Try walking in my shoes

Lapseni on nopea, pirun nopea. Se on niin energinen, kekseliäs ja ehtiväinen, että kömpelöt kolmekymppiset vanhemmat jäävät auttamatta vasta lähtötelineisiin kun ipana jo porhaltaa loppukaarteessa. 

Pelkästään tämän yhden illan aikana on saatu aikaan järjetön määrä sotkua, tuhoja ja sitä kuuluisaa "ympäröivän maailman kokemista", joka noille nassikoille tulisi salliakin. Mistä vaan saisi äiti rekkalastillisen lisäkärsivällisyyttä, vanhassa alkaa jo pohja näkyä?

 Aloitetaan kesyllä, ollaan meitsin huoneessa. Kai mä täällä saan mekastaa?

Mä ihan vaan näitä kirjoitushommia...

Kulkekaapa siis saappaissani hetki. Ja muistakaa, olette aina myöhässä. Vaikka kuinka kieli vyön alla kirmaisitte, myöhässä tulette ja pahasti. 

Jäätte toiselle rastille korjaamaan vahinkoja -virhe! Nassikka on kipittänyt jo seuraavalle ja kohta haistatkin päälle käännettyjen levyjen sulotuoksut. Rynnistät keittiöön estämään pikku pyromaanin esityöt samalla kuin kuumakalle itse mennä tömistää jo vessan puolelle.

Kato mutsi, siinähän sä oot! 

Mä löysin tällaisia iloisen värisiä pötkylöitä tuolta vessasta, toin ne tänne olkkariin tarkempaa tutkimista varten.

Mutta johan on paperisen makuisia pötköjä nämä. Ei irtoa kunnon makuja sitten millään.

Läähätät ja puhiset, huomaat miten olet järjestellyt kämppäsi jo kolmeen kertaan. Siivoaminen on mielentila, positiivisella asenteella kaikki sujuu kuin tanssi ja sitä rataa. Kukaan ei silti halua elää kaatiksella ja mitä enemmän kamaa on leviteltynä, sitä suuremmiksi damaget käyvät. Kokemusta on, joten sitä aloittelijan virhettä en enää tee, että jättäisin ihan kaiken naperon jäljiltä lojumaan. 

Sillä aikaa kun sä mutsi häsäät siinä niiden pötköjen parissa, ni mä taidan piirrellä hetken. 

Äidin työkalenteri sai vähemmän virallisen aloituksen.

Kuvan naama - miehen tekosia

Värimaailma - Nasu

Mutta mitäs se ipana nyt, hiljaisuus on pahasta. Kuolemanhiljaisuus kuolemaksi. Kipität äänettömyyden suuntaan, lähes maagisen äidinvaistosi ohjaamana ja kas! Siellähän se jälkikasvu on työn touhussa hankkimassa itselleen kallovammaa, mitäpä muutakaan.

Hgngh, äh, ömph... jiihaa! Vapise Tarzan!

.

Kato mutsi missä MÄ oon. 

Kiipesin tänne ihna itte sillä aikaa kun sä puuhasit jotain omias siellä olkkarin puolella. 

Nostat lapsen tuolilta alas ja mietit kauanko pulssillasi kestää normalisoitua. Hermot eivät taida toipua koskaan. Siitähän voi päätellä oman nykykuntonsakin; mitä nopeammin pääsee takaisin leposykkeeseen, sen parempi kunto. Ainoa ongelma lienee se, ettei syke ole tainnut koko illan aikana olla lepotasolla. Kuka tässä nyt levätä kerkiää?

Mutta mitäs tuolta nyt kuuluu? Höristät korviasi. Hetkeksi jäit omiasi miettimään ja heti jo termiitti nakertaa jotain luvatonta asunnon toisella laidalla. Läpinästä ja läiskeestä päätellen nyt levitellään kamaa ympäriinsä.

Huomaatteko nuhteettoman ilmeeni? 

Meikä järjestelee täällä kaikessa rauhassa kaappeja ja toi mutsi tulee tuohon huohottamaan.

Että näin, tällainen ilta täällä osoitteessa. Normi-ilta. Teille oli ehkä huojentavaa potkaista ne meikäläisen saappaat jaloistanne ja nostaa koipenne rauhassa lepoasentoon? No, enpä ihmettele, välillä sen tekisin mieluusti minäkin.

