Hormonihirviö - minäkö?

Kaikki blogimme runsaat mieslukijat, seuraa tiedotus teille. Tämä kirjoitus tulee nyt käsittelemään hormoneja ja naisten asioita, joten teitä ei välttämättä koko kirjoitus ihan kamalasti kiinnosta. Lukea toki saatte, mutta olkaa siis huolella varoitetut!

No huh huh! En taida mäkään jäädä kuuntelemaan näin huonoa läppää.

Mutsi hei, oikeesti. Ei ketään kiinnosta.

Puhutaanpa siis naiset PMS-oireista. Kyllä, juuri niistä! Mutta alkuun hieman taustatietoa meikäläisestä. Minä siis kuulun niihin friikkeihin naisiin, jotka eivät elämänsä aikana juuri ole menkoistansa kärsineet. Ei vatsakipuja, ei kramppeja, ei hormonimyrskyjä eikä oikeastaan minkäänlaisia PMS-oireita. Usein itse asiassa unohdan koko homman kunnes sitten ne jälleen muistuttavat olemassaolostaan. Kätevää, helppoa, suorastaan mukavaa.

Moni uhkaili tilanteen muutuvan ensimmäiseen raskauteen. Povattiin vuosisatojen tulvia, hirmuisia kramppeja ja suorastaan infernaalisia hormoniraivoja. Olin varustautunut, varoitettu ja ennalta peloteltu. Odotin.

Eikä mitään. Ei niin mitään. Hormonit heilahtelivat hieman imetyksen tahtiin, mutta eivät mitenkään hirmuisesti. Lähinnä herkistelin ja itkeä tihuttelin liikuttaville asioille kuten vaikkapa vaippamainoksen vastasyntyneille, tiedättehän? Kukapa ei.

Jaa niille hassun näköisille kurttunaamoille vai?

Me isin kans nauretaan mutsi sulle ja sun murinoillesi.

Mutta nyt, tässä kuussa. Rauh! On meinaan sitten lievästi ilmaistuna ärsyttänyt viime päivät. Sillä tavalla oudosti, selittämättä. Olen vain äyskähdellyt, hermostunut herkästi ja olla murjottanut. Kaikkea sopivassa suhteessa. Nytkään en näemmä kovin pitkiä lauseita saa aikaiseksi, tämä varmaan kuvaa ärripurri-minääni oikein hyvin. 

Tajusin sitten viiveellä tänään, että tämä on nyt varmaan ihka elävänä sitä paljon puhuttua PMS-oireilua? Tällaistako se on? Että ihan kaikki vaan ärsyttää, oikein vatsanpohjassa kutittaa kun riepoo. Enkä edes aina tiedä mikä. Miehen liian iloinen naama, sotkuinen keittiö, luminen maisema, hiusten väärä malli, ilmassa väreilevä haju, silmässä nykivä elohiiri, kuun asento... huoh. 

En tykkää tästä laisinkaan. PMS, mene kotiisi. Hushus! Äläkä tule tänne enää koskaan.

Hihi, mutsilla on känkkäränkkä.

Tuu vaan toistekin, meillä on isin kans ainakin tosi hauskaa!

Pääsiäispaussilla

Ohhoh! Tuli parin päivän paussi kirjoittelemiseen, aivan suunnittelematon sellainen. Oliko teillä meitä jo ikävä? Hassua kyllä, meillä oli teitä. Tai no, ainakin mulla oli, Nasu ei juuri ole asiaan mitään kommentoinut.

Tsihihi. No joo, oltiinhan me hetken aikaa piilossa.

Enkä muuten kerro mitä kaikkea jäynää olen saanut viime päivinä aikaiseksi.

Pääsiäispyhiä ennen meiltä kyseltiin useammaltakin eri tahoilta, mitä meinaamme touhuta. Vastaukseni oli lyhyt ja ytimekäs: "ei yhtikäs mitään erityistä, olla möllötellään vaan perheen kesken". Ja sitä me toden totta olemme nyt viime päivät tehneet. On ollut ihanaa!

Asetin pyhille yhden ainoan "täytyis saada aikaiseksi" -tavoitteen: oman vaatekaappini siivouksen. No, en sitten saanut sitäkään tehtyä, sillä en ole tehnyt oikeastaan mitään. Osittain ehkä harmittaa oma saamattomuus, osittain on niin laiskanpulskea olo ettei jaksa harmittaa sekään. Kyllähän sen vaatevuoren ehtii perata jonain toisenakin päivänä. Ei se nyt suoranaisesti minnekään ole karkaamassa, valitettavasti.

