Lapamato tahtoo

Jaahans, sehän pyörähti sitten jo lokakuun puolelle. Syksy syvenee, samoin meikäläisen väsymys. Soitto parhaalle ystävälle paljasti ankean tosiasian: en ole tosissani edes yrittänyt tehdä väsymykselleni mitään muuta kuin nukkua. Ja ei, en ole raskaana.

En ole kaivanut kirkasvalolamppua esiin, en lisännyt vitamiineja. En käynyt iltaisin happihypyillä, en edes urheilemassa. Olla möllötän sohvanpohjalla ja pällistelen ympärilleni. Nyt on meinaan iskenyt vallan kaamea sisustusvimma! A-P-U-A!

Mies ei vimmastani ole kovinkaan innostunut enkä olisi minäkään, ellen itse uisi tämän äkillisen innon syvissä virroissa. Haluaisin nimittäin lähes maanisesti uudistaa kotimme sisustuksen, karsia kaappien tavarapaljoutta, tuunata itse. Haluaisin, vaan aikaa ei tunnu löytyvän mistään. Tai jos aikaa olisikin jokunen tunti, ei virtaa puolestaan löydy mistään. Oikein ärsyttää tämä oma löllylälly-olo. Tai ärsyttäisi, muttei oikein löydy virtaa siihenkään.

Syytän asiasta Kätköä ja liian inspiroivia sisutusblogeja ja -lehtiä, joita monen kuukauden paussin jälkeen on jälleen ollut aikaa lukea. Osasyyllinen on varmastikin tämä äkisti palannut vapaa-aika, hassu vapaa tila mistä iltamme jälleen koostuvat. 

Poissa ovat öiset työtalkoot liikkeessä, tilalla levottomasti ympäristöään skannaava kärsimätön hermokimppu, jota nuutuneelta tuntuva kotipesä nyt lähinnä ärsyttää, mutta joka ei saa ponnistettua tekemisen virtaa sitten mistään. Kohta alennun niin alas, että ostan purkin energiajuomaa ja alan hommiin.

Tahtoisin uusia mattoja, tyynyjä ja kukkia. Tasojen päältä tavararöykkiöt kaappeihin ja kaappeihin tilaa niin että niihin näkisi edes sisälle. Tahdon turhasta tavarasta eroon ja tärkeät tavarat kauniisti esille. Tahtoisin ylimääräiset huonekalut varastoon vuoroaan odottamaan (kyllä, meillä on esimerkiksi nytkin kaksi tuolia ja kaksi pöytää täysin ylimääräisinä keskellä kirjastoa). Tahtoisin Nasun huoneen ajan tasalle (siis kamaan - käsi ylös kenen toisen kaksivuotiaan huoneessa lojuu edelleen hoitopöytä???).

Tahtoisin, voi tahtoisin. Sen sijaan lähinnä huokaisen joka ilta tahtomisiini voipuneena, kaivaudun vällyn alle ja otan lehden käteeni. Luen ja haaveilen. Jotenkin tuntuu että tässä lokakuun alun väsymyksessä muuhun ei nyt riitä virtaa.

Pelästysitte varmaan itsekin, jos peilistä katsoisi aamulla tämän näköinen nakkisilmä?

PS. Kirjoittaja pahoittelee kirjoituksestaan huokuvaa flegmaattisuutta ja toivoo, ettei tämä lapamatoinen olemus tartu. Jos se kuitenkin tarttuu, ei kirjoittajalla ole hajuakaan parannuskeinoista.