Omppuja ja pääkalloja

Joku meistä on hurahtanut omppuihin. Toki ne vihreinä parhaimmat (eläköön granny smith eli muori smitti, kuten lajikkeen olemme kotoisasti nimenneet) ovat myös herkkullisia, mutta nyt puhutaan kuulkaas ihanan pinnallisesti vain vaatekuosista. Nimittäin Småfolkin ompuista. Jollakin kummalla tavalla ovat pirulaiset hiipineen meikäläisen nahan alle, hiljaa ja salakavalasti.

Se alkoi mielestäni viattomasti. Niin kai pakkomielteet yleensäkin, harva kleptomaanikaan kait tunnustaa varastaneensa jo heti ensi päivinä parikymmentä vaatetta, viidet kengät ja pari korusettiä. Ja ei, toisin kun ehkä luulette, täällä ei nyt puhu kokemus, vaan myöhäisestä kellonajasta johtuvat kököt kielikuvat.

Ensiksi meille tuli näitä ulkoasuja. Kypärämyssy, hanskat, pari pipaa ja lopulta kokonainen toppatakki. Päätin, että siihen saa piisata, ellei olisi jo liikaakin. Mutta kattia kanssa! Niin ovat pyhät päätökset kuin tuhottavaksi tehdyt. Ja kas, ikään kuin varkain yllätin itseni jokin aika sitten käärimästä sangen omppuista haalaria postipaketista. 

Kattokaa ny mua! 

Tässä kohdin olisi voinut jo lyödä jarrut kiinni, eiköhän noita omppuja jo ole. Mutta vielä kerta kiellon päälle, eikös? Pakkohan se oli tämä maanmainio kalsariasukin kotiuttaa. Mutta tähän nyt loppuu, lupaan sen. Ainakin itselleni, koska epäilen ettei kukaan muu enää sanaani tässä asiassa usko.

Tällaisen teletappiasun se mutsi mulle tällä kertaa hommas.

Herää kysymys, voiko tässä mennä julkisesti leikkikentälle vai nauravatko ne suorilta pois?

 Tämä mutsin norsupussukka sen sijaan on aikas magee.

Mutta nyt tämä hiippahuppu lähtee.

Tänään ollaan oltu myös Elämän Ensimäisten Kokemusten äärellä, kun Nasu viilsi ihka ensimmäisen verta vuotavan haavan sormeensa. Tapahtumaketjuhan eteni seuraavasti. Ensin takan reunukselta tipahti äidin Japanin matkalta tuoma rakas Barbapapa-muki. Kräks vaan.

 Näin sille kävi. Snif. 

Voi tätä luopumisen tuskaa, minä kun kiinnyn esineisiin(kin).

Sen jälkeen muki nostettiin keittiön pöydälle turvaan. Tai niin ainakin me dorkan naiivit vanhemmat kuvittelimme. Pöydällehän pääsee kiipeämällä ja se puolestaan onnistuu parhaiten kun porukat jumittavat olkkarissa omiin puuhiinsa syventyneinä. Nips vaan ja verta joka paikassa. 

 Siinä se nyt lepää, Nasun elämän ensimmäinen laastari, kekessä.

Pinkkejä pääkalloja, tottakai.

Mutsi hei, tää on jotenkin hassun tuntuinen tää mun sormeni.

 Älä nyt sohi siinä, anna mä rauhassa tunnustelen tätä.

Kuvan ottamisen jälkeen laastari vaihdettiin vielä pari kertaa, kunnes päädyimme jämerämpään lääketeippiin. Mikään muu ei pikku naskaleilta ollut turvassa. Lääketeippi sen sijaan pysyi nukkumaanmenoon saakka sormessa, eläköön rehellinen liimapinta!

Eniten ärsyttää kaikki

Ja ei, otsikko ei viittaa millään tavoin päivän presidentinvaaleihin, vaan allekirjoittaneen iltaan. Mutta aloitetaanpa alusta. Päivä on siis iltaan saakka ollut sangen mukava, älkää käsittäkö väärin. Kävimme äänestämässä, mummilassa pulkkailemassa, hengailimme kotona, joimme kuumaa kaakaota ja vietimme kaikin päin lokoisaa sunnuntaita. 

Tää kaakao on kyllä mun uus lemppari.

