Tutkimusmatkailijan matkaraportti

Tänään kaivoin vihdoin sen kirkasvalolampun esiin ja avot kun onkin ollut virtaa. Olen siivonnut kämpän, pessyt varmaan neljä koneellista pyykkiä, hakenut talvimaton kirjastoon, vienyt nassukan pieneksi jääneitä vaatteita kellarivarastoon, lajitellut hieman lisää myytäviä vaatteita ja parsinut & kursinut koko korjausompelua vaatineen vaatepinon keittiön pöydältä takaisin käyttöön. Hyvä minä!

Veikkaan, että syy energiapurkaukseen on oikeasti tuossa maagisen kirkkaassa valossa. Kun pistin lampun päälle, tuntui kuin koko keittiö olisi syttynyt täyteen lähes taivaallista valoa. Ja kyllä, asia on ilmaistava juurikin näin raamatullisen vertauskuvan kautta, koska en yksinkertaisesti tajunnutkaan kuinka pimeäksi tuollainen peruskattolamppu keittiömme näin vuoden pimeimpään aikaan jättää.

Katsokaas tarkkaan lukijat, aion nyt sukeltaa sinne minne kukaan ei ole vielä mennyt. 

Keittiön nurkkakaappiin.

Mutta selviänkö tästä tutkimusretkestä hengissä? Jäänkö alkuasukkaiden vangiksi vai musertaako vapaana rehottava tavaraviidakko minut alleen? Katsokaa pelotonta ja rohkeaa tutkimusmatkailijaanne ehkäpä viimeisen kerran...

Nyt on vuorossa leffailta, sillä meidän yhteinen aikamme miehen kanssa kilpistyy tällä hetkellä aika lailla näihin iltoihin. Vuorovedoin kun nassikkaa hoidamme, on miehellä sitten töitä aina koko viikonloppu viikolle osuvien hoitopäivien seurauksena. Mutta en valita, näin venymällä saamme Nasun hoidettua kotona ja kyse on kuitenkin vain rontista kuukaudesta enää.

Joten ei muuta kun Rare Exportsin ja karkkipussin kimppuun, tämä mutsi kuittaa nyt täältä sohvan pohjalta (onko tuo muuten yhdyssana?). 

 Eih, pysykää siellä tavarat! Teillä ei ole asiaa tähän maailmaan.

Huh huh, selvisinpäs! Pakko hengähtää hiukan.

Kas näin, heitän vain pisut pottaan ja olen valmis uusiin seikkailuihin.

Your truly, Nasu the Peloton.

PS. Päivän asuna oli tänään ihanaa Aarrekidiä, olen hitaasti mutta varmasti onnistunut keräämään asusetin sekä tuota Satumetsää että sitten sitä Avaruusmatkaakin. Ja kuten kuvista näkyy, ihan sitä pipaa myöden :)

Älä helli itseäsi

Auts ja outs. En tainnut teille vielä manatakaan kuinka kipeä selkäni nyt on. Kaikkihan alkoi siitä, että selässäni ei ollut mitään vialla. Kaikki kunnossa, hyvä olla. Tähän oloon onkin sitten kätevää varata urheiluhieroja, sillä mentaliteetillä että "hyvähän noita hartioita olis varmaan hieraista, etteivät pääse jumiutumaan tästä näyttöpäätetyön aloittamisesta". 

Lienee syytä korostaa, että minulla ei oikeastaan koskaan ole ongelmia niska-hartiaseudun kanssa. Kuulun niihin friikkeihin, jotka käyvät ikään kuin nautinnosta hierottamassa niitä. Hellivät itseään, rentoutuvat epäkkäidensä murjonnasssa. Tosin kyllä erittäin laiskasti, viime kerrastakin lienee jo vuoden päivät. Joka tapauksessa, hartiani olivat mukavan pehmoiset, joten varasin ajan töissämme vastaanottoa pitävälle urheiluhierojalle.

Se minkä kanssa minulla on haasteita, on tuo balettiajoista perityvä yliliikkuva selkänikama. Ja sepä aina välillä vihmoo, esimerkiksi raskauden alkupuolella liukastuin ja selkä nitkahti pois paikaltaan. Onneksi tuttu naprapaattini saa selän kuitenkin aina ojennukseen eikä sitäkään puuhaa tarvitse harrastaa kovinkaan usein.

Mutta nyt, jotain se saakelin urheiluhieroja mokasi, sillä ai että on selkä kuulkaas kipiänä! Perkele! Joku siinä hieronnan aikana naksahti ja päivän mittaan sitten selkä kipeytyi niin, että nyt se on kiukkuisena vihotellut jo puolitoista viikkoa. Sattuu aamulla ylös noustessa (tekee meinaan noista aikaisista herätyksistä vieläkin ihanampia), sattuu liikkuessa ja sattuu paikallaan ollessakin. 

