Hormonitöyssyjä

Nyt on kuulemma syyslomaviikko. Töissä sen huomaa hiljentyneissä työhuoneissa ja autioissa päiväkahvitiloissa, lähipuistossa vastaavasti lisääntyneinä äiti-isi-lapsi kombinaatioina. Nyt jos saisin vapaasti valita, pakkaisin minäkin perheeni lentokoneeseen ja matkustaisin jonnekin suhteellisen kauaksi. Tasan vuosi sittenhän niin teimme.

Vaan nyt ei ole noita lomapäiviä, joten nautitaan Suomen syksystä. Alkaa meinaan olla jo aika vimmaisen kylmä, eilen palelluimme miehen kanssa lähes kuoliaiksi kun tuunasimme anopppilan pihamaalla erinäisiä huonekaluja. Koska viimeksi lokakuussa on ollut lämpötilat lähellä nollaa, kysyn vaan?

Mua ei paljon nuo viimat häiritse kun on nämä mutsin värkkäämät villapöksyt jalassa. 

Mut lomareissu - se vasta kuulostaiskin nastalta!

Viime päivinä on myös ärsyttänyt asiat ihan eri tavalla kuin normaalisti. PerusHeli kun on sellainen melko rento ja joviaali tapaus, on viime viikon Heli ollut jotain ihan muuta. Persiiseen ammuttu on aivan alimitotettu ilmaus, kyllä täältä on löytynyt lähinnä murhanhimoisena kirskuva ämmänretale. Jos nyt suoraan sanon. Onneksi ison osan voi, ja laitankin, hormonihuurujen piikkiin (ei, en ole raskaana). Miten voikaan olla pinna lyhyt yksinkertaisesti kemiallisten syiden vuoksi? Mutta kun on.

En oikein itsekään ymmärrä mikä kamelin selkää on katkonut, mutta poikki se on mennä naksahdellut harva se päivä. Hirvittää ajatellakin jos vielä joskus olen raskaana, melko huonosti näytän näitä kuukausittaisiakaan hormonipiikkejä handlaavan. Mikä on outoa, sillä en kyllä ole aiemmin huomioinut tällaisia mielialapomppuja. No, viime viikolla onkin sitten töyssyttänyt kaikkien kuukausien edestä.

On muuten jännä ilmiö sekin, miten suunnattomasti raivostuttaa se, jos joku toinen kuittaa ärhentelysi (aivan oikeutetusti) hormonien piikkiin. Ai että kun riipii! Mutta itse sen voi tietenkin todeta viileän kylmän rauhallisesti, kuin fysiikan lakeja selostaen. Antakaa mä itse selitän fiilikseni, pirujako siinä niitä hormonien piikkiin latistatte?

Asiasta on toki helppo puhua nyt kun piikit on aika lailla jo selkäpuolella. Kohta, varmaankin jo huomenna, karistan ne kadulle ja jatkan matkaani turkki ja mieli pehmoisena pörhöttäen. Tänään ajattelin kuitenkin vielä lääkitä piikikästä minääni pussillisella Mariannea. Rauh!  

"Mum-mi, uk-ki!"

Nasu on viime aikoina kunnostautunut vallan vikkelässä puheen kehityksessä. Siinä ei meinaan seniilit vanhemmat pysy matkassa mukana laisinkaan, kun ipana päivittäin laskettelee aimo annoksen uusia sanoja. On uusia esineitä, paikkoja, verbejä ja sanontoja. Ja niin vaan viikko sitten puheeseen ilmaantuivat myös kauan kaivatut "mummi ja ukki".

Onhan nasukka jo pidemmän aikaa toki tiennyt noiden sanojen merkityksen, typerään kysymykseen "missä mummi on? Entä ukki?" Nasu on vastannut aina yhtä kärsivällisesti "tuolla!" isovanhempiaan osoittaen. Samoin ovelat utelut "osaako Nasu sanoa mummi?" ovat saaneet erittäin järkevän vastauksen "joo!". Ehkäpä ongelmana onkin ollut se ettemme ole osanneet tiedustella asiaa oikein.