Illalla, miehen korismatsin jälkeen lähdimme käymään siellä joka viikkoisessa ruokamarketissa, polttelihan taskussa tänään umpeutuva 10€ arvoinen lahjasetelikin.

Lähtiessä vielä nauratti, Nasuakin.

Herra Murphyn läheisyys oli koko viheliäisen reissun ajan lähes käsinkosketeltava. Sillä hetkellä kun kurvasimme iltakasin aikaan aution ja pimeän Cittarin parkkikselle, olisi pitänyt luovuttaa heti ja lähteä kohti kotia. Mutta ei, se ei mitenkään käynyt päinsä, sillä tänäänhän on Runebergin päivä ja silloin syödään torttuja. Piste.

Ensiksi siis kinastelimme miehen kanssa siitä kumpi muisti kaupan aukiolot väärin. Ratkaisua asiaan ei löytynyt, sen sijaan päätimme yksissä tuumin etsiä tortut muualta. Emme antaisi tämän pienen vastoinkäymisen lannistaa meitä. Tokihan keskustan tuntumassa on useampikin pienempi kauppa yhä tähän aikaan sunnuntai-illasta auki.

Lyhyestä virsi kaunis. Kello tikitti, Nasun nukkumaanmenoaika tuli ja meni, mutta torttuja - ei missään! Ei niin saakeli missään. Kuudennen kaupan jälkeen olimme jo luovuttaa, mutta koska luovuttaminen ei yleensä tule kysymykseen, kurvasimme Minillä vielä seitsemänteen lähikauppaan. 

Ja sieltä, voi sieltä mies saapui tuulettaen kuin mikäkin maratoonari kaksi ihanaa, suloisen herkullista torttupakettia kädessään. Siinä hihkui minä, siinä hihkui nasukka. Onnistumisen riemu hälvensi illan aiemmat vastoinkäymiset ja ajelimme onnellisina kohti kotia ja parkkihallia.

Jeee! Me löydettiin ne tortut sittenkin!

Melko usein jätämme auton ulko-ovemme eteen, josta mies sitten myöhemmin käy siirtämässä sen parkkihalliin. Torttuonnistumisen pullistamina päätimme kerrankin ajaa auton suoraan halliin ja kävellä sieltä sitten kotiin. Matka kun ei ole pitkä, tosin tässä viimassa sekin voi tuntua yllättävän pitkälle.

No, nauraen ja hassutellen, onnellisina voittoisasta metsästysretkestämme, kävelimme talomme sivuporteille ja aloimme kaivaa avaimia. Ensin kaivoin minä... hassu juttu. Ei avaimia? Sitten mies... sama homma, taskut tyhjää täynnä. Viimassa hytisten, nasukan väsymyskitinää kuunnellen tunsin kuinka raivo kihahti hattuun kuin kipinä bensiiniin. 

Seurasi painokelvotonta tekstiä, vaikka mitäpä se tilanteeseen auttoi. Ei muuta kuin 180 astetta ympäri, takaisin parkkihalliin, Miniin ja nokka kohti ystäväni kotia. Hänellä kun on, onneksi, kotimme vara-avain. Jaa miksikö? No, sanotaanko vaikka niin ettei tämä suinkaan ollut ensimmäinen kerta. Joskus on tullut lukittua itsensä ulos saunakamoissaankin.

Perillä en viitsinyt nousta autosta ulos etten tartuttaisi leikkauksesta toipuvaan ystävääni sitä tulikivenkatkuisuutta, mitä siinä vaiheessa vielä puhkuin. Niinpä tyydyin istumaan ratin takana ja heiluttamaan hänelle tekopirteästi. Tosin epäilen, että hän minut niin hyvin tuntevana tasan tarkkaan tiesi asioiden todellisen laidan. No, yritin silti hymyillä.

Ja sama rumba taas uudelleen. Ajoimme takaisin keskustaan, sisälle parkkihalliin, kävelimme ulos, ulkoporteille ja tällä kertaa niistä myös sisään omaan ihanaan porraskäytäväämme. Rappuset ylös ja sisälle kodin lämpöön. Mutta mitä ihmettä? Missä on mun kotiavaimet? Ne eivät roiku avainkaapissa, eivät löydy ovipuhelimen ympäriltä. Argh! Anna mun kaikki kestää!

