Barban pesu

Tänään kotoa löytyi yksi myöhään sängyssään hiljaa oleillut ipana (lue: heräsin vasta puoli yhdentoista tienoilla - hiljaisuuteen) ja Ozzy Ozbornen näköisenä ympäri kämppää hiihdellyt puoliso. Sitä se teettää, aikuisten juhlinta. Nasun kanssa sitten vietimme leppoista aamua kunnes tuli aika lähteä pikkuisen Reino-pojan synttärikutsuille.

Koska rakas Barba otti enemmän kuin pikkuisen veriroiskeita itseensä perjantai-illan tiimellyksessä (joku meistä ei ihan tajunnut kuinka paljon tuollainen haljennut sormi voikaan vuotaa verta), oli pinkki kaveri ujutettava pesuun silloin kun ipana sitä vähiten odotti. Paras hetki rikokselle koitti kun miehen ja Nasun lähtivät ulko-ovesta hieman ennen meikäläistä: suhahdin kylppäriin kuin Teräsmies puhelinkopppiinsa ja viskasin Barban koneeseen.

Rikos onnistui täydellisesti kunnes sitten palasimme kotiin ja ihan liian fiksu kaksivuotias löysi kaverinsa märkänä pesumyllystä. Huppista vaan!

Mutsi hei, tuolta lasin takaa vilkkuu eräs erittäin tutun näköinen pinkki peppu...

Uskaltaako tätä edes avata?

Härregud sentään, mun kaverini!

Ihan on märkä ja pörröinen, pieni parka.

Onneksi ipana ei ole pitkävihaista sorttia eikä puhdastakaan kaveria hylätä, joten selvisimme pesuepisodista melko puhtain paperein. Erityiskiitos jälleen maanmainiolle Allegrolle, jonka ansiosta pari päivää vanhat veritahratkin lähtivät rakkaasta Barbasta kuin vesi sen kuulun hanhen selästä. Tällä suorituksella luulisi meikäläistäkin jo melko martaksi.

No enpä kuule tiiä.

Pakko oli ratsasta tuo sun meikkikaappisi, että tiedät miltä tuntuu kun salaa aarteita käpistellään.

Tyttöni mun

No niin, sormenpäätä koristaa nyt melkoinen tuppo ja viisi tikkiä. Oli meinaan lasi leikannut jokseenkin syvälle ja olo on kuin koheltajien ykkösellä, uunojen uunolla. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä jouduin odottamaan Acutassa vain kaksi tuntia, toisin kuin viime kerralla. Ja tällä kertaa ei ollut edes ipanaa matkassa mukana.

Tajusin tänään, että runneltu sormeni on juurikin tuo vihkisormi, suurten lupausten ja sitoumuksen sormi. Ja nyt tämä symboliarvoilla painotettu sormi on haljennut kahtia, ihan konkreettisestikin. Kieltäydyn näkemästä asiassa mitään maagisia enteitä tyyliin kahvinporoista tuijottava piru ja sitä rataa. Mutta kipeä sormi on, mokomakin. 

Otti ja halkesi, mokoma.

Eipä näytä enää iloiselta hodarilta, vaan lähinnä vihaiselta lihikseltä.

Tänään olemme Nasun kanssa viettäneet tyttöjen iltaa kun miehen entiset työkaverit järjestivät hänelle yllätysläksiäiset. Eikä ole sattumaa, että ne ajoitettiin Monsters of Pop -festarin ajankohtaan. Nasun kanssa osallistuimme miehen harhautukseen ja saatoimme pahaa aavistamattoman uhrin entiselle työpaikalleen. Siellä odotti punainen matto ulkotulineen, puheineen, yllätyslahjoineen ja iloisine työkavereineen. Kaiken huipuksi miehelle oli teetetty pelipaita, joka juhlallisesti sitten jäädytettiin ja nostettiin työpaikan kattoon. Että osaa olla ihania ihmisiä nuo miehen työkaverit, voi että!

En ole hetkeen kuvannut Nasua järkkärillämme ja suorastaan häkellyin kun latasin illan kuvat koneelle. Kuka onkaan tuo suloinen pikkutyttö kuvissa? Etäisesti minua muistuttava, kuitenkin niin itsensä näköinen? Ja missä on se pieni vauvani, hänestä ei näy enää mitään jälkeä (paitsi ehkä pieni kuolavana leualla)?