Mutta nyt, nyt sitä puhua pulputetaan mummista ja ukista jatkuvasti, mukana tulee sellaisiakin helmiä kuten "ukki ei oo tukkaa". Mikä on harvinaisen totta, ukki kun on ollut kalju koko sen ajan mitä minä olen hänet tuntenut. Kyseistä lausahdusta seuraa myös usein tomera päänpudistus sekä hieman säälivä, sellainen voivottelevan oloinen äänensävy. Nasun tuntuu käyvän ukkia sääliksi, sen verran ylpeä ipana on omasta hippiletistään.

Mummi on puolestaan kunnostautunut aivan ihanien vaatelöytöjen tekemisessä, mikä onkin enemmän kuin kullanarvoista aikana, jolloin ei paljon olla kauppoihin tai nettiin ehditty skannailemaan. En edes muista koska olisin viimeksi Nasulle vaatteita ostanut. Ja tuo natiainenhan ei tänä aikana suinkaan ole kasvuaan lopettanut, päinvastoin. Vauhti sen kun kiihtyy.

Viime viikolla havahduin vasta ipanan kipristellessä päivän päätteeksi varpaitaan. Askellus kumisaappaiden pohjallisten päälle paljasti sangen karmaisevan tosiasian: varpaat olivat pohjallisia pidemmällä. Missä ajassa se on ottanut moisen spurtin? Vastahan nuo kumpparit sille ostimme, mihin se sentin kasvuvara oikein hävisi? Ja miksi nuo vasta jemmasta esiin kaivetut pöksyt kerivät nyt lähes väkisin polvihousuiksi? A-P-U-A!

Onneksi siis on mummi, joka ymmärsi ostaa nasukalle esimerkiksi tämän vallan mainion fleecehaalarin. Ja eräänkin ulkoiluasun. Ja välikausihaalarin. Ja kaulaliinan. Ah, mihin me joutuisimme ilman ihanaa mummia?

Oho! Mistäs sä mutsi siihen tupsahdit?

      

Mä olin kato täällä vähän herkuttelupuuhissa, khihihi.

Ou boi!

Tänään sain taas muistutuksen siitä kuinka turmiollista äidin parin minuutin sohvalle simahtaminen voi olla. Termiittimme oli välittömästi puuhissaan ja itse heräsin vasta pahaenteiseen, lähinnä maaniselta joogilta kuulostaneeseen hyminään "kaaaak-ka, kaaaak-ka". Unenpöppöröissäni tulkitsin ipanan mumisevan kakkaansa ja näin jo sieluni silmin ulosteella maalatun keittiömme.

Könysin pystyyn nopeammin kuin se kuulu hauki rannastaan ja mennä römistelin keittiöön. Ja kah! Onneksi näky ei ollut kuorrutettu sillä ruskealla tahnalla millä pelkäsin. Kerrankin säkää, tämä näky oli kaikin puolin makoisampi.

Sä et sitten näe mua.

Kiesus miten tätä herkkua nyt mun käteeni on joutunut?

Pakkohan sitä oli seuraksi lattialle istua ja kaapaista kunnon nyrkillisen suuhun. On se vaan niin hyvää, voi poika!

Matkustan ympäri Suomenmaan

Perjantaina Helsingissä, maanantaina Tampereella, tiistaina Oulussa ja keskiviikkona Helsingissä. Työhöni kuuluu välillä näitä (usein vain päivän mittaisia) reissuja Suomen eri pitäjiin. Reissuja ei onneksi ole mitenkään liian usein, mutta välillä elellään sellaisessa reissutiivistymässä. Kuten vaikkapa nyt.

Tänään heräsin lennolle kello 04.40 ja olen lähes varma, etten ollut nukkunut koko yönä. Uni oli sellaista klassista koiranunta, jossa havahduin vähän väliä siihen tietoisuuteen, että olin hereillä. Kerrassaan omituinen tunne; koska siihen havahtuu, on varmaankin hetkisen nukkunut. Silti muistikuvat tuntuvat koostuvan vain näistä havahtumisista, minkä vuoksi luulee olleensa koko yön hereillä. En edes muista koska olisin viimeksi valvonut näin. 