Tässä kohdin huokaisin jo alistuneena, tulistua en enää jaksanut. Ei muuta kuin takaisin viimaan avaimia etsimään, yhden setin hukanneena ei enää olisi varaa hukata toista. Astuin ulko-ovesta talon eteen ja marssin siihen paikkaan, mihin auto oli ennen fiaskoreissuamme ollut parkeerattuna. Ja katso! Siinähän se lepäsi, oli levännyt koko ajan! Meikäläisen pinkki avainnauha. 

Koko homman ironia on tässä: Jos olisimme antautuneet laiskuudellemme ja noudattaneet rutiinejamme, olisimme tortuista onnellisina ajaneet suoraan ulko-ovemme eteen parkkiin, jolloin olisimme väistämättä ponganneet kotiavaimeni. Tortturistiretkestä olisi jäänyt riehakkaan iloinen mieli ja nasukka olisi päässyt nopeammin nukkumaan. 

Mutta ei, Murphy teki taikojaan ja näin kävi. Kotiin päästyä mies laittoi Nasun nukumaan ja minä otin tulikuuman suihkun. Sillä mikä lieventää tulista mieltä paremmin kuin höyryävä suihku? Ei mikään. Seuraavaksi aion käydä saaliimme kimppuun, saatan syödä jopa kummatkin. Vain koska voin. 

Kyllä, se oli sen arvoista!

Eläköön sitkeys, eläköön periksiantamattomuus. Tortuton Runebergin päivä on surkeinta mitä tiedän.

Uudelleen löytäjä

Uudelleen löytäminen. Kaksi sanaa (tai ehkäpä yksi sillä en ole ihan varma onko tuo yhdyssana), mutta suuri merkitys. Kuinka kivaa onkaan löytää asioista uudelleen! Taskun pohjalle unohtunut raha, kassissa valmiina odottava kajalkynä, jonka luuli jo aikoja sitten hukanneensa, vanha harrastus johon syttyykin uudelleen... listaa voisi jatkaa pitkäänkin, mutta saanette jo kiinni siitä mitä tarkoitan.

Koska olen tähän ikään mennessä ehtinyt tekemään jo aika liudan onnistuneita ja suurta iloa tuottaneita uudelleen löytöjä, annan monille asioille uusia mahdollisuuksia. Viime päivinä olen leikitellyt ajatuksella kokeilla astangajoogaa uudelleen. Olen nimittäin parikymppisenä pariinkin otteeseen koittanut aloittaa joogaamista, haaveillut  joogahetkistä jotka "on vain pakko saada tehdä" ja unelmoinut rauhallisesta tahdista, jossa en sorru suorittamaan.

Persiilleen on mennyt joka kerta. En ole "jäänyt koukkuun", kuten niin monet muut kadehdittavasti ovat. En ole henkistynyt, en lakannut suorittamasta. Siellä minä joogasalissa olla pönötin ja vakuutin itselleni joka kerta tekeväni sitä vain itseäni varten. Turhaan. Taustalla väijyi aina vimmainen suoritushalu, varmaankin rakkaasta baletista tavaksi jäänyt ärsyttävä luonteenpiirre, joka silloin tällöin nostaa rumaa päätään. Kuten esimerkiksi siellä harmonisuutta henkivällä joogasalilla.

Nasukin löytää asioita uudelleen, itse asiassa melko useinkin. Lelut ja kirjat kiertävät sellaista omaa sykliään, jossa jokin aika sitten hetkeksi sivuun nostettu lelu onkin taas kuin uusi ja päätyy jälleen leikkien suosikiksi. 

Tänään mies antoi Nasulle pitkästä aikaa sen oranssin nokkamukin, oikeastaan vain koska kaikki muut mukit olivat pesussa. Nokkamukia käytettiin joitakin kuukausia sitten säännöllisesti, mutta se on jäänyt kokonaan astiakaappiin Nasun opittua juomaan suht koht siististi. 

Mutta voi mikä riemu nokkamukista sukeutuikaan: siitä kehkeytyi hetkessä päivän hittilelu, jota kanneltiin mukana joka paikkaan, aina välillä vettä reteästi hörppäillen. 

Hörpyn aika. Äläkä Riki yhtään väijy siinä, mä juon tän kaiken itte.

Huomasittekos meikäläisen uuden kampauksen? Näkyykö se jos käännän päätä näin?

No entäs nyt? Näettekö? Samurainuttura!