No mä oon tietty MÄ.

Jaa sun näköinen vai? Augh! 

Onneksi sentään etäisesti, hehee.

Akuuttia asiaa

Ehtoota ja kivuliaat terkut Acutasta! Koheliuteni pääsi jälleen yllättämään ja viilsin lasilla sormenpääni ylhäältä ensimmäiseen niveleen saakka auki. Voin kertoa, että hieman kivistää. Sormi höröttää auki kuin iloinen hodari. Tikattavahan se on, pentele.

No eipä tuo naapurisormikaan helpolla ole päässyt...

Niin että näin villliä perjantai-iltaa tällä kertaa.

Sunnuntaisirkuksessa

Sunnuntai toi tullessaan ilouutisia, sillä rakkaat ystävät, nuo hassunhauskat sirkusammattilaiset, olivat rantautuneet Tampereelle. Sirkus Finlandia oli siis tullut kaupunkiin. Ja koska meille oli varta vasten oikein varattu liputkin, lähdimme kummipoika-Kaapon perheen  kanssa sirkustelemaan.

Oli ihana ilma, lämmintä, mutta kauniin syksyistä. Nassikka oli innoissaan ja kantoi ylpeänä ihkauusia Peltoreitaan, jotka sirkusystävä suositteli hommaamaan. Meillähän ei moisia härveleitä aiemmin ollut, mutta kiiitos sunnuntainakin auki olevan Clasun, puute korjaantui jopa kaltaisillamme myöhäisheränneillä. 

Meitsi ridaa reteesti täällä korkeuksissa, bränikät Peltorit messissä.

Sirkusteltta oli kaiken kauneuden ohella vielä lämmitettykin, joten sen suurempia valmisteluita näytös ei aiheuttanut, kunhan vaan koitettiin päästä paikalle ajoissa. Hattaraa ja popkornia messiin ja eikun telttaan! Etukäteen hieman jännitti miten ipana jaksaa rontin pari tuntia kestäneen esityksen, mutta niin tuo vaan painoi menemään.

Nasun lemppari oli esityksessä velmuillut käsinukke-kissa, joka pompsahteli aina yllättäen piilostaan esiin. Kissa aiheutti nasukassa suorastaan huutonaurua ja aina sen piilossa ollessa Nasu huuteli vaativasti "Miau? Miau?". Itse olin ystävien esitysten ohella äimistynyt surmanajajista; vanhana moottoripyöräilijänä ei voinut kuin ihastella toisten taituruutta. Ja hullunrohkeutta. Siihen kuulaan ei meikäläistä kyllä sisälle saisi.

Sirkus toi mieleen omia lapsuusmuistojani. Lapsuudenkotini sijaitsi melko lähellä jäähallia, jonka parkkipaikalle sirkus aikoinaan leiriytyi. Muistelisin, että se tuli joka vuosi. Parhaan ystäväni kanssa pyöräilimme kiehtovan kirjavien telttojen luokse ja livahdimme köysien alta katselemaan hevosia. Ihania, ikuisesti kiehtovia sirkushevosia.

Muistan yhä sen taianomaisuuden tunteen, joka hevosten ja purujen tuoksuun telttojen keskellä sekoittui. Kuinka hartaasti toivoinkaan omaa hevosta! Ja kuinka mystiseltä tuo värikäs sirkuksen maailma tuntui. 

Juuri tuon lapsen kaltaisen kyvyn innostua, haltioitua ja haaveilla haluan myös aikuisena itsessäni säilyttää. Eiköhän säilytetä kaikki?

Rutiinien asettumista

Nyt on nasukalla viimeinenkin rutiini alkanut rullaamaan, nimittäin väkisin kahdella tunnilla siirretty päivärytmi on alkanut pyörimään ja ipana nukkuu hoidossa jo rontin tunnin päiväunia. Vielä kun päästäisiin siihen normaaliin ronttiin pariin tuntiin, olisin täysin tyytyväinen. Mutta hyvä on näinkin, aloimme olla jo hieman helisemässä ylikierroksilla iltaisin käyvän naperomme kanssa.