Voi räkä, mutsilla on selkä sökönä!

Nyt keräät mutsi ittes siitä lattialta ja lakkaat valittamasta, kuulitko?

********

Sammakkobody - Me&I

Sininen froteehaalari - Kik Kid

Ja kun jatkuvasti sattuu, niin ei kauan mene kun alkaa myös päähän sattumaan. Eli ärsytttää, niin pirusti. Koska mulla ei yleensä mitään vaivoja ole, on kivuton ja notkean menevä se olotila johon olen kotiutunut. Niinpä tällainen jähmeän särkevä ja konkkainen oleminen riepoo ihan joka sekunti. En vain osaa suhtautua tähän, ketutus ei helpota. Ehei, se kasvaa päivä päivältä suorastaan eksponentiaalisesti.

Jotenkin irvokasta, että maksoin useamman kympin siitä että selkäni hajosi. Vaikka aikomukseni oli buukata tunti rentouttavaa nautintoa kaiken tämän arkisen härdellin keskelle. Täällä sitä nyt istutaan sohvalla selkä kivistäen ja toivotaan etten olisi moiseen itseni hemmotteluun ryhtynyt alun alkaenkaan. Eli kyllä, murjotan myös.

Mutsi hei, mikä sulla on täällä mustassa repussa?

Siis A-P-U-A, läppäri. Et kai sä mitään töitä enää ajatellut tehdä?

Hei haloo, ei todellakaan passaa. Minäpä näytän mitä olen moisesta mieltä.

 Aaah, turkasen painavakin vielä. Kas näin, monoa työläppärille!

Voisin toki soittaa hierojalle, reklamoida ja vaatia jotain apua. "Korjaa äijä sä tää kun kerran paskaksi pistitkin". Voisin mutten halua. Se äijä ei enää selkääni koske, äänestän siis hiljaisesti jaloillani.

Nasulla on sen sijaan ollut jälleen meganasta päivän isukin kanssa. Olivat aamupäivällä käyneet kirppiksellä & kaupungilla hengailemassa ja mikäs siinä oli hengaillessa näin mageassa päivän asussa. Kylä se meidän isi vaan osaa!

Mitä isi sanoitkaan päivän ohjelmasta? Kaupungille hengailleen vai? No todellakin mennään.

Pssst, käpy hei!

Nolottaa tunnustaa. Tiedättekö mikä tässä töihin paluussa on ollut kaikkein vaikeinta? Ei, se ei yllättäen ole työtehon tai -motivaation löytäminen eikä itse asiassa oman ammattitaidon esiinkaivaminenkaan, vaikka kaikkiin näihin olinkin ennalta varustautunut. Vaikeinta on ollut ehdottomasti, aivan kirkkaasti, nämä tuskantäyteiset aikaiset aamuherätykset.

Mua taas riepoo sillon ku mutsi on tyhmä.

Mut harvemmin kiukkuan silleen ku mutsi aamusin. Mut mulla onkin virtaaaaa!

*********

Yrmyt aamusammakot body - Me&I

Keltaiset leggarit - Metsola

Päivän asun valinta - Isi

Kyllä, pikkuisen taaperon äitinä minun arjessani haastavinta ei ole yhteensovittaa työpäivää ja nassikan kanssa temuamista eikä vaikeinta ole edes tämä poikkeusajastamme johtuva päivähoitopalapeli. Ehei, nehän menevät kuitenkin tuossa muun härdellin ohessa. 

Iltasin sä oot mutsi ainaskin ihan seko!

Mutta nämä aamuherätykset... voi luoja! Nasun kanssa olen tottunut heräämään yhdeksän tienoilla (tänään se oli kuulemma herännyt taas kympiltä) ja nyt pitäisi sitten kiskoa itsensä pelikuntoon aamuseiskalta tai kasilta. Joka aamu irvistelen sängyn lämmössä ja olen vakuuttunut siitä kuinka työelämä ei ole kaltaistani varten. Naureskellen muistelen parikymppistä Heliä, joka vielä siinä iässä jaksoi toivoa, että näihin aamuherätyksiin tottuisi. 

Muistan elävästi, kuinka siskoni vakuutti että työrytmiin tottuu vuodessa, parissa. Haaveilin siitä kuinka herään aamulla vähemmän itsemurhaa hautovana ja edes piirun verran tarmokkaampana. Tämä tavoite, unenomainen mielikuva itsestäni aamuherääjänä, piti minut tuossa ideassa kiinni vuosia. Mutta hei Heli twenty something, here's a newsflash for you: Ain't gonna happen. Never ever.

