Raivolandiassa

Terveisiä raivolandiasta. Olen aivan raivoissani, jokainen hermosäie tykyttää tahtia hermojen menemiselle, totaalisella raivokohtaukselle ja itsehillintäni rippeidenkin romahtamiselle. Jaa miksikö? No kah, minulla on uusi läppäri ja me emme lievästi sanottuna ole oikein löytäneet toisiamme.

Ensinnäkin, käyttötukemme sitten asensi uuden koneen mukana minulta mitään kysymättä myös uuden käyttöjärjestelmän, joka lievästi ilmaistuna kusee useammassakin kohtaa. Lisäksi navihiiri, se jota olen vuosien saatossa läppärissäni tottunut käyttämään, ei tottele. Mitään.

 

Puhumattakaan näistä näppäimistä - luoja paratkoon mitä vahinkoja olenkaan jo saanut aikaan yksinkertaisesti vain siksi, että tämä typerä prkl kone toimii täysin järjenvastaisesti. Kohta en kuulkaa tottele minäkään, se on vissi ja varma.

 

Muistatte ehkä kuinka koneeni hajosi jokin aika sitten ja sain väliaikaiskoneen käyttööni. Siinä oli hukassa ihan kaikki, kirjanmerkeistä käyttäjään. Mutta sentään konemalli ja käyttöjärjestelmä olivat tuttuja. No, nyt on vanhasta koneesta saatu kyllä tiedot talteen, mutta tämä käyttäjäpä ei ole päivittynyt uuteen kone- ja käyttöjärjestelmämalliinsa samassa tahdissa. Ehei, käyttäjäparka on ihan muissa maailmoissa. 

 

Lopetetaan siis viikottaisen kauppareissumme jälkeisiin kuviin, joissa pikkuapulaisemme ahkeruus pääsee oikeuksiinsa. Jos yhtään enempää tämän &%* koneen parissa nyt aikaani vietän, tapahtuu konemurhia.

Mitä saisi olla sinne jääkaappiin?

Pistetäänkö vaikka jogurttia?

 

 Tjaa, mitäs muuta täältä löytyy...

 

Kiivejä! Niistä tykkää kaikki.

Ota säkin mutsi yksi niin johan alkaa mieli tyyntyä.

Matalassa majassa

Posti toi kotiimme viime viikolla muutaman uuden kaverin, minkä seurauksena kotiin saatiin suuren suuri pahvilaatikko. Ja sehän on selvä mitä sille piti tehdä. Nasulle maja, tietenkin!

Böö, mä oon Nasun maja. Ja mä Nasun Barba.

Mikäs örkki se tohon on ilmestynyt?

Itse muistan lapsuudestani nimenomaan majojen rakentamisen hauskuuden. Siitä purkamisesta ja kamojen paikoilleen roudaamisesta en tietenkään ollut niin innostunut, kukapa järkevä lapsi olisikaan, mutta itse se ihana rakentamisprosessi. Ai että! 

Ja sitten se fiilis, kun sain ryömiä sisälle omaan majaansa piiloon ulkomaailmalta. Siellä saattoi nököttää piilossa muilta, hihittää itsekseen kuinka kukaan ei tiedä missä mä olen. Ja tietenkin salakuunnella kaikkia muita.

Lapsi sisään, karvainen kaveri ulos.

Meillä majasta tykkäävät ihan kaikki.

Minä poika kaivaa ruoputan.

Hei, koputitko sä? Mulla oli tässä vähän hommat kesken...

Ja hei, muistutetaanpa vielä että vastausaikaa Nasun suureen Päivän asu v. 2011 -arvontaan on vielä huomiseen. Eli vastatatkaa ihmeessä ja kertokaa oma suosikkinne. Kuten tunnettu slogan niin maan fiksusti julistaa, vain vastaamalla voit voittaa.

Voittaja paljastetaan huomenna, vähän tähän tapaan - TADAA!

Arvasittekos et se on mä joku tuolta esiin ryömii?

