keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Mikseivät kertoneet?

Se, mitä kukaan ei tajunnut minulle lasta odottaessani kertoa on se, kuinka paljon naurua ja hauskuutta lapsi elämään tuo. Kaikki muistivat kyllä varoitella huonosti nukutuista öistä, nälkävuosien mittaisesta univelasta, pinnan venymisestä ja vauvatyhjiöön häviävästä omasta ajasta. Puhuttiin uusista, jopa kaiken nielevistä velvollisuuksista, taitamattomuudesta, riittämättömyyden tunteista.

Sanalla sanoen kaikki muistivat kyllä varoitella, mutta kukaan ei huomannut ylistää. Mystistä,  miksi ei? Lapsen saaminenhan on kuitenkin, kaiken varoitellun ohella, myös täynnä riemua. Miten elämän saa yhtäkkiä nähdä uusin silmin. Miten eri lailla sitä pysähtyykään yksityiskohtien äärelle, ihmettelee itsestäänselvyyksinä pitämiään asioita. Niin sitä iso ihminen jälleen telmii, leikkii ja temuaa.

Tänään oli vuorossa rutiininomainen, jokaviikkoinen automarkettireissu. Se, jota vastaan vuosia taistelin, mutta johon lapsen myötä lopulta alistuin. Ja myönnettävähän se on, se toimii. Mutta silti nuo kauppareissut eivät mitään mukavaa vapaa-aikaa ole, kyllä ne enemmän velvollisuudesta menevät. Mielummin minä ainakin röhnöttäisin sohvalla kun jyräisin tankkerikärryillä marketin maileja.

No, nyt kun nasukka alkaa olla jo omatoiminen pikkutyttö, olemme miehen kanssa yllättäen saaneet oman pikkuisen kotiapulaisen. Eikä tämän apulaisen innolle, kärrykurvailulle ja ilmeille voi muuta kuin hohottaa ääneen. Niin ne varmaan pitävät meitä hulluina, siellä automarketissakin.

Pois tieltä mummot ja hiturit, täältä tulee Nasu!
Hmmm... joo! Meitsille vanukasta ja mutsille riisifruttia.


Ja sitten sinne rusinahyllylle.

9 kommenttia:

Suski kirjoitti...

On kyllä aivan ihastuttava tämä Nasu-typykkä :) Löysin jokin aika sitten blogiisi Onian blogin kautta, ja olen pitkään naureskellut Nasun ihanille jutuille!

Tuo on kyllä totta, että aina jaksetaan varoitella noista vanhemmuuden varjopuolista. "Kyllä se siitä kuule suruksi vielä muuttuu." "Odotas kun se lähtee tuosta liikkeelle niin..." Kyllä nuo oman pienen puolitoistavuotiaan oivallukset ja mahtava huumorintaju saavat minut ainakin päivittäin hyvälle tuulelle. Katsellaan miehen kanssa sen menoa ja naureskellaan. On ne vaan mahtavia :)

Johanna kirjoitti...

Ihana!

Anonyymi kirjoitti...

Ihan extremeä! Oikeasti lasket sen jonnekin Prismaan OMILLA PIKKUKÄRRYILLÄ? Kyllä teidän täytyy olla hulluja...

Annarilla kirjoitti...

Meillä on luovuttu pikkukärreilystä äidin ollessa yksin kotona. Yksi kiipijä isoissa ja vauhtihirmu pienten ohjaksissa alkoi olla liikaa. Tilalle saatiin "tuun täältä kautta" huuteleva apulainen :D pitävät varmaan meitäkin aika hulluina katsellessaan nauraen.

Heli kirjoitti...

Suski: Tervetuloa tupaan! Sehän siinä onkin, et toki univelka ja muut sisältävät yhden totuuden, mutta vain yhden. On paljon muutakin, josta olisi ainakin itse toivonut kuulevansa odotusaikana. Sitä oli muutenkin välillä niin hermona kaikesta (ensiodottaja) et sellainen riemuntäyteinen vilautus tulevaisuudesta olisi tehnyt terää. sitä kai yritän sitten yt viljellä ympärilleni :)

Johanna: Aaawww! :)

Anonyymi: Niin, tarkoitin lähinnä sitä näkyä kun seison kylmäkaapin edessä touhukas ipana ympärillä vimmoissaan rundaten ja nauraa hohotan mielipuoliseasti kohti kattoa - että lienee niitä vähemmän hullujakin näkyjä ruokamarketeissa nähty. Sun pitäis meinaan kuulla mun nauru... Mutta, ei oikeasti edes kiinnosta mitä muut mahdollisesti ajattelivat siellä :)

Annarilla: Ymmärrän. Aamen. Siis todellakin ymmärrän, ei olis musta kahden pikkuisen kanssa pikkukärryilemään. Mutta nyt kun tuo mies osaa onneksi (vielä) käyttäytyä, homma onnistuu. Odotan kauhulla päivää kun se löytää sisäisen lapsensa uudelleen ja alkaa itkupotkuvaatimaan karkkihyllyllä...

Anonyymi kirjoitti...

Piristävää lukea tällainenkin postaus :) Vauvasta (ehkä) haaveileva ja sitä EHKÄ lähitulevaisuudessa toivova on todella joutunut pohtimaan haluaako lasta ollenkaan, kun välillä lähipiiri ja blogimaailma antaa niin negatiivisen kuvan kaikesta. Kyllähän realistinen ja rehellinen kuuluukin olla, mutta välillä olen miettinyt, miten kukaan koskaan tekee toista tai kolmatta lasta, jos lapset ovat niin raskaita ja pilaavat kaiken. Miten yksinhuoltajat pärjäävät, tai ne joiden kotimaassa ei ole neuvolajärjestelmää tai päiväkoteja? Voisiko olla, että ihmiset eivät myöskään kehtaa "kehuskella" hyvillä hetkillä? Onko valittaminen meille jotenkin luonteenomaisempaa? Tällaisia mietintöjä vain hiljaiselta taustalukijalta... :)

Heli kirjoitti...

Anonyymi: Kuulostaapa tutulta. Itse luulisin, että osaltaan just tuolla viestin yksipuolisuudella ja negatiivisuudella oli vaikutusta että miehen kanssa hieman lykkäsimme lapsen saamista. Jotenkin se kuulosti usein siltä että oma elämä loppuu eikä mitään enää sitten ehdi/voi/halua tehdä. Ja kun ainakin mun mielestä lapsitodellisuus on jotain ihan toista! Eli go for it! :) Mielenkiintoinen ajatus tuo, että kuinka sitten todella on suomimentaliteettiä se, ettei parane kehua? Sanoa ääneen, että on pirun kivaa? Voipi hyvinkin olla, että tuossa on jotain perää. Itsekin muistaa sen ärsyttävän lallatuksen lapsuudesta "oma kehu haisee"... joten haistaan nyt sitten urakalla sillä kyllä lapsen kanssa vaan on nastaa! Maha kipeenä saa nauraa päivittäin. Ja kun jo aiemminkin nauroin kun oltiin miehen kanssa vaan kaksin, on tuon tuplanauramisen myötä tämä meikäläisen elinikäkin varmaan jo tuplaantunut. Eili kehuskellaanpa silläkin sitten vielä, elän varmaan satavuotiaaksi metusalemiksi ;)

Ira kirjoitti...

Ihana teksti, ja totta todellakin :) Elämä on ihmeellistä ja ihmeellisen ihanaa <3

Heli kirjoitti...

Ira: Niinhän se elämä on :) Onneksi, muuten menisi aika kitumiseksi tämä, hehe.