Pieniä murusia

Otimme ja leivoimme Nasun kanssa mustikkapiirakan. Tai no, oikeastaan voin ihan rehellisesti sanoa jotta nasukkahan sen melkein kokonaan itse leipoi: puristeli voin ja sokerin, sekoitti leivinjauheen jauhoihin, puristeli jauhot ja kananmunan taikinaan, taputteli taikinan vuokaan ja levitti mustikat päälle. Lopuksi vielä putusteli kuivempaa taikinaa piirakan päälle. 

Uunin lähelle en ipanaa sattuneista syystä päästänyt, mutta muilta osin se tosiaan kuta kuinkin hoiti leipomisen itse. Mitä nyt minä ensikertalaista hieman neuvoin. Häkellyttävää mihin kaikkeen tuollainen kuukautta vajaa kolmivuotiaskin jo kykenee.

Mä painelen tämän tooooosi tasaiseksi ja teen isot reunat, koska ne on herkkua.

Ja sitten mustikoita. Nyt tarkkana ettei nämä kiikkerät veijarit vaan putoa!

Itselläni on erittäin lämpimiä lapsuusmuistoja siitä kuinka sain aina pienenä auttaa äitiä leipomisessa. Meillä kotona äiti ei koskaan hätistellyt minua pois, vaan jo pienestä saakka sain olla kaikissa kodin touhuissa mukana. Oli se sitten pikkusiskon hoivaamista, kokkailua, siivoamista, pyykkien laittoa tai haravointia.

Ja niin ne perinteet näemmä siirtyvät, äidinmaidosta suoraan sinne ytimeen, joka äidiksi tultaessa aktivoituu ennen kuin itse huomaakaan. Myös minä otan Nasun mukaan oikeastaan kaikkeen mitä se vain haluaa tehdä, olettaen tietenkin ettei se puuha ole vaarallista. Ja harvemminpa se on. Voi sitä riemua kun ipana saa olla mukana kodin arkisissa puuhissa; kukkien kastelussa, tasojen pyyhkimisessä, pyykkien pesussa ja lajittelussa, ruoan tekemisessä, ruokaostoksilla, erinäisissä siivouspuuhissa, astianpesukoneen tyhjennys- ja täyttöpuuhissa tai vaikkapa Rikin ruokinnassa.

Uskon siihen, että alusta saakka mukana perheen toimissa touhuaminen, hommien tekeminen ja siten itsensä arvokkaaksi ja tärkeäksi tunteminen vaikuttaa meihin ihmisinä syvemmin kuin ehkä arvaammekaan. Niistä tunteista versoo moni muu hyvä asia, rakentuu vahva ja eheä minäkuva. Eikä niiden tunteiden merkitys lakkaa aikuisenakaan, kuten jokainen meistä varmasti tietää. 

Minusta on aina tuntunut siltä, että pystyn ja kykenen. Että minä pärjään, osaan - ja jos en osaa, opettelen. Koskaan en ole sukupuoltani esteeksi kokenut enkä itseäni lähtökohtaisesti muita huonommaksi tuntenut. Uskon, että kaikki tämä on syntynyt monista pienistä asioista ja teoista lapsuudessani. Ja noita pieniä murusia tahdon Nasullenikin tarjota. Sillä se, jos kuka, pystyy, kykenee ja osaa!*

* Arvostelija on tyttärensä ihanuuden edessä täysin sokea ja puolueellinen (toim.huom)

Rinsessa

Istuskelin eilen tyytyväisenä sohvanperukoilla, läppäri sylissäni ja riittävän suuri kahvimuki käsissäni. Nautiskelin leppoisasta lomapäivästä, nassikka kuului puuhailevan huoneessaan jotain. Aurinko paistoi laiskasti jalkapohjiin ja oli oikein sellainen kiireetön, rauhaisa ja rento olo.

Raukeuden verhon lävitse kuulin pikkuisten jalkojen tepsuttavan kohti olkkaria ja ehdin laiskanpulskeasti arvuuttaa josko Nasulla olisi jo nälkä, kun ipana ilmestyi eteeni. Kävimme seuraavan keskustelun:

- Minä olen äiti nyt valmis lähtemään. Mä meikkasin jo.

- No niinpä näkyy. Pistitkö luomiväriäkin?

- Jooo-o. Pistin, pistin (sulkee silmänsä ylpeänä ja tihrustaa minua suljettujen luomiensa välistä).

- Jasso. Entä huulipunaa?

- Juu-juu, huulipunaa kanssa. Laitoin huulipunaakin (muikistelee huolella tussattua suutaan).

- No äiti ei ole kyllä vielä meikannut, vielä ei voida lähteä.

- Minä meikkaan äidinkin.

Ei meinaan ollut helppoa meikata omaa mahaansa. Kokeilkaa vaikka jos ette usko.

Silmät ne vasta vaikeat olikin kun piti silmät kiinni osua luomeen, mut harjoittelu tekee mestarin.

Meikkaaminen on kivaa!