Onni on ihana hoitopaikka, todellakin. Ritva on ehkä maailman herttaisin hoitotäti, lämmin ja lempeä. On ihanaa jättää hoitoon lapsi, joka jo ovella hyvissä ajoin alkaa hokea "hei hei" ja pyristelee kohti leikkipaikkoja. Hoitopaikan kavereista kun on tullut jo melkoisen tärkeitä kamuja, joista innostuksesta puhkuen jutellaan kotona kaiket illat.

Kännykässä on säilössä monia kuvia viime viikoilta, joita olin ajatellut nyt teille postata - mutta kah! Olen mennyt hävittämään kaikki kännykkäni piuhat, latureineen päivineen. Ei onnistu kytky tietsikkaan, ei akun lataus. Suutarin lapsilla ei totisesti ole kenkiä.

Niinpä laitetaan nyt tunnelmapalaksi muutama Kätkön huonekalu sekä kuva avajaisia edeltävältä yöltä. Siinä uunituore yrittäjäpariskunta on juuri viimeistelemässä liikettään, kello on 04 aamulla ja ahkerat kuhnurit nojailevat toisiinsa väsyneenä ja pöllämystyneinä. Ehtiihän sitä haudassakin nukkua.

Onneksi on tuoleja, joilla istua.

Ostaisitko näiltä auton? En minäkään. 

Kerrassaan luotettavan näköistä porukkaa.

Jaa miksikö taas Kätkön kuvia? No vaikka sen vuoksi, että nyt juhlitaan Kätkön nettisivujen aukeamista. Sillä vihdoinkin ne ovat auki, tsekatkaapas: Klik! Ja vaikka olen aiemmmin vannonut kautta kiven ja kannon, ettei tähän blogiin mainoksia ilmaannu, sallittakoon kiellon päälle yksi pirteänpunainen linkki tuolla sivubannerissa... joohan? :)

Isi Ihmisnorsu

Niin, on se vaan kuulkaa hassua kun eräänä päivänä herätessään vuosien unelma onkin totta. Sitä häilyy hetken unen ja valveen rajamailla, koittaa saada selkoa tilastaan. Näenkö minä edelleen unta? Vai onko meillä nyt se oma puoti, se jossa voi vaikka jakaa asiakkaille hyvänmielen karkkeja? On, kyllä meillä on.

Kuten todettua (ja minkä blogin viime aikojen surkeasta päivitystahdista myös huomaa) elämään ei viime viikkoina, jopa kuukausina, ole mahtunut kauheasti muuta kuin Kätkö. Toki arki rullaa omaa tahtiaan töiden ja viikonloppujen katkeamattomana jonona, mutta ajatukset ovat kyllä olleet niin tiukasti Kätkössä, ettei tosikaan. Kyllä sitä on synnytetty kuin toista lasta.

Onko sitä sitten ehditty mitään muuta? Hyvä kysymys ja vielä parempaa on se, että voin rehellisesti vastata tähän "Kyllä on!". Ollaan käyty Särkänniemessä, monta kertaa. Vierailtu serkuilla, ihasteltu sirkusta. Ajettu uimarannalle kauhistelemaan kesän viimeisiä uimahetkiä ja nautiskeltu Tammelantorilla raukeita lounaita. Mistään näistä ei nyt ole tarinoita täällä blogissa, näiden osalta on siis nojattava vain omaan muistiinsa.

Sitten on taas ollut hetkiä kotona, arkisia iltoja ennen nukkumaanmenoa, kun väsynyt äiti on todennäköisyyksiä uhmaten jaksanutkin juosta kameran perässä ja ikuistaa palasia siitä hassusta härdellistä, josta koti-illat ja meikäläisen perhe muotoutuu. Kuten nyt vaikkapa Isi Ihmisnorsusta.

Mikään vuori ei ole liian korkea meikäläiselle.

Polkaistaan vaan norsua kylkeen, niin se tajuaa kumartua alemmas.

 

Sitten tukeva ote kaulasta ja eikun menoksi!

Välillä voi kuiskia komentoja suoraan norsun korvaan.

Välillä norsu yrittää vikuroida.

