sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Pieniä murusia

Otimme ja leivoimme Nasun kanssa mustikkapiirakan. Tai no, oikeastaan voin ihan rehellisesti sanoa jotta nasukkahan sen melkein kokonaan itse leipoi: puristeli voin ja sokerin, sekoitti leivinjauheen jauhoihin, puristeli jauhot ja kananmunan taikinaan, taputteli taikinan vuokaan ja levitti mustikat päälle. Lopuksi vielä putusteli kuivempaa taikinaa piirakan päälle. 

Uunin lähelle en ipanaa sattuneista syystä päästänyt, mutta muilta osin se tosiaan kuta kuinkin hoiti leipomisen itse. Mitä nyt minä ensikertalaista hieman neuvoin. Häkellyttävää mihin kaikkeen tuollainen kuukautta vajaa kolmivuotiaskin jo kykenee.


Mä painelen tämän tooooosi tasaiseksi ja teen isot reunat, koska ne on herkkua.


Ja sitten mustikoita. Nyt tarkkana ettei nämä kiikkerät veijarit vaan putoa!

Itselläni on erittäin lämpimiä lapsuusmuistoja siitä kuinka sain aina pienenä auttaa äitiä leipomisessa. Meillä kotona äiti ei koskaan hätistellyt minua pois, vaan jo pienestä saakka sain olla kaikissa kodin touhuissa mukana. Oli se sitten pikkusiskon hoivaamista, kokkailua, siivoamista, pyykkien laittoa tai haravointia.

Ja niin ne perinteet näemmä siirtyvät, äidinmaidosta suoraan sinne ytimeen, joka äidiksi tultaessa aktivoituu ennen kuin itse huomaakaan. Myös minä otan Nasun mukaan oikeastaan kaikkeen mitä se vain haluaa tehdä, olettaen tietenkin ettei se puuha ole vaarallista. Ja harvemminpa se on. Voi sitä riemua kun ipana saa olla mukana kodin arkisissa puuhissa; kukkien kastelussa, tasojen pyyhkimisessä, pyykkien pesussa ja lajittelussa, ruoan tekemisessä, ruokaostoksilla, erinäisissä siivouspuuhissa, astianpesukoneen tyhjennys- ja täyttöpuuhissa tai vaikkapa Rikin ruokinnassa.

Uskon siihen, että alusta saakka mukana perheen toimissa touhuaminen, hommien tekeminen ja siten itsensä arvokkaaksi ja tärkeäksi tunteminen vaikuttaa meihin ihmisinä syvemmin kuin ehkä arvaammekaan. Niistä tunteista versoo moni muu hyvä asia, rakentuu vahva ja eheä minäkuva. Eikä niiden tunteiden merkitys lakkaa aikuisenakaan, kuten jokainen meistä varmasti tietää. 

Minusta on aina tuntunut siltä, että pystyn ja kykenen. Että minä pärjään, osaan - ja jos en osaa, opettelen. Koskaan en ole sukupuoltani esteeksi kokenut enkä itseäni lähtökohtaisesti muita huonommaksi tuntenut. Uskon, että kaikki tämä on syntynyt monista pienistä asioista ja teoista lapsuudessani. Ja noita pieniä murusia tahdon Nasullenikin tarjota. Sillä se, jos kuka, pystyy, kykenee ja osaa!*

* Arvostelija on tyttärensä ihanuuden edessä täysin sokea ja puolueellinen (toim.huom)

1 kommentti:

Nimetön kirjoitti...

Huhuu?!

t. Tiina ja A.