Perhepotretissa

Tänään koitin saada osuvampia kuvia vielä siitä Minu Minun ihanasta Aito-puuvillapaidasta, jota aiemmin hehkutin Minu Minu -postauksessani. Malli on siis tosi söpö ihan sellaisenaankin, menisi tunikasta jos olisi hitusen pidempi. Ehkäpä se seuraava koko olisikin hieman tunikamainen, täytyykin kokeilla. 

Näissä kuvissa Nasulla on yllään se pienempi koko eli 80/86 (1-1,5v).

Minä juon vain maitoa.

Se on herkullista, täyttävää ja terveellistä.

Tämä paitakin on sellainen Hilja Maitotyttö -paita.

Ja minä tietenkin se Hilja. Hiljainen kun olen.

Illemmalla hauskuttelimme napsimalla perhekuvia. Mies huomautti sangen osuvasti, että blogin vuoksi Nasusta tulee kyllä otettua säännöllisesti kuvia, mikä on loistava asia. Kolikon kääntöpuolena vaan kuvat, joissa me olemme mukana, jäävät paitsioon. Ja tämähän on aivan totta.  

Ai-van. Ei olla lähdetty pilaan näitä kuvia vanhusten naamoilla.

Eipä hätää, tänään korjattiin asia. Ensin napsin potretteja nasukasta ja miehestä, joista jokaisessa oli vähintäänkin herjat ilmeet. Toisaalta, eipä noista kavereista kauhean stabiilejä ilmeitä irti saisikaan.

Hei älä tuu meitä kuvaan!

Mutsi hei, tossa röhnöttää joku lievästi kieroon katsova tyyppi tossa mun olkapäälläni.

No joo, rehellisyyden nimissä aikas oikean kuvanhan nämä otokset meistä antavat. Olisimme varmasti varsinainen ammattikuvaajan kauhu, jos jotakin virallisempaa perhepotrettia lähtisimme yrittämään. 

Nauramme edelleen aivan kippurassa miehen lapsuudessa otetulle perhepotretille, jossa mies veljineen poseeraa vanhempiensa kanssa mätsäävissä, äidin rakkaudella kutomissa villapaidoissa (pinkissä, lilassa ja kanariankeltaisessa). Sitä hulabaloota olisi kyllä vaikea panna paremmaksi, meidänkään.

Ensin nassut vakavina tuokiokuva normi-illasta: mies kokkaa, naiset peuhaavat. 

Äkisti kokki riehaantuu, naiset olla tursastelevat leukoineen päivineen.

Lopulta kokista kuoriutuu varsinainen hevimies, mutsi nielee kielensä ja lapsi taantuu puolijauhoisen näköiseksi. 

Sekaisin on koko perhe. 

Niin että miettikää nyt tarkkaan. Tällaisten kahjojen toilailua te päivittäin seuraatte. Olen pahoillani, ne fiksut ja älykkäät blogit todella ovat jossain aivan muualla.

Aamutorkun neuletehdas

Terveisiä neuletehtaalta! Osa teistä ehkä muistaakin kuinka villapöksyjen neulomisen jälkeen puhkuin onnistumisen riemua ja kerroin seuraavaksi aloittavani hupullisen neuletakin neulomista. No, tästähän on jo aikaa ja olette ehkä pohtineet, josko menin haukkaamaan hieman runsasta palaa kaikkinen neule-uhoineni? 

Ei hätää, neuletakki on huppua vajaa valmis. Se on vain ollut telakalla aikas yllättävästä syystä. Minä olen nähkääs neulonut tilauksesta noita villapöksyjä. Kuvitelkaa, minä! 

Ensin tuli yksi tiedustelu, sitten toinen. Kainon ystävällisesti tiedusteltiin josko voisin neuloa pöksyt kysyjän lapsellekin. No mutta, passasihan se. Niinpä olen viime viikot neulonut noita tilauspöksyjä pientä korvausta vastaan ihmeissäni siitä, että ylipäätään kelpaavat. On tämä hassu maailma.

 Tällaiset ne villapöksyt siis on, mä voin toimia mallina. 

Vähän hassut ja itsetehdyn näköiset ehkä, mutta joka silmukka mulle rakkaudella neulottu.