Mutta minä kipuan nopeasti takaisin selkään.

Kätkön avajaiset

Perjantaina siis juhlittiin vihdoin Kätkön avajaisia. Jossain vaiheessa jatkuvien yörupeamien ja päiväpaahtamisten keskellä alkoi jo epäilyttää, josko koskaan saamme putiikkia auki, mutta niin sitä vaan pysyttiin alkuperäisissa suunnitelmissa ja perjantaina siis hipattiin. 

Lupaus joka pidettiin.

Menoa ei haitannut edes se tosiasia, että kutsut avajaisiin lähtivät vasta keskiviikkona. Aiemmin kun ei uskaltanut asiaa lukkoon lyödä. Mutta onneksi ystävät jo tuntevat metkumme eikä myöhäinen kutsu tainnut yllättää enää ketään. Sen verran runsaslukuisina kutsutut lyhyestä varoitusajasta huolimatta paikalle pääsivät.

Ja oli meillä kivaa, voi pojat!

Tarjolla oli kuohuviinin ohella pillimehuja, olutta ja valkoviiniä sekä lätkäliigoja, tutti frutteja ja cocktail-tikkuja. Niiden kokoamisesta en tosin voi mitenkään päin ottaa kunniaa; yritin koota kolme, jonka jälkeen totesin puuhan olevan kaikkea muuta kuin meikäläisen hommaa. Niinpä tikkusirkuksesta vastasi yksin oma rakas äitini. Kiitos ihana äiti!

Tikku poikineen.

Jaa niin, jotta ehdimmekö saada kaiken valmiiksi? Emme tietenkään. Tuotteista puuttui hintoja, katon sähkövedoista maalia, kassakone ei toiminut ja osaa tuotteista ei saatu edes esille. Sovituskopin verhonkin mies kiinnitti hädissään hakaneuloilla asiaan tunti ennen avajaisia havahduttuamme. Mutta eipä puutteet tuntuneet vieraita haittaavan - enkä niitä itsekään enää illemmalla muistanut. 

Jotain sentään saatiin esille.

Kenkätelineitä voi itsekin rakentaa, kuten vaikkapa tämän tässä.

Ja halkokoriin menee nätisti farkutkin.

Ne on sit aitoa nahkaa, ei mitään keinohaperoa.

Avajaisia edeltävänä päivänä seisoimme miehen kanssa hississä, kun tuumasin hänen omistavan nyt jo kolmet silmäpussit. Kyllä, luitte oikein, kolmet. En ole ikinä nähnyt niin monia silmäpusseja yhdessä naamassa kenelläkään, joten saavutus sekin. 

Niinpä ajattelimme hippojen ehkä päättyvän hyvissä ajoin ja meidän kaatuvan sänkyyn puolenyön tienoilla. Vaan vähänpä tiesimme. Kun siinä sitten aamulla puoli viiden tienoilla järsimme pitsaa keittiön pöydän ääressä oli todettava, jotta olipahan vaan hyvät bileet! Vaikka omat olikin.

Heippa vaan, me ollaan täällä Kätkössä!

Seuraava päivä paljastikin sitten ihanan yllätyksen: olimme kaiken lisäksi olleet vielä ekstrakilttejäkin. Niin vaan saimme hirmuisen kasan onnittelulahjoja, oli kuin joulu olisi tullut kylään. Ootte te hassuja kaikki, meidänhän sitä piti teitä kestitä eikä päinvastoin!

 Näillähän pysyy hengissä parikin viikkoa.

Ainoa asia mikä nyt harmittaa on se, etten muistanut napsia juuri yhtään kuvaa. Olisi pitänyt rekrytoida joku kameran varteen. Hö. Mutta hätä ei ole tämän näköinen, sillä onneksi vieraiden joukossa oli myös bloggareita, jotka tunnetusti osaavat kuvata. Niinpä tarkempia kuvia itse liikkeestä löytyy vaikkapa Tiinakaisan ihanasta blogista.

Heippa hei!

Hei kaverit! Kätkö on nyt onnistuneesti avattu ja me laskeutuneet enemmän tai vähemmän maan pinnalle. Täällä sitä jälleen normaalisorvin ääressä painetaan hommia, mutta oli nyt vaan ihan pakko tulla huutelemaan, jotta elossa ollaan! Nyt blogikin palaa jälleen normaaliuomiinsa, kuten toivottavasti sen kirjoittajakin.