Tai no, nyt tuli kyllä värikynää. Muistanhan minä. Se oli sillon vuoden 2011 kesällä, kun nasukalla oli meneillään the Levottomat Yöt. Mutta siitä on jo niin kauan aikaa, että olin totaalisesti unohtanut kuinka kyistä tuo heräily on. Kyllä ihminen on luotu nukkumaan yönsä, ei voi muuta sanoa.

Pitkien reissupäivien ja välillä loputtomalta tuntuvien palaverirupeamien keskellä on ilahduttanut tämä. Uskomatonta miten koukuttavaa ja ennen kaikkea riemastuttavaa simppeli tikku-ukkoilu voi olla. 

Siis mutsi hei, anteeks ny! Ei kai tuollaisia saa töissä piirrellä?

Lintsariiii!

Kassan taakse muumioitunut mummo

Hyvää sadeiltaa rakkaat lukijat! Tänään oli allekirjoittanut tulisilla hiilillä, kun Kätkö kassajärjestelmineen lankesi vain ja ainoastaan meikäläisen hennoille hartioille. Nasu oli mummilassa, mies reissussa ja minä pidin putiikin pystyssä. Pelottavan kuuloinen yhtälö.

Siis todellakin. Vetää meikäläisenkin aivan vakavaksi.

Tämän aamuisen alkuräpeltämisen nähneet eivät kyllä varmasti usko, että omaan vuosien kassakokemuksen. Olen paukuttanut tavaraa kuitteihin niin Vesa Vikkulassa, UFF:ssa, Särkänniemessä kuin Vapaa Valinnassakin. Puhumattakaan useampien kesien festarikeikoista. Ja silti, voi silti olin aivan helisemässä (hihi) tuon oman järjestelmämme kanssa. Eilen illalla jännitti oikein vatsanpohjasta saakka, vaikersin miehelle etten taida enää osata koko hommaa.

Mies sitten kirjoitti lapulle yksityiskohtaiset neuvot, valoi itseluottamusta ja lupasi vastata heti jos vaan soittaa kilautan. Ja pah! Ensimmäisen hätätilanteen tullessa sai puhelin tuutata tyhjää kuin kaupungin hammaslääkärin varausnumerossa konsanaan. Hätätilanteesta selvittiin sillä, että neuvottelimme asiakkaan kanssa yhdessä hinnat eräille korvakoruille. Mitäs oli mies jättänyt hinnoittelematta.

Olipahan vaan kiva päivä! Ja se johtuu nyt kyllä lähinnä siitä, että meillä on vaan niin ihania asiakkaita. Otin kauppaan kutimet mukaan (se keväällä aloitettu Nasun oranssi villatakki on edelleen kesken), vaikka mies päivitteli minun näyttävän kassan taakse muumioituneelta mummolta, jos ne mukaani otan. No, ehdin luoda hihaa varten 31 silmukkaa ja kutoa yhden kerroksen, muuten piisasikin hoppua asiakkaiden parissa. 

Nasulla oli myös ollut nasta päivä mummilassa, kuinkas muutenkaan. Oli tehty puutarhahommia, ruoanlaittohommia ja kakkahommia. Päiväunia ei sen sijaan oltu maltettu nukkua, vaikka nukuttajana toiminut ukki olikin esimerkinomaisesti simahtanut. Kun on kovin kivaa, ei sitä aikaa halua tuhlata nukkumiseen. Ymmärrän nassikkaa täydellisesti, enpä olisi itsekään tänään malttanut päikkäreitä vedellä.

Ajelen mielummin tällä prinsessamopollani kun haaskaan aikaa sängyssä makaamiseen.

Se on kuules mutsi meillä lapsilla niin, et on ihan liikaa puuhaa ja liian vähän aikaa.

Mistä tulikin mieleeni ne legot tuolla laatikossa.

Nyt odottelen miestä kotiin pää täynnä suunnitelmia. Päivä Kätkössä toi sellaisen energialatauksen keskelle sitkeästi jankuttamaani syysväsymystä, että huomenna ajattelin ottaa poran toiseen käteen ja vasaran toiseen. Siitä syntyy sitten joko jotain tosi nättiä tai tosi kaduttavaa. Joka tapauksessa huomenna tämä oman kodin tuunaaminen saa taas jatkua. Pitäkäähän peukkuja että menee putkeen (harvoin menee).

