perjantai 31. elokuuta 2012

Ihmisen pahuudesta

Tänään minua on ahdistanut, pitkästä aikaa ja kunnolla. Olen tuntenut ahdistuksen oksetuksen tunteena kurkussa, vellovana vatsana, sellaisena levottomuutena että on vaikea olla aloillaan, pohjattomana suruna. Ei, tänään en pysty puhumaan muusta kuin ahdistukseni syystä, joten tiedossa on synkkää tekstiä. En silti voi asiasta nyt vaieta, se kun on täyttänyt mieleni ihan koko päivän ajan.

Kyseessä on siis se traaginen tapahtumasarja, josta iltapäivälehtien lööpit ovat kirkuneet ensin äitienpäivän tienoilla ja nyt tänään uudelleen. Eli puhun siitä kammottavasta tapahtumasta, jonka seurauksena viaton lapsi kärsi ja lopulta kuoli. Ehkä tiedättekin tapauksen; lapsen isä ja äitipuoli pahoipitelivät 8-vuotiaan tytön äitienpäivän aattona hengiltä.

Muistan kuinka keväällä, kun kuulin tapahtuneesta ensi kerran, se vaivasi minua useamman päivän ajan. On itse asiassa vaivannut satunnaisesti aina näihin päiviin saakka. Tällöin uutisoinneissa ei puhuttu minkäänlaisia yksityiskohtia tytön kohtalosta, silti ajatuskin lapsen hengiltä pahoinpitelystä sai minut kuvotuksen valtaan moneksi päiväksi. Muistan itkeneeni tapausta jo silloin.

Tänään sitten Aamulehti, tuo harmiton jokapäiväinen lehtemme, olikin piilottanut uutisen tästä rikoksesta ihan vaan tyynesti sinne muiden uutistensa joukkoon. Niin että nyt minä onneton sitten menin sen aamukahvipöydässä vahingossa lukemaan. Vaikka olin jo aiemmin itselleni vannonut, että tästä pahuudesta minun ei tarvitse tietää minkäänlaisia yksityiskohtia.

Luettuani uutisen purskahdin yksiselitteisesti itkuun enkä pystynyt ahdistukseltani tekemään mitään moneen minuuttiin. Istuin vain sen perkeleen lehden ääressä ja itkin. Ajattelin tuota pientä viatonta lasta, puhdasta sielua, jonka elämänä ja kohtalona oli kärsiä noin valtavasti. Eikä kukaan tehnyt mitään. Ei ainakaan riittävästi.

Nyt kun kaikesta suunnittelustani huolimatta tiedän tapauksen yksityiskohdat, en saa rauhaa. Koko päivän olen levottoman ahdistuneena kulkenut ympäriinsä, ajatellut pientä enkeliä ja sitä valtavaa julmuutta, josta hänen lyhyt elämänsä koostui. Kuinka toiset eivät saa koskaan lapsia ja lähes kuolevat suruunsa. Ja kuinka toiset saavat elämän lahjoista hienoimpia ja tuhoavat heidät, rääkkäävät hengiltä.

Ei tähän voi sanoa enempää. En pysty. Ei normaali ihminen voi tällaisen julmuuden, kauhun ja pahuuden äärellä kuin itkeä ja rukoilla pienen tytön sielun puolesta. Uskoi sitten mihin Jumalaan, armoon, henkeen tai hyvyyteen tahansa. 

Ainoa asia, joka minua on onton surullisella tavalla hieman helpottanut on ajatus siitä, että nyt tyttö ainakin on turvassa. Enää ei ole kipua, ei pelkoa, ei kauhua. Enää ei tarvitse kärsiä, enää ei satu.

Kuinka kammottavalla tavalla me, joiden tulisi heikkoja suojella, olemmekaan epäonnistuneet.

7 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Ihan samat tunnelmat. Karmeaa ja itkettävää. Suututtaa ja vihastuttaa.

Mietin myös tänään, miten ihmeessä ne sosiaalityöntekijät, jotka tätäkin tapausta ovat seuranneet ja hoitaneet, saavat enää koskaan itsensä kasaan. Ei mikään määrä "tämä on vain työtä"- asennetta voi poistaa sitä henkistä (ja fyysistä varmasti) pahoinvointia, joka tällaisen mokan tai laiminlyönnin seurauksena tulee.

Sarmanda kirjoitti...

Iltaa!

Olen oppinut lukemaan tämänlaiset ikävät asiat ilman analysointia. Muuten ei ihminen selviä omassa elämässä järjellisenä toimijana. Joskus lööppilakkokin ja nettisensuuri tekee hyvää.

Tällä kertaa toivon luonnolleni poikkeuksellisesti kunnon tuomiota sossuille. Merkit ovat ollet ilmeiset ja toimet vastoin lapsen suojelua. Selvä törkeä virkavirhe!

Tähän suhteutettuna kaiken maailman konahtamiset omille lapsille ja pienet motkottamiset ovat pieniä murheita. Nautitaan omista turvallisista perheistämme ja pidetään ipanoistamme huolta =)

Nimetön kirjoitti...

Sama täällä :'( vaikea käsittää, että tälläistä voi tapahtua... Enkä edes saa sanoja ulos kertoakseni miten pahalta tämä tuntuu ja miten pahoillani olen tämän tytön kohtalosta. Sanat kuulostaa niin lattealta. Voi kun tämä olisi voitu estää. Tyttö raukka :( onneksi tosiaan saa edes nyt levätä rauhassa. Sytytin kynttilän hänen muistolleen.
Anna

Jane kirjoitti...