Kiitos kärsivällisyydestänne!

Raportti avajaisista seuraa myöhemmin, nyt täytyy taas kiitää palaveriin. Nastaa päivää kaikille!

Loppusuoralla!

Niin se viikko vierähti, hupsista vaan. Vaihtui jo syyskuuksikin. Jotenkin järkytyin pikkuisen Eerikan tapauksesta sen verran pahasti, että oman elämän pikkumurheet tuntuivat kovin vähäpätöisiltä. Toisaalta en halunnut kirjoittaa enää siitä mikä mielessä edelleen pyöri eli tuosta kammottavasti tapauksesta, niinpä otin sitten viikon päivityspaussin. Pahoitteluni, etten etukäteen ilmoittanut! Mutta täällä siis ollaan taas.

Viime viikot ovat kyllä muutenkin hurahtaneet suorastaan ohitse. Olemme miehen kanssa painaneet Kätkössä niin pitkää päivää ja yötä, että ajat ja paikat alkavat jo mennä sekaisin. Puhumattakaan lähimuistista, jota ei selkeästikään enää ole. Mutta hei, valoa näkyy tunnelin päässä! Nimittäin the AVAJAISET on tarkoitus pitää ensi perjantaina, hui hui hui!

Liike on nyt maalattu ja remontoitu muutamia osasia (näyteikkuna, sovituskoppi, loput sähkövedot) lukuunottamatta ja tavaran armoton roudaus on alkanut. Meillä kun on noita myytäväksi hommatuja mööpeleitä ollut erinäisissä varastoissa ympäri kaupunkia odottamassa hommien valmistumista. Niitä on nyt sitten viime päivät haettu, kannettu ja roudattu. Huoh, kuinka onkaan meinaan roudattu! Ja se ei ole kyllä meikäläisen alaa, ei.

Yli nelimetrisessä tilassa on mukavaa tehdä pientä pintaremonttia.

Varsinkin sinne kattoon.

No ihan piiiiikkasenhan tuo neljäkymmentä vuotta vanha kattomaali vaan hilseili.

Nyt on kuta kuinkin kamat liikkeessä sisällä, iloisessa hujan hajan sekamelskassa. Jokin järki niihin pitäisi tietenkin saada, vaikea se on asiakkaiden muuten tilassa navigoida. Ellemme sitten paina karttoja ja jaa niitä sisääntullessa. Varsinainen kätkö, hehe.

Liiketilamme sijaitsee siis kahdessa kerroksessa, katutasossa on pääasiassa vaatteita ja alakerrassa huonekaluja. Ajattelin tehdä aiheesta oman postauksensa myöhemmin, sitten vaikkapa kun saadaan ne aiemmin mainitut kotisivut miesblogeineen avattua. Facebook-sivu Kätköllä jo kuitenkin on, se löytyypi täältä: Kätkö naamakirjassa.

Onneksi meillä on maailman ihanimpia ystäviä...

Joiden apua emme tule koskaan unohtamaan.

Sekä tietenkin maailman ihanimmat perheet, jotka sykkivät kanssamme samaan tahtiin.

Niin, mitäpä sitä elämäämme nyt muuta kuin tuota remonttia? Nasulla perhepäivähoito rullaa enemmän kuin hienosti; aamuisin ei enää tule eroitkuja, pottailu sujuu, ruoka maittaa ja hoidossa käyvistä kolmesta lapsesta on muodostunut paljon iloista puheenpulputusta kotona aiheuttavia uusia ystäviä. 

Ainoa edelleen hakusessa oleva asia on normaalia varhaisempi päivärytmi. Mutta minkäs sitä Unikeonpäivänä syntynyt ipana luonnolleen mitään voi, uni maittaa aamusella. Kuten porukoillaankin. Siellä se nytkin vetää iloisesti hirsiä, tunti-pari hoitopaikan rytmiä myöhemmin. Mutta olen päättänyt huolehtia noista asioista sitten vasta viikon päästä, jos silloinkaan.