Kyllä, laitoin Nasun takkupehkoon tänään ponnarin, joka kieltämättä muistuttaa enemmän samurainutturaa kuin ponihäntää. Parasta hommassa oli se, ettei napero itse edes tajunnut uutta kampaustaan, se kun ei notkunut silmillä kuten vaikkapa ne pinnit. Niinpä saimme miehen kanssa hihitellä rotanhännälle koko päivän. 

Pikkuruinen samuraimme oli, toisin kuin samurait yleensä, jälleen täynnä hellyyttä. Meidän lisäksemme Riki sai siitä reilusti oman osuutensa. Riki tosin ei aina onneaan tajua. 

 Sun vuoro on isi seuraavaksi, halin nyt eka Rikiä.

Hei, mihin sä nyt lähdet? Tässä olis halit vielä kesken.

Haluatte vai ette halua?

Jääkylmä perjantai, mittari laski ainakin meillä -28 asteeseen. Ihanaa! Ihan mahtavaa! Kaipasinkin jo kunnon talvea, pakkasen pauketta poskilla ja sitä aitoa lumen narinaa, joka syntyy vain kunnon miinusasteissa. 

Meillä Nasu ulkoilee tällaisillakin pakkasilla, terve kun on, mutta ainoastaan puolisen tuntia. Lisäksi läträän pullukkaposkille Bepanthenia yön ajaksi, se kun suojaa oivasti pakkasen puremilta. 

 Juoksin mutsin Bepanthen-vimmaa pakoon tänne sopivan välimatkan päähän. 

Koko ajanko sen naaman pitäis rasvasta kiiltää, häh? Laita Rikille välillä.

Tänään napero sai maistaa ensimmäisen kerran lämmintä kaakaota, kun mies valmisti sille leikkipuisto-keikan jälkeen annoksen. Muistanette tuskailuni siitä järjettömästä maidon kulutuksesta, joka miehen kaakaovimmasta johtuu? No, tässä sitä nyt vauhdilla tartutetaan sitten seuraavaan sukupolveen. Se oli menoa, ekan hörpyn jälkeen kuului vaan sellainen "naminaminaminami" ettei toisesta väliä. 

Ai että mitä herkkua, tää lähtee mukaan!

Juu-u, mä mutsi tykkään tästä. Anna lisää!

Jos naaman iho onkin kunnossa, ei samaa voi sanoa tuosta kuontalosta. Joka päivä sen harjaan, mutta sitkeää rastaa sen kun pukkaa viimeistään päikkäreiden aikana takaraivolle. Ipanan katsellessa Pikku Kakkosta nauroin itsekseni sen pöyhöletille. On siinä varsinainen Einstein.

Innokas pikku katsoja kommentoi sopiviin väleihin.

Mitä sä siinä mutsi hörötät? Jos nyt vähän on letti pörrössä..

Asiasta kirvesvarteen. Olen visaisen pulman edessä ja tarvitsen apuanne. Kuten olen aiemmin tainnut mainitakin, minua on lähestytty mainostajien taholta ideana läntätä tuohon sivubanneriin jotain mainosta ja ansaita sillä sitten hieman rahaa. No, ei ole kiinnostanut. Tämä on päiväkirja eikä mikään keltainen pörssi. 

Mutta sitten. Nyt minua lähestyi vallan mukavan oloinen lukijamme (eihän meillä ole kuin mukavia lukijoita, toim.huom), kahden pienen lapsen äitiliini, joka kertoi äitiysloma-projektinaan pyörittävänsä pientä lastenvaatekauppaa netissä. Tsekkasin tietenkin heti liikkeen ja kovasti tutun oloisia merkkejähän sieltä löytyi. 

Mutta asiaan. Putiikin pitäjä ehdotti pientä kampanjaa blogini lukijoille, jonka aikana saisitte -20% liikkeen kaikista normaalihintaisista tuotteista. Ihan mistä vaan. Ja ei, minä en saisi tästä hommasta mitään muuta kuin hyvän mielen. Eli Nasu tarjoaisi teille tämän mahdollisuuden, rajattuna ajanjaksona, jollakin tietyllä koodilla.

Olen nyt miettinyt asiaa viikon. Mitä mieltä te olette? Haluatte? Ette halua? Itse en blogistani aio edelleenkään mitään mainosalustaa tehdä, mutta silloin tällöin voin oikealta kuulostaviin hankkeisiin lähteä - jos se tuottaa iloa meille ja teille. Olisiko tämä nyt siis sellainen hanke?