Tänään olimme äitini järjestämällä perinteisellä pääsiäisaterialla. Äitini on, monen muun asian ohessa, jumalattoman taitava kokki. Niinpä miehen kanssa valmistauduimme ateriaan syömällä koko päivän aikana pelkän aamiaisen. Ihan varteenotettava saavutus ottaen huomioon että päivällinen oli vasta iltapäivällä.

 Hei HALOO mutsi! Ei me nyt vielä voida lähteä, Barba ja nallukka oli jääny mun huoneeseeni!

Härregud sentään, ilman näitä en kyllä lähde minnekään. Kummallekin poskelle yks pehmo, niin sen olla pitää.

Nyt on sitten rehellisesti ylensyönyt olo. Tarjolla oli jättikatkarapuja, lammasta, erilaisia salaatteja, suklaata, jätskiä ja paljon, paljon muuta. Miksi, voi miksi sitä aina syö itsensä kipeäksi? Se on näemmä asia jota en vaan ikinä opi. 

Varmaan ylensyön kuolinvuoteellanikin. No, lähdenpähän täältä sitten reppu täynnä ja mieli levollisena, huonomminkin vois kait päivänsä päättää. 

Tämä on jälleen niitä asioita missä ihminen ei taida muuttua, ihan sama juttu kuin vaikka myöhästelemisessä. Aina vitsailimme miehen kanssa, että myöhästymme varmaan omasta vihkimisestämmekin (kuten olemme meinanneet myöhästyä lähes joka häistä jonne meidät on ikinä kutsuttu) ja kas vain! Niinhän sitten painoimme nasta laudassa Strippiä kohti kappeliamme - viittä vaille myöhässä omista häistämme.

Jos mulla olis kiire ni mä menisin tällä koiralla.

No haukku, hopi hopi, eiköhän mennä täyttä laukkaa sit mummin luo. Mä en ala myöhästelemään niinku porukat.

Vaikka kevät ei vielä täällä olekaan (päivällä leikkipuistossa satoi prkl lunta, toim.huom), on ihanaa pukea nasukkaa jo keväisempiin vaatteisiin. Varsinkin kauppareissuille ja vierailuille voi pukea ihan vaan pelkän villatakin ulkovaatteeksi, sillä pärjää jo mainiosti. 

Kyllä se ipana vaan on niin söpö kun päällä ei aina ole se pelkkä toppahaalari. Vai mitäs sanotte?

Joko me lähdetään, lähdetkö sä isi oikeasti siinä talvipalttoossasi? 

Mutsi hei, pitäiskö isin vaihtaa joku siistimpi takki?

Siis ihan tosi hei! Iskä meinaa lähteä tuossa karvareuhakkeessaan. Mutsi mä en ala.

Isi hei, oikeasti. Nyt kyllä vaihdat sen johonkin särmempään. Vetää mykäksi tuollainen rötväily.

Tipujen pitkä perjantai

Koska en ole uskonnollinen ihminen rohkenen toivottaa kaikille hyvää pitkäperjantaita. Meille tämä päivä on ollut sangen ihana; nukuimme myöhään, olemme haahuilleet kotona ja ulkona, syöneet hyvin ja vain olla möllötelleet. Kiireetöntä aikaa, aikaa yhdessä.

Muistutin miestä, että tämähän on tosiaan sinulle vain normipäivä. Minä se tässä juhlin neljän päivän lomaa siinä missä mies ja Nasu elävät ihan perusarkeaan. "Pitää paikkansa ja se on vain oikein" mies vastasi ja niinhän se on. 

Yhtäkkiä muistin miltä tuo ihana arki lapsen kanssa kotona tuntui. Ei väliä viikonpäivästä, pyhistä ja lomista - jokainen päivä oli samanlainen, itse määrättävissä oleva puhdas canvas, jolle heti aamusta sai alkaa piirtää juuri sen päivän kuvioita. 

Ei sillä, viihdyn töissä. On se vaan silti hassua miten nopeasti asiat unohtuvat ja kuinka sitä mukautuu arkeen kuin arkeen. Nyt elän työviikko-arkea, jossa tällaiset ihanat pitkät viikonloput tuntuvat luksukselta. Aika aikaansa, kuten sanotaan.