Mutta voi pojat on ollut hauskaakin! On mukavaa neuloa ja vielä mukavampaa ilahduttaa toisia ja kuvitella pöksyni jonkun toisen natiaisen jalkaan jossain päin Suomea. Tänään sitten sain viimeiset pöksyt valmiiksi tältä erää ja jatkoin neuletakin hihoilla. Enää ei siis puutu kuin se pahuksen huppu, jonka haastavuutta pelkään jo ennakkoon. Mä kun en oikein osaa lukea ja tulkita noita kryptisia neulomisohjeita.   

Mutsi tuunas nämä mun pöksyni tuollasella pinssillä, kun oli neulonut piiiiikkasen liian pitkät henkselit.

Eli ei toi mun mutsi mikään pro-neuloja ole, todellakaan.

Tänään on ainakin Tampereella ollut ihan mielettömän kaunis ja aurinkoinen päivä. Eli kyllä, yritän puhua säästä, hampti-dampti vaan. Mies nimittäin kielsi minua kertomasta seuraavaa, sanoi että pitävät kaikki meitä aivan törkeän huonoina vanhempina, mutta jokin pikkupirulainen minussa tahtoo nyt kuitenkin jakaa seuraavan. Sillä itsestäni tämä kaikki tuntuu vaan niin uskomattomalta.

Kyse on siis tästä aamusta. Vietimme eilisillan miehen kanssa aamukahteen saakka jutellen ja haaveillen, etten jopa sanoisi unelmoiden. Niin, edelleen siitä meidän unelmastamme siis (josta en edelleenkään vielä voi sen enempää paljastaa). Tänään sitten heräsimme miehen kanssa kymmenen yli kaksitoista -hiljaisuuteen. Kyllä, luitte oikein. Kello 12.10.

Katsoimme toisiamme, toinen valitteli liian pitkästä nukkumisesta johtuvaa selkäkivistystä, toinen ihmetteli talon hiljaisuutta: 

- "Mites se nassseli, onkohan se vallan kuollut sinne huoneeseensa?" 

- "En mä ainakaan ole kuullut koko aamuna yhtään mitään, oletko sä?"

- "En, en yhtään mitään. Kävin aamuysiltä veskissä ja hiljaista oli kuin haudassa"

Just joo, kuolluthan mä.

Kattokaa ny mikä zombie täältä möyryää. Rauh!

Tursasvanhemmat lähtivät yksissä tuumin kohti nassikkansa huonetta, lievän syyllisyyden painaessa hartioita. Ihmettelimme miten emme olleet heränneet aiemmin, miksei nasukka ollut huhuillut kuten se aamuisin aina tekee? 

Vielä huoneen ovellakin oli hiljaista, ei kuulunut ääntäkään. Avasimme oven vain löytääksemme rakkaan lapsosemme tyynen rauhallisena sängystään istumasta ja kirjojaan lueskelemasta. Oven auetessa nassikka katsahti ovelle ja purskahti meidät nähdessään iloiseen naururupatteluun. Että hyvää huomenta vaan.

 No hei, mulla oli ehkä vähän muuta puuhaa aamulla.

Hävettää, ainakin ihan pikkuisen. Tunnen oloni varsinaiseksi laiskiaiseksi, oikeaksi turskaksi. Siellä me nukkua röhnötimme puoleenpäivään, ihan kuten ennen vanhaan (lue: aikana ennen Nasua). Ja lapsemme leikki & puuhasteli ilmeisen tyytyväisenä itsekseen. 

En olisi i-ki-nä uskonut, että taaperoarki voi olla tällaista. En olisi uskonut vaikka olisi kristallipallosta näytetty. Sen takia asiasta on ihan pakko kirjoittaa tännekin, ei sitä muuten usko. Joten kyllä, elämä lapsen kanssa on jatkuvaa ihmettelyä.

Otan ne vaikka hautaani mukaan

Tänään treffasin erään Huutis-myyjän, jolta ostin lisää niitä himoitsemiani kumieläimiä. Oli mukavaa kuulla, kuinka muutkin täysjärkisen oloiset ihmiset ovat näihin kirkkaan värisiin pikku epeleihin hurahtaneet. Myyjällä itsellään oli eläimiä yli sata kappaletta, joten hieman on meikäläisellä siihen tasoon matkaa. No, pikku hiljaa, elukka kerrallaan mennään.