Laitoin asiasta vielä kyselyn tuohon sivubanneriin, jos siihen on kivempi klikkailla. Apuanne nyt todella tarvitaan, sillä teitä vartenhan ne koodit olisivat.

En tiedä teistä, mut mä ainakin haluan LISÄÄ KAAKAOO!

Toi vauva tuijottaa ja huutaa

Nasu raasu. Juttua piisaa vaikka muille jakaa, mutta kieli ei vielä ole oikeastaan kenenkään kanssa yhteinen. Kyllähän me vanhemmat ymmärrämme jo jotain niistä muutamista vokaaleista ja konsonanteista, joita tuolta suppusuusta valtavalla tahdilla tursuaa ("kakkk", "maato", "äätte"), mutta puheripulin edessä olemme mekin avuttomia. 

Juuri toissailtana istuin Nasun kanssa iltapuurolla ja kaveri viittoi ja selitti niin maan penteleesti jotakin. Siinä vaiheessa kun se veti henkeä, pudistelin minä päätäni ja totesin "ettei äiti nyt taida tajuta yhtään mitään, sori".  

Tyyppi katsoi mua erittäin kärsien ja olin lukevani sen katseesta sellaisen "anna mun kaikki kestää" -päivittelyn. Mahtaa olla raskasta odottaa sitä että muu maailma alkaisi vihdoin tajuta sun juttujesi hienoutta. Tai no, sitähän mäkin yhä odotan, buahaha.

Eiköhän lähdetä ulos!

Apilalakki on kyl liian ohut tonne -28 asteen pakkaseen...

Mitä, eikä? Meinaatko sä nyt kertoa siitä leikkipuistoepisodista?

No mutta, kun tähän Nasun vokaali- ja konsonanttitulvaan lisää vielä sen innokkuuden ilmaista itseään, päädytään sangen hupaisiin tilanteisiin. Mies kertoi seuraavaa:

Oli menty päivällä puistoon leikkimään, kuten joka päivä tapana on. Heti portilta oli pongattu kaksi keskenään leikkivää vanhempaa lasta, joiden välittömään läheisyyteen Nasu oli saman tien asemoinut itsensä. Siinä se oli tiiviisti seissyt ja tuijottanut, kuten sillä tapana on. 

Uusimpana juttuna nasukka oli myös alkanut huutelemaan noilla lapsille, sitä omaa vokaalisoppaansa, ikään kuin näin osallistuen leikkiin. Luoja yksin tietää mitä raasu oli koittanut sanoa, omasta mielestään jotakin osuvaa varmastikin. Tilanne oli joka tapauksessa kulminoitunut siihen kun toinen lapsista oli lopulta kummastellut toiselle kuinka "toi vauva tossa vaan tuijottaa ja huutaa". Mies oli painunut sivummalle hihittämään.

Siinä meni kuulkaa taas helmiä sioille, olisitte vaan kuullu sen mun läppäni.

Kysyitte muuten jokin aika sitten sitä miten Nasu nukui niiden tuskapäikkäriyritysten jälkeen. No, sehän nukkui tyytyväisenä kuin tukki. Painoi menemään aina iltakasista aamukymppiin ja seuraavana päivänä isukin nukutellessa oli kuulemma nukahtanut päiväunilleenkin kuin enkeli. Tietysti.

Anonyymilleni

Helmikuuta, sano! Helmikuu on kerrassaan kiva kuukausi: meikäläisellä on nimipäivät, saa Runebergin torttua ja päivät käyvät aurinkoisiksi. Ainakin omissa mielikuvissani helmikuu on lähes poikkeuksetta luminen ja aurinkoinen. Kaiken ihanan lisäksi helmikuu on portti maaliskuuhun, joka ainakin minulle on jo virallinen kevätkuukausi. Jeejee! Täältä tullaan kesä.

Haluan silti palata vielä eiliseen kirjoitukseeni ja vastata sinulle ihanan Anonyymini (olet jollain hassulla tavalla tullut mulle nyt läheiseksi), että missään nimessä kirjoituspaussi ei johtunut sinusta! Älä sellaista edes huolehdi, höpsö :) Syy oli kiireisessä päivässä ja liian lyhyessä vuorokaudessa. 