On se vaan jännä juttu tuo meikkivimma. Tunnustan kyllä meikkailevani itse säännöllisesti ja tiedän ipanan saaneen runsaasti vaikutteita siinä vieressäni touhua tarkkaillessaan, mutta että tuo meikkailu ja kaunistautuminen on nyt niin hit ja pop. Sillä ei tämä hienohelmailu toki meikkailuun lopu, ehei. Pitää olla pinkkiä ja hörhelöä, timantteja ja kimalletta. Koko hela hoito ja niin överisti kun sen vain saa.

Tästä ne siis aina puhuivat, ne minua viisaammat ja kokeneemmat. Prinsessavaihe is here to stay.

 

Ja mutsi hei, näitä ei sitten pestä!

Minä suojelen sinua kaikelta

Täällä sitä ollaan jäämässä kesälomille, tästä nykyisestä työpaikastani viimeistä kertaa. Syksyllä minua kutsuvat uudet, mielenkiintoiset tuulet, joista sitten lisää lähempänä elokuuta. Todettakoon nyt vain lyhyesti, että sain yllättäen yhden unelmapaikalta tuntuvan työtarjouksen, intuitioni karjui suoraa huutoa "KYLLÄ", joten tartuin siihen kuin nälkäinen nakkiin ja irtisanouduin. Saas nähdä mihin tämä tie vie, mielettömän hyvältä nyt ainakin tuntuu. Vatsanpohjassa kuplii.

Nasun kanssa vietetään melko leppoisia päiviä. Ipana on ollut jo kohta pari viikkoa lomalla isovanhempien auttaessa hoitojärjestelyissä ja nassikka on asettunut kotoiluun tyytyväisenä ja onnellisuutta hehkuen. Vaikka päiväkotiin ovat jääneet kaverit, lienee koti edelleen koti tuolle piirua vaille kolmivuotiaallekin. Ja mitä sitä kieltämään, kivaahan meillä on.

Katselin tänään nassikkani leikkiä Rikin kanssa ja ihmettelin mistä tuo nuori neito on taloomme tullut. Yhtäkkiä Nasu ei näyttänyt enää niin pullean pikkuiselta taaperolta, vaan enemmänkin nuorelta sirolta neidiltä. En tiedä aiheuttaako fiiliksen tuliaisiksi tuomani fiftarihame tylleineen vai mikä, mutta katsokaa nyt vaikka. Aika neito se jo on.

Letti takana ja elämä edessä...

Ai moi mutsi!

Tiesitkö, että tällainen pikkuruinen hiirenketale saa tuon karvahanurin ihan villiksi.

 Kato nyt, tällainen. Ootas kun näät miten se säntää tämän perään kuin hauki rannasta.

Viskaan sen tuonne kajarin taakse.

Hahaa, se olikin hämyheitto! Tota karvakasaa on kyl helppo jekuttaa, khihi.

Kun toinen on noin siro, hento ja viaton, puristuu tämän kolmekymppisen sydän välillä rusinaksi huolesta. Ihan eri lailla olen viiime aikoina miettinyt kuinka tytärtäni voin maailman pahuudelta suojella. Kun tiedotusvälineet ovat olleet täynnä kamalia kohtaloita, kaikenmaailman pedofiilejä ja häiriintyneitä namusetiä on meikäläisenkin sydämeen hiipinyt vaivihkaa aivan uusi, inha vierailija: pelko.

Olen tottunut pitämään itseäni ihmisenä, joka ei ihan kauheasti asioita tai elämää pelkää. Itseni kohdalla en pelkääkään, harvemmin miehenkään, mutta Nasun kohdalla huomaan äkisti tuntevani pelon kylmien kourien puristuvan sydämeni ympärille. Mitä jos joku joskus satuttaa omaa pikkuista Nasuani? Kajoaa häneen? Tekee pahaa? Enkä minä ole paikalla puolustamassa, auttamassa, suojelemassa?

Tiedän kyllä ettei kukaan täältä haavoitta selviä, mutta niitä haavojen syvyyksiä tässä tuskailen. Toiset viiltävät niin paljon syvemmälle kuin toiset. Ja minä haluan Nasun ihon ja sielun pitää pehmoisena, korkeintaan hailakasti nipistettynä. Kun itse ei elämässä ole säilynyt ilman todella syviä haavoja, tietää todella mitä ne aavekipuineenkin voivat aikaan saada. Voi pojat, nyt tiedän mitä sanonta siitä kuinka lapselleen toivoo aina parempaa kuin itselle, tunnetasolla tarkoittaa.

Se tarkoittaa todella sitä, että luodin eteen astuisin ja puukosta ottaisin. Enkä empisi lainkaan.

Tänään on minun päiväni

Hei, tänään on minun syntymäpäiväni! Täytän 36 vuotta ja hassua kyllä, olen ikäni unohtanut jo useampi vuosi sitten. Iloisesti hoin kaikille olevani 33-vuotias, kunnes mies viime vuonna oikaisi asian. Enkä edelleenkään muista ikääni, vaan jouduin oikein laskemaan paljonkos sitä nyt täytänkään. Näinkö se alkaa, varhaisdementia?