Kuinka oli myyjä osannutkin pakata elukat näin ihaniin Muumi-kääreisiin, 

Nasun tämän hetken ehdottomaan lemppariin?

Jaa niin missä se paketti siis oli, joka mun piti avata?

Ai TÄMÄ! Mahtavaa, Muumeja!

Tänään kokoelmiani kartutti siis kaksi pyörillä kulkevaa kumieläintä; valkoinen villakoira ja keltainen mäyräkoira. Nämä kumieläimethän ovat sitä vesseleitä keräyskohteita, että niitä löytyy pyörillä ja ilman, junassa matkaavia ja eri värisiä elukoita. Ja jottei menisi liian helpoksi, variaatiota löytyy myös pyörien väreissä. "Kerää sarjan kaikki otukset" lienee liian mahtava haaste meikäläisellekin.

Katsotaas sitten mitä täältä löytyy...

Oho, uuden näköinen kaveri.

Hassua miten sitä tykästyykin tällaisiin kumihärveleihin. Myyjä itse kertoi, ettei hänellä (kuten ei minullakaan) ollut lapsuudessaan kumielukoita ollut, joten ei tämä meiltä selvästikään mitään paluuta omille juurillemme ole. Jonkinasteista nostalgiaa ehkä, mutta mitä muuta? 

 Tää hanhi kantais nyt näitä elukoita tälleen selässään.

Kun omaa reaktiotani mietin, päädyn aina siihen kuinka yksinkertaisesti vesselin näköisiä otuksia nuo vaan ovat. Taitavat vedota siihen lapseen minussa. Siihen, joka on edelleen erittäin hyvässä hapessa ja pinnalla minussa. Ja jos se minusta kiinni on, tämä sisäinen lapsoseni tulee kukkimaan minussa aina hautaan saakka.

Joten, jos ei Nasu vanhempana syty kumielukoilleni ja vaadi niitä lapsilleen leikkittäviksi, määrään täten ikään kuin testamenttina, että minut saa sitten haudata näiden elukoiden kanssa. Eipähän käy aika yksinäiseksi siellä arkussa.

Minu Minu!

Ai että! Olen kuulkaas löytänyt uuden vaatemerkin, josta olen aivan täpinöissäni! Tilasin nettikaupasta näitä merkin vaatteita jo jokin aika sitten, mutta olen odottanut hetkeä kun saan napsaistua niistä kuvia teille. Sillä sanoja paremmin vaatteiden ihanuudesta kertovat kyllä kuvat. 

Ja heti kärkeen todettakoon, että kyseessä ei missään nimessä ole maksettu mainos. Kyseessä on puhdas rakastuneen asiakkaan palaute, kiitosta aidosti hyvästä tuotteesta. Lahjomaton Heli testaa, nääs.

Mutsii! Tuu tänne! Se Minu Minun paketti saapui!

Avataan se nyt heti.

Merkki on nimeltään Minu Minu ja se on täysin kotimainen, suomalaisen suunnittelijan ja arkkitehdin Heidin perustama. Vaatteet tehdään Suomessa ja Virossa, luonnonmukaisista materiaaleista kuten 100% puuvillasta ja bambusta. Tuntuvat siis ihanilta päällä ja ovat laadukkaita, kokemuksesta voin vakuuttaa.

Tämä paituli on vielä ihanampi kun mä seison, se on kuin 

mekko suoraan 1950-luvun Suomesta ja nämä hihat.... Oho, anteeksi, puhelin soi.

-Haaallooo, Nasu puhelimessa.

Mutta entäs sitten se design! Ah ja oh! Juuri sellaista joka vetoaa meikäläiseen, voi miksei merkki tee aikuisillekin vaatteita? Vaatteet ovat minimalistisia, mutta niissä on aina jokin jekku tai juju. Tyyli, josta pidän itsellänikin. Harmi tosiaan etten mitenkään pysty sujahtamaan noihin nasukan vaatteisiin.

Nämä kumieläimet sopivat vallan mainiosti tähän mekkoon.