No mut hei mutsi, on mustakin ihan kivaa et sä olet koko päivän kotona. 

Kotona olen laittanut perinteisiä pääsiäskoristeita esiin. Osan kanssa olen onnistunut, osan ovat perheen terminaattorit onnistuneet teurastamaan. Meillä oli jo ennen Nasua Rikin kanssa sellainen ikuinen sota siitä kuinka pääsiäistipuja ei saa/saa teurastaa. Eli Riki parhaan kykynsä mukaan, minua vältellen, tuhosi legioonan pikkutipuja. Ihan joka pääsiäinen. Viattomia, keltaisia pikkupörhöjä.

Nämä koristeet ovat vielä toistaiseksi saaneet olla rauhassa.

Sitkeästi silti joka vuosi yritän. Tänäkin vuona ostin kaksi laatikkoa tipuja, muutamia pupuja, ruohot ja kukkia. Mutta nyt pääsiäiskoristeideni kimpussa ahertaa eläimen lisäksi kaksikätinen tuholainen. Salamannopea, tuhovoimainen ja itsepäinen. Tunnen kuinka taistelen hävittyä sotaa. Katsokaa vaikka sotamme viatonta uhria, armoa anelevaa tipu-parkaani.

Ei se ennen tätä pääsiäistäkään enää kauhean terveeltä näyttänyt.

Mutta nyt, voih! Nyt sitä ei enää tunnistaisi tipuksi. 

Kalju möntti joka näyttää katseellaan anelevan "Kill me, kill me!"

Siinä missä tipu anelee armoa, on Nasu herttaisen tietämätön (lue: välinpitämätön) tipu-paran kärsimyksistä. Ipana sen kun painaa eteenpäin. Virtaa on vaikka muille jakaa, minkä ansiosta tänään ulkoiltiin peräti kolmeen otteeseen. Ja kuten tapana on, itte piti päästä pukemaan.

 Hitto ku on hankalat nämä nauhat, kuka idiootti näitä oikein suunnittelee?

Perhana, hyvin se menee näinkin!

Nyt alamme miehen kanssa katsomaan leffoja, teimme illansuussa pitkästä aikaa reissun Makuuniin ja haimme kerralla parikin leffaa. Viime leffaillasta onkin aikaa. Joten meikäläinen kaivautuu nyt villasukat jalassa entistä syvemmälle tänne sohvan pohjalle, oikein ihanaa pitkäperjantain iltaa teillekin!

 Hei rakkaat katsojat, just te. Te siellä ruudun toisella puolella.

Halusin vain tulla toivottamaan teille vielä oikein hauskaa pääsiäistä!

Munavaras

Nasu ja mies viettivät tänään mukavaa matkapäivää mummin kanssa hakemalla miehen pikkuveljen tämän opiskelukaupungista Tampereelle pääsiäisen viettoon. Minä tyttö se vein Minin heti aamusta määräaikaishuoltoon (meillä nämä roolit ovat toooosi perinteisesti sukupuolittuneet) ja pelkäsin henkeni edestä megalaskua. 

Ja kattia kanssa! Autohan on niin helmessä kunnossa kuin vaan olla ja voi. Selvisimme minimilaskulla ja hyvällä mielellä, jeejee! No, eipä autolla ole ajettu vielä 50 000 kilometriäkään. Tiedän, tiedän, ketä nämä autojutut kiinnostavat? En tiedä kiinnostavatko itseänikään, mutta tulipahan nyt kerrottua. Kaikille niille lukuisille automies-lukijoillemme tiedoksi jotta millaisella kiesillä sitä täällä päässä oikein kuljetaan.

Iltapäivällä tapasin kaivatun ystävän hyvän ruoan merkeissä. Ystävä on saanut pienen ihanan tytön puolisen vuotta sitten ja viimeksi olemme tavanneet marraskuussa. Eli nyt oli viime vuoden vauvelista kuoriutunut suurisilmäinen ihanuus, joka hieman vinosti hymyillen vastaili lepertelyihini. Voi pikku-L, valloitit sydämeni kertaheitosta!

Oli niin kivaa taas jutella ystävän kanssa, on ollut häntä ikävä. Kuten jokin aika sitten kerroinkin on aika ollut viime aikoina hieman kortilla ja siitä ovat kärsineet ennen kaikkea ystäväsuhteet. Toivotaan, että unelmatehdas kohta pössäyttää jotain valmista ulos ja aikaa vapautuu muuhunkin. Niin, ja voin vihdoin paljastaa teille mitä täällä olen viime viikot oikein höyrynnyt.