Aika juoksee kun on hauskaa, sanotaan. No, mitä ilmeisimmin minulla on sitten superhauskaa, sen verran häkeltynyt olen (jälleen) viime aikoina ollut tästä ajankulun vauhdista. Tullessani nyt tänne blogin puolelle pikaisesti huhuilemaan havahduin siihen tosiasiaan, että viime päivityksestähän on jo kaksi viikkoa! WTF? Tätä ei kyllä kohta parhaalla tahdollaankaan voi enää päiväkirjaksi kutsua - pitääkö vaihtaa nimi kuukausikirjaksi?

Kotiinkin on saatu uusia juttuja.

Mutta on täällä ollut kuulkaa vipinääkin, elämän monilla saroilla. Ihan ensiksi on raportoitava sairauskierteestä, sillä nyt vankasti uskon että olen ehkä pahimmasta jo selvinnyt! Huomenna menen Taysiin poskiontelokuvauksiin, mutta kohta on täynnä jo pari viikkoa ilman antibioottikuuria tai tulehdusta. Melkein enkka tänä keväänä siis. Jahuu! Tuulettelen sitten isommin huomenna, jos terveen paperit saan.

Lisäksi muutoksen tuulet ovat puhaltaneet myös ammatillisella rintamalla, jopa niin lujaa että viuhuna on käynyt. Jos olisin asiasta horoskoopin alkuvuonna lukenut, olisi siinä saattanut lukea jotain tämänkaltaista: 

"Tänä keväänä haastat aiemmin tekemäsi suunnitelmat, mielipiteet ja käsitykset. Tulet työssäsi yllätetyksi usemmankin kerran eivätkä kaikki yllätykset ole mukavia. Kärvistelet aika ajoin stressin kourissa ja muutosvastarinta puristaa hetkittäin rintaasi, mutta rakas ystäväsi Intuitio neuvoo jälleen tien ulos tästäkin labyrintista. Lopulta teet juuri oikean ratkaisun ja harppaat kohti Suurta Tuntematonta onnellisena siitä, että voit näin tehdä. Äläkä suotta pelkää, elämä kyllä kantaa!"

Muutoksia on myös nassikan arjessa, lähinnä syksyllä alkavassa. Tällä hetkellä perhepäivähoitaja-Ritvan kuntoutuminen näyttää erittäin epävarmalta ja se on pakottanut meidät harkitsemaan uusia vaihtoehtoja. Koska mihinkään hätävara-ratkaisuun ei enää syksyllä haluta ajautua, olemme siirtyneet plan B-ratkaisuun. Tai sen harkintaan, palaan asiaan kun olemme päätöksen tehneet. Mutta aika lailla varmalta näyttää nyt se, ettei Nasu enää sykysllä Ritvan hoitoon mene.

Niin, muutoksen tuulet puhaltavat. Muuttunut lienen minäkin taas viime kuukausina, harva meistä täysin ennallaan pysyy. Tuo tulehduskierre-episodi on totisesti kyllä muuttanut meikäläistä, saanut arvostamaan terveyttä ja sitä aiemmin niin itsestäänselvänä pitämääni vahvaa kroppaa, joka jaksaa, suojelee ja pystyy. Ai että, sen kun nyt tällä kesälomalla saisi lopullisesti takaisin, olisin enemmän kuin kiitollinen.

Ja nyt on sitten nämä syntymäpäivätkin. Aikuiselämän hyviä puolia on se, että pystyy ostamaan itselleen syntymäpäivälahjoja, ehkä jopa juuri niitä joita eniten toivoo. Lisäksi kun ikää ja palkkatuloja on siunaantunut opiskeluaikoja enemmän, saa ihania lahjoja myös perheeltään ja ennen kaikkea puolisoltaan. Minä se en timantteja tarvitse, minun sydämeni sykkii kauniille designille ja ihanille huonekaluille. Mies tuntuu tietävän tämän:

Miehen lahja: Neljä mustaksi entisöityä vanhaa 50-luvuin Domusta.

Sydäntä oikein kivistää kuinka ihanat ne ovat!

Itse ostin itselleni Pikku Myy-emalimukit. 

Ettei vaan vanhetessakaan unohdu oikea asenne.

Ja auringonkukka! Minulla pitää aina olla auringonkukka.

Haluan niitä hautajaisiinikin.

Artemiden Eclisset, toinen lahja rakkaalta sisarelta, toinen itseltä.

Siinä ne nyt tönöttävät, pitävät seuraa toisilleen. Niin kuin sisko ja minä.

Juu-u, voi kuinka kivaa onkaan olla aikuinen! Kivaa torstai-illan jatkoa kaikille, tätä maailman parasta päivää 13.6! 

***********************************

PS. Tänään syntyi maailmaan pieni ja pippurinen poika, rakkaan serkkuni esikoinen. Hartaasti toivottu ja rakkaudella odotettu, parempaa synttärilahjaa ei voisi toivoa! Onnea A & A!