Monestiko vielä?

Meikäläisen säkällä juuri tämän päivän kaltaisessa rankkasateessa oli tietenkin ohjelmassa ajokeikka Helsinkiin ja takaisin. Menomatkalla (aamuvarhaisella) ainoastaan hieman sataa tihutti, mutta paluumatkalla vettä tulikin sitten kuin tuomiopäivänä ja olin joutua vesiliirtoon ainakin kolme kertaa matkan aikana. Jos ei nyt ihan elämä silmissä vilistänyt, niin jotain vilisti. Mahanpohjassa meinaan.

Koska päivä sisälsi hetkittäin puuduttavalta tuntuneen, koko päivän mittaisen työpalaverin, karkasivat kurittomat ajatukseni välillä aivan toisaalle kuin niihin työasioihin. Tänään olen nähkääs miettinyt vallan hassua juttua. Eli aikaa. Miten suhteellinen käsite kyseinen vonkale onkaan.

Aikaahan voi mieltää monella tavalla. Muistan kun mies ensimmäisen kerran tarkasteli aikaa itselleni uudella tavalla. Tilanne oli hyvin arkinen; olimme menossa nukkumaan, jälleen aivan liian myöhään ja tiedossa oleva uniaika (lue: univaje) harmitti molempia. "Vaan viisi tuntia unta, augh, sairaan lyhyt aika!" minä valitin herätyskelloa masentuneena väännellen. "Ai jai, viis tuntia" mies makusteli suussaan. "Siinä ajassa ehtii ajaa Helsinkiin, käydä kunnon lounaalla ja ajaa takaisin. Mieti miten pitkä aika!". Jepjep, tarkemmin ajatellen viisi tuntia yhtämittaista unta on kyllä melko pitkä aikasiivu sittenkin.

Tänään mietin aikaa fiilisten kautta. Leikittelin ajatuksella kuinka monta kertaa elämässäni koen syksyfiiliksiä. Tiedättehän, montako kertaa elämääni mahtuu nämä tämän hetkiset syysväsyfiilikset? Vielä viisikymmentä? Kuusikymmentä? Vai ainoastaan kaksikymmentä? Kuitenkin kymmeniä tällaisia syyskausia, jolloin ehkäpä teen samoja asioita kuin nytkin: kääriydyn karmeisiin kotipöksyihini, hiihtelen villasukissa ja vaadin takkaan tulta joka päivä. Ja syön herkkuja.

Entäpä kuinka monta kertaa vielä harmistun pikkuasiasta? Siitä kun joku urpo kiilaa vaarallisesti moottoritiellä, väläyttelee valoja ja ärsyttää. Tai reiästä villapaidan hihassa, nimenomaan vasta siellä tärkeässä työpalaverissa pongatusta? Puhumattakaan jonkun rakkaan ihmisen ärsyttävästä piirteestä - monestiko vielä tulen vetämään herneen nestuukiin jostain ihan samasta, henkilölle ominaisesta piirteestä?

Samaa ajatusleikkiä voi jatkaa vaikka mihin asioihin, tunteisiin tai huomioihin. Oikeastaan kaikkiin arjen pikku seikkoihin, joista tämä elämämme lopulta koostuu. Jollain hassulla tavalla se pisti ainakin meikäläisen ajatuksia perspektiiviin, asetti melko terveitä mittasuhteita. Aina ei kannata harmistua niistä pikkuasioistakaan.

Välillä on päiviä kun ärsyttää, väsyttää, masentaa ja ahdistaakin. Itkettää eikä oikein mikään maita, ei ruoka eikä koko elämä. Näitä päiviä on ollut ennenkin ja niitä tulee tähän elämään mahtumaan vielä aimo liuta. 

Tahtoo sanoa. Jos fiilis on välillä sellainen, ei huolta, ohi se menee takuuvarmasti. Niitä hetkiä elämään mahtuu meinaan niin monta, ettei niitä kannata alkaa edes laskemaan (viisaus johon päädyin tänään jossakin lounaan ja kahvitunnin välissä). Hassulla tavalla helpottavaa - se se on elämää vain. Se nääs kuuluu tähän hommaan.

