tiistai 9. huhtikuuta 2013

Pateettinen kirjoitus pateettisista fiiliksistä

Jumalauta sentään!!! Nyt ette kyllä usko. Suora lainaus edellisestä kirjoituksestani viime torstailta: "Ehkäpä senkin takia on niin nautinnollista kävellä auringossa, vetää aurinkolasit silmilleen ja vain nauttia. Valosta, lämmöstä, energiasta. Siitä kun tuntee joka henkäyksellä olevansa t-e-r-v-e." Totanoinnii.. olenkohan nyt jotenkin kirottu?

Ja eiku suoraan asiaan. Torstaiyönä alkoi hiipiä ah niin tutun oloiset oireet pitkin kroppaa: jäätävä kurkkukipu, nenä meni tukkoon, alkoi yskittää. Siis tismalleen samat oireet mistä tässä on nyt kärsitty lokakuun 2012 lopusta saakka. Ensimmäinen ajatukseni oli, etteikö se saatanan mykoplasma nyt sitten kuollutkaan? Ja heti seuraava ajatus oli pelko: onko minussa jotakin vakavaa vialla?

Tiedättehän ne tarinat, ne surulliset tositarinat siitä kuinka nuoret ihmiset sairastuvat vakavasti ja kertovat kuinka heidän tautinsa sitten lopulta löytyi: "No se alko varmaan kato niiin, et mä olin vaan sairas. Koko ajan, silleen tasasesti flunssassa. Ajattelin kato et se on jotain sitkeää virusta nyt vaan, mut sit lopulta puoli vuotta sairastettuani menin lääkäriin ja kapum! Syöpä/aivokasvain/valitse jokin vakava tauti tähän kohtaan sieltä sitten löytyi. Enkä osannut aavistaa mitään."

Siellä se meikäläisen draamakuningatar taas nosti päätään. Yhden illan ehdin jo kokeilla punaviiniäkin; muistan kuinka nuorempana alkavat pöpöt sai jotenkin kummasti tapettua alkumetreillä puhtaan viina voimalla. Kyllä, sen enempää kaunistelematta viina ilmeisesti desinfioi elimistöni, tai jotain. 

No, lauantai-iltana sitten korkkasin yksikseni punkkupullon (mies oli Tukholmassa työreissulla) ja tuumin jottei se ota jos ei annakaan. Katselin nauhalta "Vain elämää" jaksoja ja mietiskelin elämää. Parin viinilasillisen jälkeen annoin kaikille näille tautipeloilleni vallan ja kuvittelin hetken aikaa sairastavani jotakin vakavaa, suorastaan terminaalia tautia. Kuvittelin mitä jälkeeni elämään jättäisin ja taisin siinä kyynelehtiäkin hieman, tunnustettakoon. Taustalla tunnelmoi milloin Jonne, milloin Kaija Koo. Niin että jonkinlainen kokonaisvaltainen itsesääli sinä iltana todella päästettiin valloilleen. Mutta voin vakuuttaa, että teki hyvää! Suosittelen, vaikka hulluna pitäisittekin, muillekin.

No, seuraavan aamuna oli aikas selvää ettei vanha kunnon punkkukikka tepsinyt tällä kertaa. Ei krapulaa, mutta olo entistä sairaampi. Jopa mies kotiin tullessaan huolestui ja sai minut lopulta usutettua lääkäriaikaa varaamaan. Eli ei muuta kuin nenä- ja kurkkulääkäri asialle ja tutkimustuoliin ronkittavaksi. 

En muista että kukaan olisi koskaan ennen työnnellyt lääketieteellisiä instrumentteja niin syvälle tähän meikäläisen kookkaaseen klyyvariin, mutta eipä ollut turhaa sekään tuska. Nimittäin nämä meitsin ontelothan ovat nyt sitten tulehtuneet ja ilmeisesti tulehdus on vielä melko pitkittynyttäkin sorttia. Tosi kiva hei.