Ihmisen pahuudesta

Tänään minua on ahdistanut, pitkästä aikaa ja kunnolla. Olen tuntenut ahdistuksen oksetuksen tunteena kurkussa, vellovana vatsana, sellaisena levottomuutena että on vaikea olla aloillaan, pohjattomana suruna. Ei, tänään en pysty puhumaan muusta kuin ahdistukseni syystä, joten tiedossa on synkkää tekstiä. En silti voi asiasta nyt vaieta, se kun on täyttänyt mieleni ihan koko päivän ajan.

Kyseessä on siis se traaginen tapahtumasarja, josta iltapäivälehtien lööpit ovat kirkuneet ensin äitienpäivän tienoilla ja nyt tänään uudelleen. Eli puhun siitä kammottavasta tapahtumasta, jonka seurauksena viaton lapsi kärsi ja lopulta kuoli. Ehkä tiedättekin tapauksen; lapsen isä ja äitipuoli pahoipitelivät 8-vuotiaan tytön äitienpäivän aattona hengiltä.

Muistan kuinka keväällä, kun kuulin tapahtuneesta ensi kerran, se vaivasi minua useamman päivän ajan. On itse asiassa vaivannut satunnaisesti aina näihin päiviin saakka. Tällöin uutisoinneissa ei puhuttu minkäänlaisia yksityiskohtia tytön kohtalosta, silti ajatuskin lapsen hengiltä pahoinpitelystä sai minut kuvotuksen valtaan moneksi päiväksi. Muistan itkeneeni tapausta jo silloin.

Tänään sitten Aamulehti, tuo harmiton jokapäiväinen lehtemme, olikin piilottanut uutisen tästä rikoksesta ihan vaan tyynesti sinne muiden uutistensa joukkoon. Niin että nyt minä onneton sitten menin sen aamukahvipöydässä vahingossa lukemaan. Vaikka olin jo aiemmin itselleni vannonut, että tästä pahuudesta minun ei tarvitse tietää minkäänlaisia yksityiskohtia.

Luettuani uutisen purskahdin yksiselitteisesti itkuun enkä pystynyt ahdistukseltani tekemään mitään moneen minuuttiin. Istuin vain sen perkeleen lehden ääressä ja itkin. Ajattelin tuota pientä viatonta lasta, puhdasta sielua, jonka elämänä ja kohtalona oli kärsiä noin valtavasti. Eikä kukaan tehnyt mitään. Ei ainakaan riittävästi.

Nyt kun kaikesta suunnittelustani huolimatta tiedän tapauksen yksityiskohdat, en saa rauhaa. Koko päivän olen levottoman ahdistuneena kulkenut ympäriinsä, ajatellut pientä enkeliä ja sitä valtavaa julmuutta, josta hänen lyhyt elämänsä koostui. Kuinka toiset eivät saa koskaan lapsia ja lähes kuolevat suruunsa. Ja kuinka toiset saavat elämän lahjoista hienoimpia ja tuhoavat heidät, rääkkäävät hengiltä.

Ei tähän voi sanoa enempää. En pysty. Ei normaali ihminen voi tällaisen julmuuden, kauhun ja pahuuden äärellä kuin itkeä ja rukoilla pienen tytön sielun puolesta. Uskoi sitten mihin Jumalaan, armoon, henkeen tai hyvyyteen tahansa. 

Ainoa asia, joka minua on onton surullisella tavalla hieman helpottanut on ajatus siitä, että nyt tyttö ainakin on turvassa. Enää ei ole kipua, ei pelkoa, ei kauhua. Enää ei tarvitse kärsiä, enää ei satu.

Kuinka kammottavalla tavalla me, joiden tulisi heikkoja suojella, olemmekaan epäonnistuneet.

Tuhattaituri

Hei rakkaat, viime yönä saimme miehen kanssa inspiraatiopuuskan ja nakkasimme aiemmat remonttisuunnitelmamme roskikseen. On hyvä pitää mieli avoimena suunnanmuutoksille, tuumimme, ja pistimme remppaohjelmamme uusiksi. Niinpä eilisyö on aina aamukolmeen saakka rapsuteltu ja tasoiteltu liiketilan kattoa. Varsinaista kesälomaa.