Asia on pikemminkin päinvastoin, sinä toit sisältöä ja hyviä ajatuksia päiviini, olen sinulle erittäin kiitollinen! Kiitos myös että niin rehellisesti jaoit fiiliksesi ilman turhaa sensuuria ja silittelyä.

Nonni, nyt se taas aloittaa jauhaan tosta aiheesta. Meitsi kurvaa muualle.

Luin kirjoitukseni tänään uudelleen ja emmin onnistuinko sittenkään sanomaan sitä mitä kovasti yritin. Eli tarkoitukseni oli kirjoittaa siitä kuinka tärkeää on saada vertaistukea ja kuulla ettei se aurinko meistä kenellekään aina jatkuvasti paista. Että kaikki (todellakin myös minä), rämpivät välillä sellaisissa varjoissa jotta oksat pois. Ja miksi - yksinkertaisesti siksi että se on elämää.

Lisäksi yritin kertoa siitä kuinka todella ymmärrän mistä puhuit. Samaistuin vahvasti fiiliksiisi. Myös tällä päässä ollaan kärsitty pahasta univelasta, toivottomuuden tunteista ja epätoivosta. Muun muassa. Ja vaikka nyt on meneillään sangen auvoinen jakso (lue: ipana nukkuu uskomattoman hyvin, on terve ja kaikin puolin mahtavassa iässä), ei siitä todellakaan niin kauan ole kun oli hieman haastavampaa. 

  

Mutsi hei, törmäsin tähän sun työkassiisi ja tämä on ehkä vähän lapsellinen. Virkanaisella kerhokassi, hihi.

Jaa mut hei, mikäs härpäke se täällä on meikäläiseltä piilossa?

Aina silloin kun itsellä menee matalaliitoa on kiva kuulla sekä a) niistä joilla menee paremmin että b) niistä joilla menee myös huonosti. Kumpaakin tarvitaan. A-porukka nostaa suosta ja antaa energiaa silloin kun sitä kaipaa. B-porukka taas auttaa rypemään vielä hieman syvemmässä mudassa itseään säälien ja surkeudessa muhien. Myös tätä tarvitaan välillä. Eli oikea annos oikeaa lääkettä oikeaan aikaan - sillä se lähtee! Ainakaan minulle ei ole a:ta ilman b:tä.

Muistan kuinka ihanaa oli lukea joistain blogeista siitä kuinka persiilleen myös siellä välillä mentiin. Varsinkin kun kirjoittaja on vaikkapa sellainen verbaalikko, tarkkasilmä ja sanaseppo kuten Paska äiti, nyttemmin Mallamoija. Voi Mallamoija, tietäisitpä vaan millaisissa aallonpohjissa olet minuun huumorisi kautta voimia valanut. Se olisi kuules vähintään patsaan paikka se!

Tai sitten se apua tuova, voimaannuttava teksti saattaa olla oivaltava, syvällinen ja älykäs. Sellainen joka vie sinut ajatuksissasi hetkeksi pois nykyhetkestä, saa sinut ehkä liitelemään, miettimään, löytämään ja oivaltamaan. Liikuttumaan, nyökkimään ja nauraa hörähtelemään. Sellaisia tekstejä minulle kirjoittelee ihanainen LauraQ. 

Eli oma Anonyymini (huomaatko kuten olen jo ominut sinut, ethän pahastu?), täytyykin kirjoittaa taas välillä myös niistä asioista jotka eivät meillä mene putkeen, niitäkin kyllä löytyy. Sitä kun aina kirjoittaa siitä mikä kirjoitushetkellä kulloinkin mielessä on päällimmäisenä. Olen vaan sen tason optimisti, että tuppaan nollaamaan mokani, ottamaan opikseni ja nostamaan häntäni. Ja eiku etiäpäin!

Ja voi kuule, kuten kirjoititkin, ihan kohta tyttäresi jo uinuu yönsä ja seisoo vierelläsi kokkauksissa jeesien. Tulee vastaasi vaipat puolitangossa, paita housuiksi puettuna ja sukat väärissä jaloissa - ylpeyttä puhkuen. Ite puettu, kato. Niin se menee, usko vaan. Niin se meni meilläkin. 

Tämä kirjoitus on siis omistettu Sinulle, tsemiä ja voimarutistus!

  Täällä sitä painetaan tukka putkella etipäin.