Mutsi yritti laittaa ton hupun mun päähäni, mut mä kiskaisin sen pois. 

Pitäähän tän pinninkin näkyä, eikös?

Voi että! Harmittaa se etten ole saanut otettua kuvia vieä yhdestä toisesta ihanasta paidasta ja parista takista, jotka tuolta tilasin. Alennusmyyntien aikaan kun nuo vaatteet olivat vallan ihanassa -50% alessa. Omasta kokemuksestani voin vakuuttaa, että ovat hintojensa väärtit.

Tosin, nyt seuraa ilouutinen: näyttivät olevan nämä nasukalle tilaamani vaatteet nyt myös -50% alessa, ainakin vielä tänään kun tsekkasin. Ihan vaan jos jota kuta kiinnostaa... 

Loppukaneettina hehkutettakoon vielä firman asiakaspalvelua. Oli meinaan niin laadukasta ja hyvää palvelua, että sanat vaan loppuvat kesken. Ei voi kuin suositella, lämmöllä.

Mäkin tykkään näistä vaatteista, just kävin ihailemassa itseäni peilistä.

Ja hanhi tykkää kans.

Kummisetä sormen ympärille

Unelmamme etenee. Se, josta aiemmin teille sopivan suurpiirteisesti mainitsinkin. Se, joka öisin valvottaa, aamuisin hirvittää ja päivät innostaa. Tämä on sen kaltainen haave, että sen mukana tuntuu tulevan ihmiselon jokainen tunne. Välillä ahdistaa niin pirusti, välillä tuntuu kuin selkään olisi kasvanut siivet, joilla liihotella halki kaupungin voittamattomana ja onnellisena. Varsinaisena Katto-Kassisena. Apua Hilkka, taskuoraakkeliasi tarvitaan jälleen!

Oli miten oli, pistäydyimme miehen kanssa asiaan liittyviä virallisia seikkoja selvittämässä, minä aikana Nasun kummisetä oli lastenvahtina. Kummisedällä itsellään ei lapsia ole eikä hän ole aiemmin nasukkaa paljon hoitanut, joten olin tosi otettu että hän suostui vahdiksi. Itse en tiedä olisinko hänen asemassaan suostunut, sen verran paniikissa olen aina ennen Nasua muiden lasten hoitamisesta ollut.  

Miks ihmeessä sä et mutsi lapsia uskaltanut hoitaa, mehän ollaan niin helppoja tapauksia jotta!

No, ipanahan se osasi heti kiertää kummisedän sormensa ympärille. Oli kuulemma katseltu lastenohjelmia yhdessä sohvalla, kun nasukka oli yhtäkkiä ottanut suunnan kohti keittiötä. "Seuraa", oli ilmiselvä käsky kuulunut. Kummisetä oli kiltisti totellut vain löytääkseen Nasun keittiönkaappia penkomasta. 

Kaapista oli kaivettu esiin keksijemmat (en edes tiennyt meillä sellaisia olevan), joita oli sitten sangen päättäväisesti ojenneltu kummisetää kohden."Nyt näitä, kiitos" oli ipanan koko olemus vaatinut.

Mitäs siinä sitten, kummisetä oli kaatanut heille lasit maitoa ja sitten oli nautiskeltu keksejä maidon kanssa. Aikansa herkuteltuaan Nasu oli ilmoittanut, että nyt niitä lastenohjelmia saisi taas esittää, minkä jälkeen siirryttiin jälleen olohuoneeseen. On se vaan aikas epeli tuo meidän nasseli, puolitoistavuotiaana jo tietää miten saada sen mitä haluaa!  

Epeli, minä? Jos nyt paria keksiä kauniisti pyysin, niin onkos tuo nyt niin iso juttu?

Ja mä hei annoin yhden niistä hanhelle.

Pakko myös todeta jo nyt, kun vastausaikaa on vielä runsaasti jäljellä, että ihan parasta on tänään ollut lueskella tiedän vastauksianne eilen julkaistuun asuarvontaan! Ne ovat enemmän kuin piristäneet työpäivääni, olen niitä nähkääs kesken palaverien salaa kännykästäni vilkuillut. Ja sitten itsekseni hymistellyt. Kiitos!