perjantai 5. lokakuuta 2012

Monestiko vielä?

Meikäläisen säkällä juuri tämän päivän kaltaisessa rankkasateessa oli tietenkin ohjelmassa ajokeikka Helsinkiin ja takaisin. Menomatkalla (aamuvarhaisella) ainoastaan hieman sataa tihutti, mutta paluumatkalla vettä tulikin sitten kuin tuomiopäivänä ja olin joutua vesiliirtoon ainakin kolme kertaa matkan aikana. Jos ei nyt ihan elämä silmissä vilistänyt, niin jotain vilisti. Mahanpohjassa meinaan.

Koska päivä sisälsi hetkittäin puuduttavalta tuntuneen, koko päivän mittaisen työpalaverin, karkasivat kurittomat ajatukseni välillä aivan toisaalle kuin niihin työasioihin. Tänään olen nähkääs miettinyt vallan hassua juttua. Eli aikaa. Miten suhteellinen käsite kyseinen vonkale onkaan.

Aikaahan voi mieltää monella tavalla. Muistan kun mies ensimmäisen kerran tarkasteli aikaa itselleni uudella tavalla. Tilanne oli hyvin arkinen; olimme menossa nukkumaan, jälleen aivan liian myöhään ja tiedossa oleva uniaika (lue: univaje) harmitti molempia. "Vaan viisi tuntia unta, augh, sairaan lyhyt aika!" minä valitin herätyskelloa masentuneena väännellen. "Ai jai, viis tuntia" mies makusteli suussaan. "Siinä ajassa ehtii ajaa Helsinkiin, käydä kunnon lounaalla ja ajaa takaisin. Mieti miten pitkä aika!". Jepjep, tarkemmin ajatellen viisi tuntia yhtämittaista unta on kyllä melko pitkä aikasiivu sittenkin.

Tänään mietin aikaa fiilisten kautta. Leikittelin ajatuksella kuinka monta kertaa elämässäni koen syksyfiiliksiä. Tiedättehän, montako kertaa elämääni mahtuu nämä tämän hetkiset syysväsyfiilikset? Vielä viisikymmentä? Kuusikymmentä? Vai ainoastaan kaksikymmentä? Kuitenkin kymmeniä tällaisia syyskausia, jolloin ehkäpä teen samoja asioita kuin nytkin: kääriydyn karmeisiin kotipöksyihini, hiihtelen villasukissa ja vaadin takkaan tulta joka päivä. Ja syön herkkuja.

Entäpä kuinka monta kertaa vielä harmistun pikkuasiasta? Siitä kun joku urpo kiilaa vaarallisesti moottoritiellä, väläyttelee valoja ja ärsyttää. Tai reiästä villapaidan hihassa, nimenomaan vasta siellä tärkeässä työpalaverissa pongatusta? Puhumattakaan jonkun rakkaan ihmisen ärsyttävästä piirteestä - monestiko vielä tulen vetämään herneen nestuukiin jostain ihan samasta, henkilölle ominaisesta piirteestä?

Samaa ajatusleikkiä voi jatkaa vaikka mihin asioihin, tunteisiin tai huomioihin. Oikeastaan kaikkiin arjen pikku seikkoihin, joista tämä elämämme lopulta koostuu. Jollain hassulla tavalla se pisti ainakin meikäläisen ajatuksia perspektiiviin, asetti melko terveitä mittasuhteita. Aina ei kannata harmistua niistä pikkuasioistakaan.

Välillä on päiviä kun ärsyttää, väsyttää, masentaa ja ahdistaakin. Itkettää eikä oikein mikään maita, ei ruoka eikä koko elämä. Näitä päiviä on ollut ennenkin ja niitä tulee tähän elämään mahtumaan vielä aimo liuta. 

Tahtoo sanoa. Jos fiilis on välillä sellainen, ei huolta, ohi se menee takuuvarmasti. Niitä hetkiä elämään mahtuu meinaan niin monta, ettei niitä kannata alkaa edes laskemaan (viisaus johon päädyin tänään jossakin lounaan ja kahvitunnin välissä). Hassulla tavalla helpottavaa - se se on elämää vain. Se nääs kuuluu tähän hommaan.

Kutsukaa oudoksi, mutta meikäläistä oivallus nauratti kotia kohti ajellessani ja PMMP:tä sopivan lujaa kailottaessani. Yksin matkustamisen etuja: kukaan ei ole todistamassa hullun puuhia ("kato ny, nyt se nauraa ja laulaa hoilottaa samaan aikaan. Hulluhan se on, hullu ku pullosta tullu").

Aika monta kertaa saat kyllä vielä näitä legotorneja tehdä.


Tsiigaa mutsi, tehtiin niin iso torni, et meikäläinen pääsee sen taakse piiloon!


Mut ainahan se voisi olla korkeampi, minäpä lisään tänne huipulle vielä yhden auton...

3 kommenttia:

Heli kirjoitti...

Nasun palikka-asu:
* Keltainen neuletakki - aito retroihanuus Huutiksesta
* Keltaiset byysat - Metsola

myyrä kirjoitti...

Haastetta pukkais jos innostut! :)

Heli kirjoitti...

myyrä: Mähän innostun helpommin ku tuohi syttyy palamaan! Eli eikun tsekkailemaan... :)