Kiitos, että kirjoitit tästä. Itse en vain pystynyt, vaikka yritin. Itku multakin on tullut tämän uutisoinnin parissa.

Eniten mua viiltää se, että on 10-vuotias ei halua mennä isälleen. Tiedän, ettei hän koe siellä fyysistä vakivaltaa, mutta asiaat ovat silti pielessä, kun vielä viiden erovuoden jälkeen lapsi ei isälleen halua vaan tarttuu minuun.

Olemme taas, tälläkin hetkellä lastensuojelun selvityksen alla, koska lapsen reagoinnista isän luo lähtemiseen (itkua, migreeniä, oksentelua) tehtiin lastensuojeluilmoitus. Nyt näyttää siltä, että mitään apua ei taaskaan ole luvassa. Ne vaan selvittää, ja toteaa, että hyviä vanhempia olette kumpikin, jatketaan entisellä tavalla. Piste.

Olisi paljon listtävää tähän, mutta tuossa pääkohdat. Kuten mediassa nyt otsikoissa olevassa tapahtumassa, minuakaan ei uskota, kuten tuonkaan tytön äitiä ei uskottu. Ahdistaa, viiltää ja itkettää, vaikka mitään noin kauheaa en usko meille ikinä käyvän. Mutta vähempikin kauhea riittää.

Elina kirjoitti...

Itkuhan siitä seurasi täälläkin kun tapauksesta menin lukemaan. Niin järkyttävää ja kamalaa. Miten kukaan voi tehdä sellaista ja erityisen ahdistavalta tuntuu ajatella tytön pelkoa ja kipua.

Nimetön kirjoitti...

niin moni jakaa saman olon, kokemukset ja ahdistuksen. kiitos kun kirjoitit tästä, pelkkä sun ajatusten lukeminen tuntuu terapeuttiselta.

Eeva

Heli kirjoitti...

Anonyymi: Joo, hyvin ristiriitaiset ja herkät tunnelmat oli mullakin. Monta päivää. Mä olen miettinyt ihan samaa kuin sä eli sitä kuinka monelle ihmiselle tämä tapaus jättää varmasti elämän mittaisen haavan. Kun joutuu miettimään olisiko pitänyt toimia toisin ja missä kohdin? Painia sen kanssa, että ehkä on osasyyllinen. On siinä rangaistusta, huh huh. Kun mäkin olen jollain hassulla tavalla ajatellut, et mun olisi pitänyt pelastaa tuo pikkuinen tyttö :(

Sarmanda: Todellakin. Mä yritin pysyä tästä ulkopuolisena ja tietosuojassa, mutta en onnistunut. Ja toiset tapaukset ottaa ehkä lujemmalle kun toiset. Mulle tämä tapaus oli jotenkin todella vaikea, sitä yhtään analysoimatta. Tunnetasolla se tuntui vaan ihan järisyttävän pahalta, tuntuu yhä. Väitän että se on sitä äitiyttä ja ihmisen luontaista humaaniutta: ei näin voi toiselle, pienelle ja avuttomalle, kukaan tehdä. Kutsukaa naiviksi, mutten usko pahuuteen vaan hyvään. Siksi aina tällaista pahuutta kohdatessani menen hitusen verran rikki. Kestää hetken korjata itsensä, uskoa taas hyvään. Mutta niin aion tehdä ja niin olen taas tehnyt. Ja olet niin oikeassa siinä, että mittasuhteet jos mitkä ovat jälleen saaneet varsinaista ravistelua.

Anna: Tiivistit niin hyvin myös mun tunnelmani etten oikein osaa tähän sanoa mitään. Paitsi että lämmin valo palaa meilläkin, siellä missä tyttö nyt on, on rauhaa, lepoa ja rakkautta. Se ajatus lohduttaa.

Jane: Voi Jane! En oikein tiedä mitä sinulle voisin vastata, paitsi lähettää valtavasti voimia taistella asianne puolesta! Kyllä minunkin korvaani kuulostaa oudolta, jos yhä edelleen lapsi ei tahdo isälleen mennä, noin monen vuoden jälkeen. Osaako/uskaltaako lapsi kertoa miksi ei halua mennä? Miksi, voi miksi ette saa apua? On niin avuton olo minullakin, kuinka auttaa? Toivon täydestä sydämestäni ettei mitään vähemmänkään kauheaa teille satu. Lähetän sinulle suuren, lämpimän halauksen ja toivon että edelleen jaksat taistella. Ja uskoa. Usko asiaansa, jos mikä, voi moninkertaistaa ihmisen voimat. Minä tiedän sen kokemuksesta.

Elina: Niin, toisaalta ajatelee ettei olisi pitänyt lukea ollenkaan ja toisaalta miettii, että oma mielikuvitus voi tosiaalta olla vielä kamalampi kumppani tässä asiassa... mene ja tiedä. Kyllä tämä tapaus on niin valtavan ahdistava, ainakin jos osaa eläytyä pienen lapsen maailmaan. Ja vaikka kuinka ahdistavaa ehkä onkin, sen taidon halua itselläni säilyttää.

Eeva: Kiitos. Pakko oli kirjoittaa, vaikkei tekstin lukeminen varmaankaan mitään lepoa lukijoille tarjonnut. Silti, en voinut vaieta.