Onnelliset nukkujat

Piti kertoa teille Nasun uudesta sängystä, siitä joka otettiin käyttöön jo jokin aika sitten. Olisikohan siitä jo itse asiassa kuukausi? Päivät lentävät. Haluan myös varoittaa: tämä kirjoitus sisältää omakehua ja nukkumisen ihanuuden hehkuttamista, eikä sitä siten voi välttämättä suositella kaikille. Lukeminen siis omalla vastuulla.

Nasu sai siis uuden sängyn, oli jo aikakin. Pinnasänky kärrättiin pois ja tilalle tuotiin legendaarinen Muuramen Jolla, sellainen, jossa itsekin olen lapsena pötkötellyt. Jollan lelulaatikoineen kotiutin jo vuosi sitten Huutiksesta kun mokoma käveli vastaan hyvällä kunnolla ja hinnalla varustettuna. Mies hieman nirskutteli hampaitaan kun sänkyä kanssani kellarikoppiin tunki, mutta vuosien kokemuksella ymmärsi sentään olla hiljaa. Miten niin ei kannattanut ostaa yli vuosi etukenossa varastoon?

Okei, nää leppikset mä kelpuutan ainakin. 

Kokeillaanpa minkälainen tuntuma tässä on.

Kyllä! Ai-van! Hyväksyn tämän sängyn myös.

Nasu on ollut sängystä lyhyesti sanottuna innoissaan. Siellä on ihanaa möyriä, pomppia tai vaan olla hissukseen ja kölliä. Monesti äiti tai isäkin saa kutsun "nukkumaan" ja onpa toinen meistä todistetusti pari kertaa kippurassa Jollaan nukahtanutkin. Minä esimerkiksi todistin tätä tapahtumaa pari viikkoa sitten kun ipana kiskoi minut kädestä pitäen katsomaan hyssytellen samalla "hsss, isi nukkuu".

Kyllä tuo sängyn vaihto meitä hieman jännittikin, myönnettävähän se on. Niin moni valisti meitä, jotta siitä ne nassikan yöjuoksut alkavat kun baana on vihdoin vapaa ja kalterit poissa. Tähän siis henkisesti koitimme valmistautuakin. Mutta kah, asian tiimoilta on tähän mennessä näytelty tasan yksi kohtaus, jossa voiton veivät mestarikasvattajat H&H. Näin siis ainakin itse itseäjämme äidyimme kehumaan, sen verran hienosti koko homma meinaan meni.

Antakaahan kun kerron. Oli uuden sängyn toinen yö. Nassikka oli jätetty sänkyynsä hyvänyöntoivotuksin ja heilutteluin, kuten tapana on ollut jo pidemmän aikaa. Miehen kanssa katselimme kaikessa rauhassa olohuoneessa telkkaria kun yhtäkkiä ovensuuhun ilmestyi pieni hento hahmo, joka puristi jotain vaaleanpunaista kainaloansa vasten. Nasu ja Barba.

"Ei saa Nasu tulla sängystä pois", mies sanoi topakasti ja Nasu kääntyi kannoillaan. Meno oli jopa liian äänetöntä ja epäilykseni heräsivät. Ei protestointia, ei oikeastaan sanaakaan. Lähdin ipanan perään ja sain sen kiinni hallista matkalla huoneeseensa. Pienet hartiat tärisivät ja hento nyyhke kuului kun ipana taittoi pimeässä matkaansa kohti huonettaan. Kaappasin Nasun syliini ja kysyin mikä on. Pissa? Nälkä? Painajainen?

Eihän ipanalla mitään muuta kuin mitä ilmeisimmin uuden vapauden herättämä vaeltamisen huuma. Istuimme siinä lattialla sylikkäin ja minä selitin ipanalle hiuksia silitellen kuinka "sängystä ei saa tulla yöll pois, paitsi jos on hätä tai pissahätä tai jos pelottaa". Monologini näytti tekevän nasukkaan suuren vaikutuksen, sillä se toisteli innokkaasti perässäni "ettei sängystä tulla pois, siellä nukutaan". Hetken asiaa hymisteltyämme kävelimme yhdessä Nasun huoneeseen, minä peittelin ipanan petiin uudelleen ja vetäydyin olohuoneeseen.

Olimme miehen kanssa lievästi sanottuna odottavalla kannalla. "Kohta se sieltä haahuaa uudelleen", mies ennusti, mutta mitään ei enää kuulunut. "Ehkä se tulee taas huomenna, kehittää tästä oikean iltarutiinin", pohdimme vielä sängyssä ennen nukahtamistamme. Vaan mitä vielä, ei ole Nasua tämän jälkeen olohuoneessa nukkumaanmenon jälkeen näkynyt. Se menee sänkyynsä erittäin tyytyväisenä nukkumaan, heiluttaa oven sulkijalle ja könyää huoneesta aamulla tarpeeksi nukuttuaan. Yleensä edelleen siinä kympin tienoilla.