Tänään sitten seiskan jälkeen jälleen virkkuna ylös ja sorvin ääreen. Vasta äsken lopettelimme tältä päivältä ja taidamme nyt raahautua suoraan sänkyyn. Sitä ennen kuitenkin nopea kuittaus edelliseen rämpimisraapustukseeni: morkkis ohi, asiat palautettu mittasuhteisiinsa. Konahtelu kuuluu elämään ja välillä on ihan hyväkin lillua morkkiksessa. Ihmiseloonhan ne kaikki tunteet kuuluvat. Kiitos teille ihanasta tsempistänne!

Ensin laitan kiikkerän kananpalasen haarukkaan kiinni. Sitten haarukka suuhun. 

Ja kyllä, luitte oikein. Nimenomaan aikuisten haarukka.

No, liukas pentele! Tules tänne sieltä.

Nasu on aloittanut kolmannen viikkonsa ihanan Ritvan hellässä hoidossa ja arki rullaa melko mallikkaasti. Ipana kuulemma syö hyvin, leikkii, nukkuu, on tyytyväisen oloinen ja iloinen. Eron hetkellä, siinä kohdassa kun isin syli pitäisi vaihtaa Ritvan syliksi, tulee vielä pieni itku. Mutta se suru kuulemma unohtuu oven suljettua.

Ja voi miten ihanaa onkaan hakea Nasu hoidosta! Minulle, hoidosta hakijalle, se tässä lankesi varsinainen voittajan käsi. Sieltä se nassikka juoksee jo kaukaa nauraen ja huutaen "äitte tulee, äitte tulee!". Sitten hypätään vauhdilla syliin, kiedotaan ne ihanat pikku kätöset äidin kaulan ympärille ja rutistetaan. Heilutetaan Ritvalle iloiset heipat ja painellaan autoon. Ehkäpä maailman ihanimpia rutiineja, sanon minä.

Hoidossa Nasusta on tullut entistä itsenäisempi ja yhä enemmän ja enemmän asioita pitää saada tehdä ihan itte. Samaan aikaan on häkellyttävää huomata, kuinka nasukka on yhtäkkiä oppinut jonkun taidon hoidossa ollessaan. Se voi olla uusi sana, ilme, teko tai asenne -ja aina se riemastuttaa. 

Haastavinta tässä onkin nyt pysyä menossa mukana ja jotenkuten kärryillä siitä, mitä kaikkea tuo tuhattaituri jo osaa. Tunnen itseni vanhaksi, kankeaksi ja auttamattoman hitaaksi. Mitä kaikkea toki tuohon pallosalamaan verrattuna olenkin.

Sitten seuraava herkkupala ja... hei, puhutko sä mutsi musta?

No kah, mähän osaan jo vaikka mitä!

Sä se et vanhana vaan pysy mun vauhdissa mukana, khihihi.

Huonon äidin moraalinen dilemma

Huono äiti täällä, moi vaan. Mennään siis suoraan asiaan ja tunnustetaan. Nimittäin tänään meni hermot nasukan kanssa. Eihän siinä tietenkään mitään uutta ole, että tahtovan natiaisen kanssa välillä palaa käämit, mutta kun nyt en ole ihan varma että oliko se meikäläisen reaktio nyt sitten tarpeeksi aikuinen ja nasukan kehitystason huomioonottava vai ei.

Ja hassua kyllä, huomaan todellakin ajattelevani näin. Siis että olen huolissani siitä, mitä tuollaiselle hieman päälle parivuotiaalle saa sanoa ja mitä ei? Mitä se pystyy vielä tajuamaan ja mikä menee sitten ihan turhan marmattamisen puolelle, ottaen huomioon vastaanottajan rajallisen kapasiteetin? Kun en tiedä, kun ei missään tällaisia kerrota.

No niin, hyppäsin sitten jo omaan morkkikseeni ja sivuutin näpsäkästi morkkiksen aiheuttaneen tapahtuman. Hommahan meni nyt niin, että kun aamulla köntystimme aamukympiltä Nasun huoneeseen, oli se siellä jo herännyt ja oma-aloitteisesti riisunut vaippansa sekä pissanut sänkyyn. Vaihtelua tämäkin, hoitoaamuina joudumme meinaan herättämään ipanan ja silloin sillä on vielä visusti vaippa yöppärissään. Luulimme vesivahinkojen olevan siis historiaa.