Illalla kävimme pääsiäismuna-ostoksilla, sillä ne unohtuivat viime kauppareissulla. Eikä pääsiäistä ilman munia, se on varma! Nasu oli aivan hurmiossaan munahyllyllä eikä se siihen päättynyt. Kotiin saavuttua meitä seurasi keittiöön seuraava näky.

Joo hei, mä löysin tuolta kassista tällaisen aarteen, varmaan huomasitkin.

Otin sit haukun, varmuuden vuoksi.

Mitä sä siinä marmatat? Olihan se testattava.

Mmmm... pehmeä, mutta samaan aikaan ihanan makoinen maku. Täyteläinen, pehmeän notkea, juokseva. Pidän.

Niin, ipana oli aivan oma-aloitteisesti takavarikoinut kauppakassista suklaamunan, kuorinut sen ja pistänyt suuhunsa. Fiksut vanhemmat eivät tietenkään olisi edes jättäneet koko pussia eteiseen lojumaan, mutta koska me olemme näemmä hyväuskoisia hönttejä, jäi herkkupussi vartioimattomana eteiseen. Nassikan kanssa. Kaksin. = Virhe.

Ja mikäs keltainen se täällä lymyää, jokin ekstraherkkuko?

 Tungen vauhdilla tämän kaiken kitaani ennen kuin iskä ehtii apajille.

Näin, tungen tän herkkupalleron kokonaan suuhuni. Kerralla.

Eiku hei, ei mun leuat veny koko munan mitalta.

Vaatekoot, no nehän on lähinnä ohjeellisia

Tänään äidin ihan itse neuloma villatakki pääsi ensikäyttöön. Tiedän, vasta. Onhan siitä jo jonkin aikaa kun esittelin sen, mutta ei vain ole ollut sellaista luontaista tilaisuutta kiskoa sitä ipanan päälle. Oli niitä lämpimän keväisiä päiviä ja niihin se tuntui jopa hieman liian kuumalta. No, olin tietenkin väärässä, eihän se nyt toki huhtikuussa liian paksu ole, mutta sen fiiliksen mukaan mentiin.

Nyt ulkona on puolimetriset kinokset ja lunta enemmän kuin jouluaattona. Jos ei kalenteriin katsoisi, luulisi olevansa keskellä sydäntalvea. No okei, kyllähän nuo ihanan valoisat päivät kavaltaisivat kevään jo olevan täällä. Sillä valon määrä, se se on ainakin minulle kevättä aidoimmillaan.

Nonni, olkaa sit kans rehellisiä. Miltä mä näytän tässä? 

Onko ok vai näytänkö yhdeltä niistä lapsista, jotka pakotettuina tepastelee mutsiensa dorkissa luomuksissa?

No hittolainen mutsi, tämä huppu on ainakin aivan liikaa.

Mä mikään punahilkka ole... *jupinaa*

Kiitos myös tsempistänne mollifiiliksiini. Tarkoitukseni ei ole kiusata teitä ja olen tosi pahoillani että näin kutittelen uteliaisuuttanne, mutta kun ei voi paljastaa, ei voi. Hö! Sen verran voin kertoa, että nämä seikat joiden parissa nyt painiskelen, liittyvät vaatimattomasti aika lailla kaikkeen elämässäni: työelämään, perheeseen, tulevaisuuteen ja omaan itseeni. 

Mitä? Liittyykö ne asiat siis muhunkin?

Kerroppa mutsi lisää!

Ja jotta hetkellinen surkeus olisi kunnolla huipussaan toi posti tänään ihanat Albababyn punaiset kukkahaalarit. Innosta täristen kiskoin ne Nasulle ja... Perkele! Liian pienet! Saakelin Albababy, opetelkaa jo tekemään standardikokoisia, kokolappujenne mukaisia vaatteita! 

Että mua kismittää nämä hirmuiset variaatiot vaatekoissa, juuri kun opit nassikkasi koon, on se sitten kivasti eri merkeillä eri. Helkkari, jopa samalla merkillä eri vaatteet ovat eri kokoisia. Koita nyt siinä sitten vaatettaa lapsesi, hmph! 