Uskottava se on. Lapsellamme on hyvät unenlahjat ja ehkäpä mekin olemme onnistuneet jossakin. Vauvavuoden jälkeen nukkuminen on tässä taloudessa ollut lähes luvattoman helppoa eikä lapsen saaminen ole käytännössä muuttanut meidän nukkurytmejämme laisinkaan. Lauantaina heräsimme koko perhe yhdentoista jälkeen. Ja vaikka mikä olisi, en tajua hävetä sitä. Nukkuminen, se me osataan. Ehkäpä kannamme jotain laiskiaisgeeniä, onhan Nasukin syntynyt Unikeonpäivänä...

Sängyssä sitä on pienen ihmisen hyvä olla.

Vapustakin on jo kolme viikkoa

Jotta blogini päiväkirjamaisuus säilyisi ennallaan todetaan nyt heti näin kärkeen, että tällä hetkellä kärsin kurkun alueen tulehduksesta. Vaihteen vuoksi, se alue minulla ei vielä ollutkaan tulehtunut. Seuraavaksi varmaan jotain eksoottista viidakkokuumetta tai hyppykuppaa... Noh, ei siitä sitten sen enempää.

Sairastamisen takia päivitykset esimerkiksi vapusta ja Nasun iki-ihanasta ja itse valitusta Barba-pallosta ovat jääneet suorastaan syntisen unholaan. Haluan silti ehdottomasti ne tunnelmat ja kuvat talteen, joten on toimittava nyt. Eli ainoastaan kolme viikkoa myöhässä Heli proudly presents: nasukan vappulook ja -pallo.

Minä ja Barba, yhtä suuret.

Toinen lattiassa, toinen katossa kiinni.

Ja nyt lähdetään Barba leikkimään, tulehan!

Toukokuinen arki rullaa ipanan suhteen melko mallikkaasti. Uhmaraivokohtaukset ovat ainakin toistaiseksi taas vähenemään päin ja päivät ovat täällä melko nauruntäyteisiä ja iloisia. On mahtavaa kuinka tuon nappulan kanssa voi jo oikeasti keskustella asioista, selittää esimerkiksi kuinka jokainen ihminen suuttuu välillä ja kuinka sen jälkeen sitten sovitaan ja ollaan ei-vihaisia. Eli iloisia.

Oma mielikuvitus ja verbaliikka on välillä koetuksella, kun koittaa melko monimutkaisiakin elämän tai ihmisyyden ilmentymiä selittää uteliaalle kaksivuotiaalle niin, että jotain siitä selityksestä menee perillekin. Välillä homma on melko peruskamaa kuten ipanan sukunimen tai toisen nimen opettelua, välillä pohdimme sitä miksi vessan ovi juuri potkaisi nassikkaa jalkaan "tyhmä ovi!".

On hitusen surullista, ettei näistä mukavista kevätpäivistä ole nyt taltioitunut vanhaan malliin mitään päiväkirjamerkintöjä - muistissako ne pitäisi muka pystyä pitämään, hä? Haikeudella selaan aikoja ja päiviä, jolloin tunnollisesti kirjasin tuntoja ja tunnelmia muistiin päivittäin. Ja toisaalta, eihän se elämä koskaan niin mene. Rutinoidusti samaa latua rullaten.

Nyt on siis näin, langoilla roikun edelleen vanhaan verrattuna lähes luvattoman harvoin, mutta eiköhän tämäkin taas kohta muutu. Vauva-aikojen mantra, tuo jokaisen pienen vauvan äidin tuntema totuushan on se kuinka kaikki on aina jotain vaihetta vain. Vaihetta, joka kyllä loppuu. Kuten nämä meikäläisen tulehduskierteet, ne ovat yhtä elämänvaihetta vain. Se muuttuu kyllä. Ja voi pojat että sitä odotankin jo!

Uhmakasta arkea

Seuraa äititilitystä. Olen nähkääs päässyt vierailemaan "olen maailman huonoin äiti" -lähteellä ja aikani siellä näitä fiiliksiä ammennettuani tulin siihen tulokseen, että hyvin luultavasti jokainen teistä äideistä ruudun sillä puolen tietää mistä fiiliksistä puhun. Ovat meinaan kuulemma sen verran universaaleja tunnelmia. Eräs läheiseni totesikin minulle näiden tämän kaltaisten tunteiden itse asiassa kuuluvan tietynlaiseen äitinä kasvamiseen. Olevan osa prosessia, toisin sanoen.

No, enpä tiedä siitä, mutta sen tiedän miltä nuo fiilikset pään sisällä tuntuvat. Meillä nämä fiilikset ovat nyt viime aikoina liittyneet ipanan sangen tuliseen uhmaikään. Ja kyllä, käytän ihan tietoisesti nyt sanaa "uhma", sillä pelkkää omaa tahtoa tuo nassikan meininki ei enää ole. Kyllä se nimittäin välillä on ihan puhdasta uhmailua, vanhempien haastamista ja vastustamista.