Kutsukaa oudoksi, mutta meikäläistä oivallus nauratti kotia kohti ajellessani ja PMMP:tä sopivan lujaa kailottaessani. Yksin matkustamisen etuja: kukaan ei ole todistamassa hullun puuhia ("kato ny, nyt se nauraa ja laulaa hoilottaa samaan aikaan. Hulluhan se on, hullu ku pullosta tullu").

Aika monta kertaa saat kyllä vielä näitä legotorneja tehdä.

Tsiigaa mutsi, tehtiin niin iso torni, et meikäläinen pääsee sen taakse piiloon!

Mut ainahan se voisi olla korkeampi, minäpä lisään tänne huipulle vielä yhden auton...

Lapamato tahtoo

Jaahans, sehän pyörähti sitten jo lokakuun puolelle. Syksy syvenee, samoin meikäläisen väsymys. Soitto parhaalle ystävälle paljasti ankean tosiasian: en ole tosissani edes yrittänyt tehdä väsymykselleni mitään muuta kuin nukkua. Ja ei, en ole raskaana.

En ole kaivanut kirkasvalolamppua esiin, en lisännyt vitamiineja. En käynyt iltaisin happihypyillä, en edes urheilemassa. Olla möllötän sohvanpohjalla ja pällistelen ympärilleni. Nyt on meinaan iskenyt vallan kaamea sisustusvimma! A-P-U-A!

Mies ei vimmastani ole kovinkaan innostunut enkä olisi minäkään, ellen itse uisi tämän äkillisen innon syvissä virroissa. Haluaisin nimittäin lähes maanisesti uudistaa kotimme sisustuksen, karsia kaappien tavarapaljoutta, tuunata itse. Haluaisin, vaan aikaa ei tunnu löytyvän mistään. Tai jos aikaa olisikin jokunen tunti, ei virtaa puolestaan löydy mistään. Oikein ärsyttää tämä oma löllylälly-olo. Tai ärsyttäisi, muttei oikein löydy virtaa siihenkään.

Syytän asiasta Kätköä ja liian inspiroivia sisutusblogeja ja -lehtiä, joita monen kuukauden paussin jälkeen on jälleen ollut aikaa lukea. Osasyyllinen on varmastikin tämä äkisti palannut vapaa-aika, hassu vapaa tila mistä iltamme jälleen koostuvat. 

Poissa ovat öiset työtalkoot liikkeessä, tilalla levottomasti ympäristöään skannaava kärsimätön hermokimppu, jota nuutuneelta tuntuva kotipesä nyt lähinnä ärsyttää, mutta joka ei saa ponnistettua tekemisen virtaa sitten mistään. Kohta alennun niin alas, että ostan purkin energiajuomaa ja alan hommiin.

Tahtoisin uusia mattoja, tyynyjä ja kukkia. Tasojen päältä tavararöykkiöt kaappeihin ja kaappeihin tilaa niin että niihin näkisi edes sisälle. Tahdon turhasta tavarasta eroon ja tärkeät tavarat kauniisti esille. Tahtoisin ylimääräiset huonekalut varastoon vuoroaan odottamaan (kyllä, meillä on esimerkiksi nytkin kaksi tuolia ja kaksi pöytää täysin ylimääräisinä keskellä kirjastoa). Tahtoisin Nasun huoneen ajan tasalle (siis kamaan - käsi ylös kenen toisen kaksivuotiaan huoneessa lojuu edelleen hoitopöytä???).

Tahtoisin, voi tahtoisin. Sen sijaan lähinnä huokaisen joka ilta tahtomisiini voipuneena, kaivaudun vällyn alle ja otan lehden käteeni. Luen ja haaveilen. Jotenkin tuntuu että tässä lokakuun alun väsymyksessä muuhun ei nyt riitä virtaa.

Pelästysitte varmaan itsekin, jos peilistä katsoisi aamulla tämän näköinen nakkisilmä?

PS. Kirjoittaja pahoittelee kirjoituksestaan huokuvaa flegmaattisuutta ja toivoo, ettei tämä lapamatoinen olemus tartu. Jos se kuitenkin tarttuu, ei kirjoittajalla ole hajuakaan parannuskeinoista.