Mitä sä nyt mutsi taas vaahtoat? 

Mä voisin ottaa lasillisen tätä. Ota säkin, tulee parempi mieli.

Vastavirtaan

Olen elämässäni toiminut usein täysin toisin kuin valtaosa. Tehnyt välillä juuri niin kuin on varoiteltu että "älä tee". Ja nyt puhun siis hieman suuremmista elämänvalinnoista kuin hiusväreistä. 

Välillä valinnut jotain niin erilaista, että läheiset ovat vain pyöritelleet päätään, välillä jättänyt jopa kertomatta. Elämäni päätöksiä tehdessäni ei erilaisuuden tavoittelu ole missään nimessä ollut mikään arvo, niin vain on tapahtunut intuitiota seuratessani.

Uskon vakaasti siihen, että ihmisen tulee elää itsensä näköistä elämää. On otettava oma elämä haltuunsa ja tehtävä siitä sellaista, mitä haluaa. Ei niitä kuvioita kukaan muu tule muuttamaan, harvoin ainakaan positiiviseen suuntaan. Paikallaan istumalla ja vain muutosta odottamalla harvoin tapahtuu mitään. Paitsi ajan ja mahdollisuuksien ohimarssia.

Ai jaa. Mä kyllä istun tässä hievahtamatta ja odotan että Pikku Kakkonen alkaa.

En hievahdakaan.

Kas niin mutsi, taas kannatti vain olla ja odottaa. Nyt se alko!

Hei älä nyt enää toljota siinä. Hieman katselurauhaa, kiitos!

Mutta ei se aina helppoa ole, ei todellakaan. Itse asiassa olisi niin paljon helpompaa toimia kuten "kaikki muutkin". Hyväkään itsetunto, luottamus vaistoihinsa ja siihen että tietää mitä tahtoo ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että jokainen meistä epäilee joskus. Varmatkin asiat voivat oikeana hetkenä tuntua erittäin epävarmoilta.

Tällä hetkellä elän elämässäni jälleen vaihetta, jossa olen luovimassa vastavirtaan. Lujaa. Toimimassa selvästi eri lailla kuin suuri enemmistö. Näin on tapahtumassa useankin asian suhteen ja kaikki ne ovat kyllä täysin itse päätettyjä asioita. Tarkoitan, että olisin aivan hyvin voinut niiden kohdalla valita toisinkin. 

Mutta erinäisistä syistä johtuen olen jälleen oman tieni valinnut, sen ruokkoamattoman sivupolun jota ei paria askelta pidemmälle näe. Ja voi pojat, se minua kihelmöikin! 

Samoin tänään on erään asian tiimoilta ollut hieman alakuloinen ja surullinenkin olo. Tiedän, että olen itse tälle polulle astunut, mutta silti aika ajoin katson haikeana niitä muita, jotka sitä turvallisempaa polkua näyttävät tallustavan. 

Nyt on se aika. Kyseenalaistan, mietin ja pähkäilen. Olen hieman surullinen. Tämä päätös on, kuten päätökset aina, samaan aikaan myös luopumista jostain. Kun jotain saa, luopuu jostain. Toivotaan etten joudu luopumaan ikuisiksi ajoiksi. 

Niin, olo on tänään ollut hieman mollivoittoinen ja surkea. Kyllä se taas tästä.    

Kiitollisena takkatulen loimussa

Istun sohvannurkassa, takassa palaa ihanan lämmin ja rauhoitttava takkatuli ja katselen ikkunasta ulos. Ikkunan takana vanhat lehmukset seisovat tyynenä kaunis lumivaippa yllään, on hiljaista ja rauhallista. Niin ulkona kuin täällä sisälläkin. 

Paitsi että, nyt on HUHTIKUU! Eli kevät. Missä helkkarissa se mulle luvattu kevät nyt on? Kysyn vaan. Kaukana on auringonpaiste ja sulat, korkojen alla kopisevat kadut. Tilalla ovat valtavat kinokset, taivaasta tauotta tippuva lumisade ja maisema kuin suoraan joulukortista. Mitä ihmettä tapahtui sille nurkan takaa jo esiin pilkistäneelle keväälle?

Oiskohan se täällä purkissa piilossa?

Älä huoli mutsi, mä tsekkaan.

Älä isi siinä yhtään väijy, mä löysin tän eka.

Sä saat ton rasian jo oot kiltisti.