Paskin fiilis itsestä tulee silloin, kun on tehnyt jotain mitä on itselleen aiemmin vannonut ettei tee. Uhmaikäisen kanssa se meinaa useimmiten sitä, että hermot menee. Ettei oma kärsivällisyys paukukaan niin pitkälle kuin oli ehkä toivonut tai ajatellut. Kokemukseni mukaan tiedän, siis todella tiedän, ettei uhmakohtausta auta laisinkaan se, että äidillä(kin) menee hermot. Oikeastaan aina se vaan pitkittää ipanan raivoamista. Mutta silti ne vaan joskus menevät.

Ja ei, en ruoski itseäni nyt mitenkään liikaa. Olen ihminen ja lapseni puolestaan melko tulinen luonne, kuten vanhempansakin. Nyt uhmaiässä se ilmenee päivittäisinä uhmailuina ja hetkittäisinä raivokohtauksia. Ja selvyyden vuoksi tarkennettakoon, että nyt puhun Nasusta enkä itsestäni. Niinpä välillä me olemme törmäyskurssilla, Nasu ja minä. 

Ja ikään kuin semikierona vastapainona nassikka on pääosin vaan niin ihana. Siis ihan mieletön tyyppi, kotoisasti sohvalla makkaraa puriessaankin niin vastustamaton että.

    

Siis mitä? Minäkö raivoaisin, karjuisin ja kiljuisin?

Tällainen kullannuppu kuin minä vai? Ehei, pois se minusta. 

Äidin päivä

On ihanaa olla äiti! Tänä aamuna heräsin siihen, kun sänkyyn kiipesi innokas pörröpäinen tenava, joka juhlallisesti kutsui äitinsä "yllätysaamiaiselle". Nasu suorastaan tärisi innosta ja niinpä kutsua säesti hellyttävä änkytys, kun oikeat sanat eivät löytyneet riittävän nopeasti. Ipana oli selvästi ylpeä siitä, mitä isin kanssa oli aamulla äidin vielä nukkuessa yhdessä saatu aikaan.

Ja voi! Pöydässä odotti oikea herkkuaamiainen kermakakkuineen ja lahjoineen. Nasu oli askarrellut päiväkodissa suloisen äitienpäiväkortin - minun ensimmäiseni. Sen, jonka säilön muistojen aarrearkkuun ja jota voin tutisevana mummonakin sitten palata ihastelemaan. Korttiin on painettu Nasun pieni käsi ja se on kerrassaan hellyttävä. Ihana ajatella, että näitä saan tulavaisuudessa sitten vielä monta lisää. Toivottavasti, pitää muistaa olla kiltti äiti.

Hyvää äitienpäivää, äiti!

  

MINÄ tein tämän yllätyksen äidille!

Aamiaisen jälkeen lähdimme Kalevan uimahallille, joka oli tänään auki viimeistä päivää. Viimeistä päivää siis ennen remonttia, joka sulkee sen aina marraskuuhun 2014 saakka. Makaa lilluttelin pikkuvauvojen altaassa ja arvuuttelin miehelle jotta minkähänlainen elämä meille silloin on, kun seuraavan kerran uimahallin altaassa polskimme? Puolitoista vuotta, voi pojat, siihenhän voi mahtua vaikka mitä!

Rakastan leikkiä tämän kaltaisia ajatusleikkejä. Harrastan niitä myös toiseen suuntaan; palautan mieleeni ne hetket kun olen aprikoinut jotain tulevaisuuteen liittyvää juttua sitten kun asiat ovat jo selvinneet. Usein päädyn hämmästelemään sitä kuinka yllätyksellinen elämä voikaan olla ja miten jännittäviä uria se saattaa lähteä kulkemaan. Harvoin olen edes osannut ennustaa sitä mitä sitten lopulta onkaan tapahtunut.

Juuri tämän vuoksi en todellakaan haluaisi tietää tulevaisuuttani. Olisi kammottavaa osata ennustaa. Elämässä ehkä parasta on juuri sen yllätyksellisyys ja ennalta-arvaamatomuus. Kun pitää silmänsä auki ja mielensä valppaana, voi tapahtua vaikka mitä. Jos joku olisi Nasun vauvauinnissa kaksi vuotta sitten kertonut meille, että meillä tänään on oma kauppa, olisin tyrskähtänyt nauramaan. Ja toden totta, tuollahan se nyt seisoo. Hassua.

Päiväkodin juhlahumussa

Tänään Nasun tilapäispäiväkodissa oli kevätjuhlat. Tilaisuuden kunniaksi mies sulki Kätkön tunnin etuajassa, mutta silti taisimme olla se viimeinen perhe, joka tilaisuuteen kieli vyön alla kurvasi. "Ei oikeasti kannattaisi olla ne viimeiset saapujat" mies kuiskasi jälkivisaana korvaani, kun takarivistä yritimme lasten esityksiä tihrustella."No shit Sherlock" nyökyttelin minä takaisin.

Vaikka Nasu on asettunut päiväkotielämäänsä kuulemma oikein hienosti, oli ipana silti ryhmän lasten esitysten aikana ehkäpä hieman hukassa. Tiedättehän, niin kuin vieraskaupunkilainen pikkukaupungin kantabaarissa. Se katseli vuoroin muita lapsia, vuoroin päiväkotitätejä ja näytti perin pohjin kummastuneelta. Sitten se vilkaisi meihin ja tuntui katseellaan kysyvän jotta "mitä helkattia mä täällä teen?"