Ja ikänne oli?

Tänään pääsimme vihdoin sinne uimahalliin, jonne menemistä olen suunnitellut ainakin parin viikon ajan. Jo viime viikonloppuna piti mennä, mutta erään nimeltä mainitsemattoman tyypin verisen koheltamisen seurauksena pulikoimista oli siirrettävä.

Tänään sitten pelmahdimme yhdentoista jälkeen uimahallille ja totesimme jälleen matkalla olleemme melkoisia sankareita Nasun vauva-aikana: edelleenkin tuntuu uskomattomalta että todella raahasimme itsemme uimahallille joka penteleen sunnuntai kello aamupuoliseiskalta. Nykyisellä, ihanan aamu-unisella aikataulullamme moinen tuntuu yhtä etäiseltä kuin lento Marsiin.

Nasu se pulikoi into piukassa ja me miehen kanssa löhöilimme vauvauintien jäljiltä lämmenneissä vesissä kuin eloonsa tyytyväiset hylkeet. On se jännä miten rentoutunut olo lämpimässä vedessä lillumisesta tulee. En tiedä onko se peruja kohdusta vai mistä, mutta homma toimii joka kerta. 

Iltapäivällä oli toisen ystäväpariskuntamme lapsen yksivuotiskemut, muistanette Reinon juhlat viikon takaa? Istuimme ystävien seurassa ihmetellen ajan juoksua ja ihanan päivänsankarin suloista hymyä. Niinhän se pikkuinen jo hakee askelia, vaikka muistan elävästi kuinka vasta äsken olimme pallomahaisten ystävieni kanssa sushi-lounaalla. Ja tästä kaikesta on jo yli vuosi? Ei voi tajuta.

Jaa tukka huonosti vai?

No minäpä hieman kammalla suin sitä. 

Valmis! Kampa pöydälle ja juhlimaan.

Ai mitä? Takana vielä takku vai? Ei voi olla.

Joskus aiemmin puhuin mummoudestani, tällöin asialistalla taisi olla naurusta itkevät silmäni. Nyt olen saanut itseni kiinni jo useammastakin mummopuuhasta: minä neulon, itken nauraessani, liikutun lähes kaikesta, suosin punaista maitoa (aina kun vain mahdollista) ja päivittelen ajan kulkua. Enkä edes tajua piilotella tätä kaikkea.

Tänään tajusin myös sen, ettei tämä ajankulun päivittely taida loppua koskaan. Veikkaan, että menee yksi iso hupsahdus vaan ja huomaan olevani harmaahapsinen mummeli, jolla on kahdeksankymmentäkolme vuotta lasissa. Istun tuolissa lankakerieni kanssa, läpsyttelen kädellä polveani ja päivittelen mihin se elämä vilahti? Että niinhän minä olen mielestäni kuin kolmekymppinen heitukka, mutta peili sanoo toista.

Huolestuttavia oireita varhaisdementiasta on jo alkanut ilmaantua. Hoin pitkälle kesään olevani kolmekymmentäkolme vuotias, "palindromi-iässä nääs", kunnes mies hienovaraisesti huomautti minun kyllä olevan jo kolmekymmentäviisi vuotta. Ja vähän päälle. Siis mitä ihmettä, minne se pari vuotta sitten vierähti?

Niinpä olen alkanut ikää kysyttäessä sanomaan syntymävuoteni, sen sentään vielä muistan oikein: "seitenseiska mä oon, Elvis kuoli ja mä synnyin, hehee". Lohduttaudun muistolla siitä kuinka vain pari kuukautta sitten Alkossa kysyivät paperit viinitönkkää ostaessani. "Joku puolijauhoinen ja -näkökykyinen myyjä vai?" totesi mies kotona melko epähienosti vihjaten. "Ja pöh" totesin minä peilin äärestä, jossa muikistelin kommenttia tyytyväisenä muistellen. "Ehkä mä vaan näytän sellaiselta jolle ei tulisi alkoholia myydä".