Ja kuten kuvista näkyy, ei onnistu tämä valokuvauskaan nyt. 
On liian pimeää, epätarkkaa ja suttuista. Aina ei vaan onnistu.

Jotta, täällä sitä ollaan taas saikulla, popsitaan megalääkekuuria ja yritetään epätoivoisesti muistella miltä se alussa mainitsemani tunne terveenä olemisesta sitten tuntuikaan. Hurttia huumoriani nämä bakteerit eivät silti ole nujertaneet, yhden illan patetia on taaksejäänyttä elämää. Mutta kuten sanoin, suosittelen siinä vellomista kaikille, piristää kummasti. Tai sit mä olen vaan yksinkertaisesti outo :)  

6 kommenttia:

L-E kirjoitti...

I feel U... Paitsi etten kyllä tiedä tai siis muista millaista on olla täysin terve... Minähän olin sitä viimeksi... niin... vuonna 1989. Se taisi olla todellakin jossain toisessa elämässä tai siltähän se tuntuu.

Tänään tuli ikävuosia taas yksi lisää mittariin ja säälin itseäni juurikin parin viinilasillisen voimalla :D. Miehellekin nyyhkytin että juhlia pitäis tällaista elämää, eihän tässä ole mitään juhlimista... No juu, välillä ei ehkä vaan jaksa nähdä yhtään mitään hyvää ympärillään ja elämässään.

Mutta onpahan vain rakas perhe ja maailman rakkain mukula ja välillä jopa sellainen päivä että melkein pystyy kuvittelemaan olevansa ihan terve... No, sittenhän se todellisuus yleensä lävähtää heti päin kasvoja mutta kukapa elämän helpoksi lupasikaan?

Voimia ja paranemista! Muista levätä (tiedän, olet suunnilleen kurkkua myöten täynnä sitä mutta silti).

Todistan etten ole robotti, ne ei kai edes sairasta?

Salla H kirjoitti...

Pitkästä aikaa kommentoin :) On ollut vaan valtava kiire lukee kaikkia blogeja, että on kommentit jäänyt laittamatta.

Sulle tuli taas tauti ja maahan lumi, toivottavasti ensi viikolla lähtis viimesetkin lumet ja sulla alkais terve ajanjakso.

--salla

vilppumaan erika kirjoitti...

<3 Sulle punkkunikkari! Mää en taho sulle enää yhtään pöpöä, ni!

Johanna kirjoitti...

No voi ristus! Toivotan pikapikaparantumista ja lämpimän kesän pikasaapumista.

Nimetön kirjoitti...

Olen uusi lukija enkä ole vielä ehtinyt lukea kaikkia vanhoja postauksia, joten häiriköin kysymyksellä heti alkuun; eihän Nasu ole ristimänimi??

Heli kirjoitti...

L-E: Voi myöhästyneet synttärionnittelut rakas L-E! <3 Niin sitä kato ikä ja viisaus karttuu. Mikä sua siis vaivaa, jos saa udella? Se kammottava migreeni ainaskin, sen kyllä muistan, mutta onko jotain muutakin? Tsemppiä!!!

Salla H: Hei ihanainen Salla, mulla on ollut sua jo pikkuisen ikävä! Mutta arkikiireen tiedän hyvin, ei paineita kommentoinnista, pääasia että olet edelleen siellä :) Nyt muuten lähti jo lumi, ainaskin täällä keskustassa, josko lähtis nämä meitsin pöpötkin? Jookosta?

vilppumaan erika: Punkku ja mä, me ollaan kavereita, hihii! Kiitos tsemistä, kuten tiedätkin uutta tulehdusta pukkaa edellisen päälle. Mut silti voisin innostua kässäilemään ja kokeilemaan, josko se punkku auttaisikin hyvässä seurassa nautittuna :)

JOhanna: Älä muuuta sano - ristus mikä pöpökierre! Kesää täällä jo odotellaan, josko helteet tappais nämä meikäläisenkin pöpöt?

Anonyymi: Hei uusi likuja! Älä huoli, Nasu on vaan lempinimi ja keino suojata nassikan identiteetti :)