Miehen kanssa hihitimme hihoihimme ja kirosimme totaalista suunnitelmallisuuden puutettamme. Viksut vanhemmat (lue: kaikki muut) olivat varautuneet jos jonkinmoisilla järkkärikameroilla ja videointilaitteilla siinä missä meillä oli mukana sopivilla hetkillä itsestään buuttaileva puhelimeni. Jotta ei tullut suloisia juhlakuvia perhealbumiin, ei.

Otin vahingon takaisin kotona ja kuvasin nasukan juhlalookissaan järjestystä huutavassa eteisessämme. Jonkin verran juhlatilanteen naamailua oli myös näissä kuvissa havaittavissa, joten ainakin itsellä kuvat kyllä tuovat tilanteet elävästi mieleen. Eli jotain onnistuin pelastamaan.

Aikas härdelliä oli siellä päiväkodin kemuissa, jos multa kysytään.

 Pysyin viksuna taka-alalla ja kummastelin muiden touhuja. 

Syy eteisemme kaoottisuuteen, vappukuvien puuttumiseen ja tähän viime aikaiseen päivityshiljaisuuteen ei yllättäne enää ketään. Pahuksen otsaontelontulehdus ei nimittäin parantunutkan sillä ensimmäisellä antibioottikuurilla, minkä vuoksi allekirjoittanut vietti vappuaattonsa Acutan ensiavussa. Ei tästä sairasmarinasta nyt oikeasti enää sen enempää, toteanpahan vaan että puoli vuotta, seitsemän antibioottikuuria, mykoplasma, poskiontelontulehdus ja otsaontelontulehdus tiivistänevät meikäläisen menneet kuukaudet aika tyhjentävästi.

Tähän tämä saa luvan nyt jäädä. Mielessä kuplii niin paljon uusia suunnitelmia ja unelmia, ettei tällaiselle sairastamiselle ole enää aikaa, energiaa eikä hermojakaan. Joten ei muuta kun paluu arkeen ja rutiineihin, huomenna kerron teille Nasun ensimmäisistä öistä uudessa sängyssään. Sillä on se meidän arkinen elämämme kaikesta tästä sairastamisesta huolimatta jatkanut eteenpäin puksuttamistaan. Ja hyvä niin.

Ota vuoteesi ja käy

Hyvää keskiyötä kaikille. Meikäläinen täällä sitä yökyöpeilee kun mies on illanvietossaan ja ipana onnellisena nukkumassa. Ja nimenomaan onnellisena, siitä pitkikin kertoa teille tänään. Nimittäin olemme vihdoin viimein ottaneet askeleen, jonka viipymistä jotkut teistä ovat jo ehtineetkin kummastella. Nimittäin Nasu nukkuu nyt ensimmäistä yötään uudessa sängyssään.

Kyllä, heivasimme vihdoin varastoon sen uskollisen Brion sotaratsun eli pinniksen. Vaikkei se Nasu sieltä edelleenkään ulos kiivennyt, oli kieltämättä jo aika. Ipana täyttää tasan kolmen kuukauden päästä kolme vuotta ja selvästi kaipailee huoneeseensa paikkaa, jossa löffiä, lueskella kirjoja, leikkiä ja ennen kaikkea pomppia. Eli omaa sänkyä tietenkin. Siis sellaista, johon hän itse pääsee kiivetä kapuamaan. Ja pinnikseenhän se ei onnistu.

Niinpä kaivoimme eilen illalla kellarivarastostamme Muuramen Jolla-sängyn, jonka olin jo hyvissä ajoin sinne hamstrannut. Sänky ostettiin käytettynä ja sen kaverina tuli myös sängyn alle menevä sangen kätevä lelulaatikko Lippo, joka on ollut ahkerassa käytössä jo pinniksenkin alla. Sänky on kaikkinensa erittäin hyvässä kunnossa ja minulle poikkeuksellisen nostalginen, sillä olen itsekin pikkutyttönä nukkunut Muuramen lastensängyssä. Se tosin oli puna-valkoinen.

Voi kunpa isäni ei olisi ollut sellainen kaatopaikkahirmu, mikä hän lapsuudessani valitettavasti oli. Sitä mukaa kun äitini kantoi aarteita vintille talteen, kantoi isäni niitä vintin toisesta päästä peräkärryyn ja kaatopaikalle. Niinpä yhtään lastensänkyä (minulla on kaksi siskoa), kalustetta tai vaatetta ei ole säästössä. Kirottua! Ehkäpä siksi itse hamstraan Nasun jutuista säästöön vimmatusti kaiken mitä voin.

Tänään sitten hain sänkyyn patjan & lakanan ja miehen tultua töistä nostimme uuden sängyn juhlallisesti Nasun huoneeseen. Ennen tätä petasimme ipanan kanssa pelkän patjan olohuoneen lattialle ja nasukka sai ottaa siihen tuntumaa Pikku Kakkosen ajan. Nasu haki sänkyyn tämän hetken lempilelunsa, petivaatteensa ja lähistön tyynyt ja asettui sitten onnellisena Norsulan perheen lumoihin. Tärkeä virstanpylväs oli siis takana: patja hyväksytty!