Takkatulen loimusta

Ai että, istuskelen tässä sohvan nurkassa ja heti selkäni takana loimottaa syksyn ensimmäinen takkatuli. Viikon verran olen miehelle hienovaraisesti vihjaillut (lue: hokenut "tahtoo"), että takkaan olisi saatava tuli. Ja kyllä, tässä suhteessa vetäydyn vanhanaikaisiin sukupuolirooleihin: välillä hieman oikuttelevan takkamme sytytys on lähes poikkeuksetta miehen työ. Ihan niin kuin synnyttäminen on naisen.

Tänään sitten mies sai tulen aikaiseksi ja voi että kun osaa olla ihanaa! En tiedä montaa rauhoittavampaa asiaa kuin rauhallisesti loimottava takkatuli. Niin moni asia siinä on rauhoittavaa: ääni, tuoksu, lämpö, haju ja tietenkin itse tulen katseleminen. Ei tarvitse kuin valita aisti ja antaa palaa. Rentoutuminen taattua.

Nasun kanssa leikimme illalla taas pöräyttely- ja maisteluleikkiämme. Leikki on helppo: Nasu asettuu sohvalle muka-huolettomaan asentoon, minä vierelle väijymään. Siitä sitten hyökkäilen ipanan kimppuun, nostan paitaa ja paljastan suloisen pallomahan. Pöräyttelen ja maistelen ipanan masua tämän kiljuessa ja hekottaessa tikahtuakseen. Välillä vetäydyn taustalle vaanimaan. 

Tätä sitten jatketaan lukemattomia kertoja, niin kauan kun vatsalihakset kestävät.

Oon tässä kun en oliskaan. Tai-dat-tai.

Hieman jo varuilta jalkoja jumppaan.  

Jos vaikka innostuisit hyökkäämään.

Nytpä taidan laskea puolustustani, otan riskin.

Antaa tulla vaan, khihi!

Tulkaa lauantaina moikkaamaan!

Tjaah. Nytkö sitten ollaan jo siinä vaiheessa vuotta kun vettä tulee taivaalta kuin aisaa? Itse ajattelin tuon ajan koittavan aikaisintaan siihen nimellään viittaavassa kuussa (lokakuu), mutta ehei. Surkeat säät jatkuvat ja nyt näemmä syksykin on etuajassa. Eipä siinä muuten mitään, mutta kun tuntuu aika epäreilulta sukeltaa talviseen pimeyteen jo nyt. Viime vuonnakin ihanaa, hyvältä tuoksuvaa syksyä kesti marraskuun alkuun saakka.

Eipä lupaa hyvää lauantaiksi suunnitellulle katutapahtumallekaan. Kätköhän sijaitsee Tampereella Tammelantorin laidalla Aaltosenkadulla, aivan lähiruokapuoti Lempin, kasvisravintola Gopalin, ravintola Kahvillan ja pub Pikilinnan kainalossa. Täällä meidän on hyvä olla.

No, paikalliset yrittäjät (me mukaanlukien) ovat nyt ideoineet Aaltosenkadun syystapahtuman, jossa on kaikenlaista kivaa pientä. Meilläkin Kätkössä on lauantaina kaikkiin kenkiin tarjous teemalla "tossua toisen eteen". 

Tarkoitus on levittäytyä Aaltosenkadulle ja tavata asiakkaita myös siellä. Mikä tarkoittaa siis sitä, että koska kadulla on oltava toisen ja toisen liikkeessä, tapaa meikäläisen tänä lauantaina Kätköstä tai Aaltosenkadulta 100% varmuudella. Tulkaa moikkaamaan!

Ja pahoittelut mainokset kuvan surkeasta laadusta, mies kävi sateessa näppäisemässä näyteikkunamme mainoksesta kuvan ja eihän siitä nyt näillä olosuhteilla kauhea hyvä kuva voi tulla. 

No mutta, nyt hairahduin taas aiheesta. Eli siis, ei tällaista ilmaa lauantaiksi. Kiitos. Kuuletteko kaikki sään jumalat? Ei sadetta, vaan syksyistä auringonpaistetta. Nih! Johan menee tämä elo ja olo ihan mahdottomaksi. Kyllä sitä pitää ihmisen voida muutakin päiväohjelmaa suunnitella kuin sisätiloissa vanuminen ja sateen tuijottelu. Vaikka se kivaa puuhaa onkin.

