sitten silmä näytille. Tästäkö se putki lähtee, osa kerrallaan kärrätään lekureiden hoidettavaksi?