Tänään on myös ollut vuoden vaarallisin ajokeli. Tampereen moottoritiellä on ollut yli viidenkymmenen auton ketjukolari, jumalaton kilometrien suma jonka syövereihin mieskin tunneiksi jumittui. Varsinaiseen modernin ajan mustaan aukkoon.

Itse meinasin saada naapurikaistan auton kylkeeni ja Minin ojaan, sen verran läheltä on pitänyt itselläkin. Mutta kuin ihmeen kaupalla istumme nyt koko perhe turvassa kotikolossamme, kauniisti loimuavan takkatulen ääressä. 

Tällaiset päivät saavat miettimään sitä kuinka ehkä sittenkin olallamme istuu pieni, mutta pippurinen suojelusenkeli. Se sellainen, joka näyttää ulkoisesti hentoiselta, mutta joka kyllä suojelee omaansa. 

Ei voi kuin olla syvästi kiitollinen, että täällä sitä ollaan terveinä ja turvassa. Tällä hetkellä on nimittäin niitäkin koteja, jotka ehkä juuri nyt saavat suru-uutisia. Arkinen maanantai ei enää olekaan arkinen eikä elämä ikinä ennallaan. 

Voi, ollaan onnellisia siitä että olemme turvassa. Pysykäähän tekin kaikki turvassa, ottakaa enkeliänne rohkeasti kädestä kiinni!

Antiaprillia

Tarkoitus oli keksiä teille tänään jokin naseva aprillipila. Olimme miehen kanssa puhuneet unelmallamme hämäämisestä; ideana oli paljastaa, että se unelmamme on turkkilais tyylinen hammam ja kebaberia, yhdistettynä. Eli paikka jossa voi sekä kylpeä että syödä kebabia, vaikkapa samaan aikaan. Sellaisen me perustaisimme.

Vakuutin miehelle ettei se menisi ikinä läpi. Kukaan ei uskoisi että unelmoisimme jostakin sellaisesta, joskin bisnesideana moinen voisi olla jopa pelottavan toimiva. Kukapa ei tykkää kylvyissä lillumisesta, hieronnoissa makoilusta ja herkullisen kebabin maistelusta? Mutta ei, en sitten lähtenyt edes yrittämään. Taidan olla tylsä.

Hetkonen, annas kun mä mietin.

Juu-u, kebabia kylvyssä, maistuis ainakin meikäläiselle.

Itse asiassa minua ei ole jekutettu tänään laisinkaan. Edes Aamulehden jokavuotiseen jäynään en mennyt, itse asiassa sivuutin koko jutun täysin sitä huomioimatta. Nuorempana rakastin kunnon aprillipiloja, rakastan kyllä vieläkin. Mutta minne ne oikein katoavat? 

Samalla tavalla unohdimme, että tänään on vihdoin se virpomispäivä. Olimme suunnitelleet pukevamme Nasun noidaksi ja lähtevämme kiertämään, mutta ehei. Se meni sitten täysin ohi kun vasta mummolassa tajusimme jotta tänäänhän sitä pitäisi varpu kourassa olla heilumassa. Ei viikon päästä.

Mennään! Lähdetään nyt mutsi!

Sitä virpomista tekemään, te lupasitte.

Miten nämä nyt menevätkin ohi, kaikki nämä pyhät ja tapahtumat joita etukäteen oli suunnitellut juhlistavansa? Ne jotenkin mystisesti livahtavat kohdille, varoittamatta, salakavalasti. Ikään kuin niiden saapumista ei olisi nähnyt laisikaan. Vaikka tietenkin on, siellähän ne ovat almanakassa olleet aina vuoden alusta saakka.

Tämä amatööriäidin mokaus ei lupaa hyvää tulevaan. Voi sitä surkeuden määrää ja mittaa, jos moinen unohteleminen jatkuu kun ipana on vanhempi. Tällä kertaa selvittiin kunnialla, mitä nyt lähinnä itseä harmitti, mutta tiedän että jatkossa tämän kaltaisista mokista tulee kalliimpia. Niitä, joita nassikka muistelee vielä aikuisiällä tyyliin "meikäläisen mutsi sitä vallan unohti virpomispäivät - en raasu ikinä päässyt edes virpomaan kuten muut lapset". Huoh.

**************

PS. Minuminussa on kevätale ja vaatteita jopa -50%. Ja ei, tämä EI ole aprillijäynä :)