Nasua ei sadepäivät eikä -illat haittaa. Niin ne Ritvan kanssa ulkoilevat kahdesti päivässä, tuli taivaalta paistetta tai vettä. Niinpä me voimme sitten hyvällä omallatunnolla istua iltaisin kotona, piirtää, leikkiä ja katsoa yhdessä Pikku Kakkosta. Tietäen, että ulkona värjöttelyn on puolestamme jälleen tehnyt Ritva, kaikkien ihanien hoitotätien ruumiillistuma.

Tässä on pehmosella nahkasohvalla pienen ihmisen hyvä olla.

Ja kohta mutsi leikitään taas koiraa!

Omput

Meillä on kaupassa anoppilan tuoreita omenia tarjolla. Keräsimme niitä koriin (tai no, rehellisyyden nimissä appiukko keräsi), laitoimme tarjolle ja hyvin näyttävät maistuvan. Ja ovat meinaan ehtaa luomua, suoraan anoppilan takapihan puista noukittuja. 

Niilläkin on punaiset posket.

En muistanut kuinka hyvältä omasta omppupuusta noukitut omenat maistuvatkaan. Koko lapsuuteni olen niitä syksyisin massutellut, mutta viime vuosina ovat omput jääneet aika lailla unholaan. Vaikka meillä on Tammelantori käytännössä naapurissa ja sukulaistenkin puutarhat omppuja pullollaan, ei vain ole tullut syötyä niitä. Vallan olin jo unohtanut valkean kuulaan maun.

Vaan ipana se on tuonut nämäkin herkut takaisin arkeemme. Nasun suurinta hupia kun on käyskennellä mummolan puutarhassa ja poimia omppuja parempiin suihun (lue: omaansa). Kuuleman mukaan muutamaa mätääkin on epähuomiossa tullut maisteltua ennen kuin ne on rivakasti singottu kohti naapurin tonttia. 

Nämä ne vasta ovat herkkua!

Sysmyilyä

Sataa. Koko päivän on taas satanut vettä ja meikäläistä väsyttää aivan tolkuttomasti. Osa menee varmaankin vuodenajan piikkiin, osa kesältä periytyviin univelkoihin. Mutta toisaalta, mitä väliä niillä syillä kun tosiasia on vain se että väsyttää.

Tätä energiatonta vaihetta syksyssä vihaan. Yleensä olen elämässä melko puuhakas, mutta tasapainon nimessä täysmääräinen leppoilu ja hitaasti lorviminen onnistuu myös vallan mainiosti. Ärsyttävin olotila onkin se, kun pitäisi jaksaa ja sykkiä, mutta ei vaan jaksa. Toisin sanoen tilanne, jossa ei ole vaihtoehtoja, ainoastaan ristiriitoja.

Ankka hei, ei nukuta!

Minäpä otan sen tästä mukaani.

Niinpä sitä vapaa-aikansa sitten lysmyilee (vai pitäisikö nimetä puuha syksyn kunniaksi sysmyilyksi?), vanuu paikasta toiseen ja haukottelee. Ei oikein uskaltaisi syödä kun vatsaan tömähtävä ruoka aiheuttaa välittömän nuijanukutus-efektin. Toisaalta ei muuta tekisikään mieli tehdä kuin syödä. Olo on kuin talviunilleen valmistautuvalla karhulla - sillä erotuksella ettei sinne unille ikinä pääse. 

Samaa efektiä ei ipanassa huomaa. Niin se painaa menemään, keksii hassuja leikkejä ja tarpeen tullen vaikka rasvaa kielensä Bepanthenilla. Luistaapahan juttu paremmin. Nämä ovat niitä päiviä kun tunnen oloni vanhaksi. 

Ja kah, mikäs tuubi se tässä!

 Tuosta keskeltä kun kunnolla puristan, ni johan roiskuu.

Mmmm... keskitäyteläinen, notkea, hivenen pastamainen maku.

Otatko mutsi maistiaiset?

Ehkäpä kerta kiellon päälle.

Hienosti pyörii, kieli suussa meinaan. Kokeilkaa vaikka!