No niin, koska siis olemme nykyään pohjattoman väsyneitä (kiitos yötöiden) ja jokainen nukkuhetki tulee enemmän kuin tarpeeseen, emme yksinkertaisesti kyenneet heräämään aiemmin. Meikäläinen makasi sängyssään ainakin niin umpiuunessa, että se olisi vaatinut marssiorkesterin korvan viereen ja luultavasti silloinkin olisin lähinnä kääntänyt kylkeä.

Syy oli siis puhtaasti oma, joten ei muuta kuin pyykit koneeseen ja ipanalle aamiaista. Mutta sitten kun sama tapahtui jälleen päikkäreiden aikaan (Nasu pissasi ensin vaippaan, riisui sitten vaatteet & vaippansa ja pissasi uudelleen sänkyynsä), paloi käämit. Katkesi kamelin selkä. Hirtti kiinni. Eli meni hermot.

Aikuisena ymmärrän, ettei nassikalla ehkä ole niin mukavaa kerran pissatuissa vaipoissaan, mutta haloo! Onhan niissä nyt aikamoisen tuotekehittelyn tuloksena jo melkoisen kuivana pysyvä pinta, eikö sillä nyt voi yksiä päikkäreitä painaa? Jos minä saisin nukkua päikkäreitä, voisin vedellä niitä vaikka kaulaani myöten paljuun upotettuna. No joo, takaisin asiaan.

Joten toruin Nasua. Kerroin sille "ettei saa ottaa vaippaa pois eikä saa pissata sänkyyn, ei saa". Ipana tuijotti minua hymy huulillaan eikä selvästikään tajunnut harmistustani. Tehostin sanomaa toistolla, äänensävyllä ja ankaralla etusormen heilutuksella. Huomasin, kuinka suupielet kääntyivät ympäri, mutta jatkoin paasaustani.

Nasu pärähti itkuun, sydäntäsärkevään sellaiseen. Minä nostin sen takaisin petivaatteista riisuttuun sänkyynsä odottamaan ja lähdin hakemaan puhtaita lakanoita. Vessaan saakka kuului surkea itku. Purin huultani. Nyt oli kiukustumisen ohella jumalattoman huono omatunto, mikä kiukutti lisää. Menee nyt aikuinen ihminen tällä tavoin avautumaan natiaiselleen, tajuaako se raasu edes mistä minä paasasin?

Petasin sängyn uudelleen, peittelin nasukan sänkyyn ja lohdutin uneen. Sinne se nukahti kuivaan sänkyynsä, vaippa ja yöppäri päällään. Sellaisena minä sen päikkäreiden jälkeen myös sängystään löysin, pissakin tuli pottaan. Olin samaan aikaan sekä tyytyväinen että huono-omatuntoisen katuvainen.

Saanko mä nyt edes rauhassa herätä?

Kun en kerran saa edes nakuna nukkua.

Niin että mitä sitä voi amatööriäiti tehdä? Saako tuon ikästä torua sänkyyn pissauksesta? Selvästi ainakin se riisumisosio on tahallista, pissan veikkaan sitten olevan jo vahinko. Eihän noin pieni vielä pidättää osaa? Mutta jos sen saisi nyt tajuamaan sen, ettei jatkuva nakuksi riisuminen ole ok, ainakaan ennen nukkumaanmenoa.

Vielä nyt illallakin asia painaa mieltä ja arvon teinkö oikein vai en. Ja minä en yleensä ole tällainen vatvoja, ärsyttää siis tämä vatvoilukin. Kun nyt jostain saisi vähän koordinaatteja, että miten täällä tahtoikäisen maastossa suunnistetaan. Ettei nyt tällaisiin märehtimissoihin tarvisi vajota, perskeles sentään.

Asiaa ei myöskään helpottanut maailman ihanin ja aurinkoisin Nasu, jonka kanssa vietimme yhden viime aikojen selkeästi parhaista päivistä. Kiireettömästi kaksin. Tätähän se arki oli ennen aina, huoh. Voi sentään.