Tässä mun uudessa pehmoisessa pesässähän voi ihanasti uppoutua Pikku Kakkosen lumoihin.

Mutsi hei, mä hy-väk-syn!

Pysyykö ipana sängyssään? Alkaako se heräillä öisin? Kaikuuko kotonamme jatkossa pienten jalkojen innokas läiske, kun nassikka kipittää olohuoneeseen äidin ja isin luokse yökyöpelöimään? Ovatko legendaarisen helpot nukkumaanmenot, rauhalliset kahdenkeskiset illat ja unentäyteiset ehjät yöt vastedes kuin muisto vain? Tämä, ja monta muuta asiaan liittyvää huolta selvinnee ihan lähipäivinä. 

Huomenna palataan vielä uuden sängyn asetteluun ja Nasun ensimmäisiin uniin siinä. Hui, ihanhan tässä äitiäkin pukkaa jännittämään!

PS. Ei, kuvat Nasusta eivät ole varta vasten mätsättyjä. Mulla on tässä tautikurimuksessa vaan menossa nyt vimmattu oranssi-keltainen -vaihe. Väreistä energiaa, sano!

Reikäpää

Hyvää, aurinkoista tiistaipäivää rakkaat lukijat. Ihmettelette ehkä miksi päivitys tulee näin parhaaseen työaikaan? Asiaan löytyy sangen looginen selitys: en ole töissä. Olen sairaslomalla, jälleen. Nimittäin se poskiontelontulehdus, josta aiemmin kirjoitin, sehän ei sitten parantunutkaan. Ehei, mitäs se nyt niin helpolla kuin vaivaisella antibioottikuurilla? Se pentelehän levisi sieltä otsaontelontulehdukseksi, minkä vuoksi vietin erään illan tässä männäviikolla punkteerattavana ja tutkittavana. 

Vaan eihän meikäläinen nyt niin helposta usko. Ajattelin, jotta pari tabua kitaan ja kyllä se taas siitä. Kävimme Nasun kanssa sunnuntaina jopa Designtorilla Pakkahuoneella, meillä oli siellä Kätkö-pöytä pystytettynä ja ystäviä paikalla, vaan heikohkopa se oma olo siellä kuitenkin oli. Kaikesta siitä ihanasta auringonpaisteesta, kavereiden moikkailuista, ystävän kanssa kahvittelusta ja äidin kanssa nautitusta lounaasta huolimatta olo oli normaaliin verrattuna voimaton ja outo.

Nytpä sitten olen oppinut (asiaan perehtymällä) ettei tämä tulehdus ihan mikään perusflunssa ole. Tulehdus on sen verran lähellä aivoja, ettei asian kanssa parane leikkiä. Itse en edes tienyt omaavani jotain otsaonteloita, varsinainen reikäpää, saati että ne voisivat vielä tulehtuakin. Ehdotin lääkärille jo lobotomiaakin, mutta tältä tohtorisedältä ei liiemmin huumorintajua asiaan lohjennut. Totesi vain ykskantaan asian olevan oikeasti vakava juttu.

Jotta niin, täällä sitä nyt taas sitten levätään ja ihmetellään mihin ihmeen tulehduskierteeseen meikäläinen on nyt oikein joutunut? Sääliksi käy teitä lukijoitakin: olette huomaamattanne päätyneet varsinaisen sairausblogin lukijoiksi. Voi herttileeri sentään! Kohta alankin sitten blogata kihdistä, suolisto-ongelmista ja vatsan toiminnasta. Tiedän, ette malta odottaa...

Mutta niin, tässä siis syy viime aikaiseen hiljaisuuteeni. Älkää huoliko, kyllä tästä taas tervehdytään. Asiassa auttaa erityisesti te ihanat lukijat, varsinkin Sinä ihana, joka Designtorilla tulit esittäytymään! <3 Todella piristit päivääni ja olen äärimmäisen otettu, että tällä pikkuruisella blogilla on noin ihania, aurinkoisia ja nauravaisen positiviisia lukijoita! Lähetänkin täältä kiitollisen virtuaalihalin sinne päähän, kiitos vielä että tulit jutulle!

Sillä aikaa kun mutsi torkkuu sohvalla, lähden minä reissuun.

Tätä tarvitaan nyt tähän väliin

Moikka, tulin vain tänne nopeasi huutelemaan, että lähtölaskenta on alkanut ja meitsi kiitää nyt LOMALLE! Vakaana aikomuksena elää, nauttia ja ennen kaikkea tervehtyä. Aurinkoisiin tunnelmiin siis ja nähdään viikon päästä!

 Ja me jäädään tänne kaksin isin kans - JEEJEE!

PS. Kätkö on aikas kivasti esillä uusimman Divaanin Vintage-jutussa. Huomasiko joku? :)