Nyt olen siis valmis tunnustamaan itsestäänselvyyden: minusta ei koskaan, ikinä, tule hyvää aamuherääjää. Hyvin luultavasti koko elämäni ajan nämä aamuherätykset tulevat olemaan enemmän tai vähemmän tuskaa. Mikään ei huvita (paitsi nukkuminen), kaikenmoinen pirteys edes ajatuksen tasolla ärsyttää ja tekee mieli vetää koko ylitehokas yhteiskuntamme pyntystä alas.

Pusu päivässä piristää kun yhteiskunta vaatimuksineen rasittaa. 

Mutsi käyttää huulia, mä käytän kuolaista kieltä.

Voi kuinka paljon helpompaa elämäni olisikaan aamuvirkkunaa! Asiastahan on useita tutkimuksia, joissa todetaan että ihminen on mikä on (aamu- tai iltaihminen) eikä asialle oikein mitään voi. Ainakin minä olen moisiin tutkimuksiin törmännyt, ehkäpä alitajuntaisesti juuri tuonsuuntaisia tuloksia valiten. 

Sillä aikani olen minäkin yrittänyt, itseäni piiskannut ja tuloksia kieli pitkällä odottanut. Ei auta. Joka aamu kun kello pärähtää soimaan ketuttaa, väsyttää ja tekee mieli kuolla. Eikä tämä synkeä ydinmarraskuukaan nyt suoranaisesti auta asiaa. Varsinkin kun en vieläkään ole saanut aikaiseksi kaivaa sitä kirkasvalolamppua sieltä pahuksen kaapin perältä. Laiskuus ja aamu-unisuus, varsinainen uraäidin ammattiarsenaali.

Onko teillä isi peli tänään? Mä lähden kyllä mukaan vahvistukseksi.

  Panta päähän ja menoks. Onneksi Börjeliini tekee näitä nauhoja meitsin asuun sopivissa väreissä.

Lääketiede kykenee jo huimiin juttuihin: ihmisille vaihdetaan kasvoja, sydämiä ja keuhkoja. Voisikohan meikäläiselle vaihtaa käpyrauhasen sellaiseen aamutuimaan melatoniinia vähentämään innostuvaan yksilöön? Tämä nykyinen kun selvästi erittää puksuttaa pitkälle puoleenpäivään saakka. Käpy hei, vähempikin riittäisi, kiitos!

***********

PS. L-E, olit varmaankin varma että unohdan taas? No, ylläripylläri, tänään muistin sovitut mittaukset! Eli, sekä puput että etana ovat mitoiltaan niska-haara: n. 47cm ja haara-lahje n. 23cm. Samankokoiset ne ovat siis ainakin meillä, vaikka toiset on käytetyt ja toiset uudet.

Sanasyöpön tunnustuksia

Sanasyöppö täällä morjens! Koska olen asiasta niin moneen kertaan täällä huudellut, muistatte varmaankin hyvin kuinka olen vannonut ja vakuuttanut ettei nasukalle mitään pinkkiä pueta. 

Just joo. Hitaasti, mutta varmasti myös pinkki väri on uiskennellut Nasun vaatekaappiin niin, että tällä hetkellä mustaan yhdistettynä se on yksi suosikeista. Ja nyt puhutaan siis kirkkaasta pinkistä, ei hennon roosaisesta possunpunasta.

Vai että tällainen pipa.

Tuolla karsinassako mä aina öisin nukun? Nostan itselleni hattua.

*******

Pinkki body - Albababy

Pinkit leggarit - Metsola

Pussihaalari - Aarrekid

Uusin hankitamme on nuo kuvassa näkyvät Småfolkin pinkki myssy & hanskat ja niihin mätsäävät Reimatecin toppatöppöset. Nämä(kin) ihanuudet ostin IlonAiheiden ihastuttavalta Marialta. Oikein naurattaa kuinka hanakasti tartun Marian myynti-ilmoituksiin ja noita toppatöppösiä taisin itse oikein kysäistäkin.

Meneekö nämä siis käsiin? Jaa jalkoihin? No onko nämä sit käsiin?

Kyllä tämä bloggailu on vaan palkitseva harrastus, monessakin mielessä, mutta ennen kaikkea ihmisten takia. Ihan mahtaviin tyyppeihin olen blogini kautta tutustunut, ihania maileja teiltä lukijoilta saanut (saa edelleen muuten paiskata meitä maililla!) ja nerokkaan oivaltavia kommentteja päivittäin lueskellut. Voi, te siellä toisessa päässä teette mulle tästä harrastuksesta todellisen henkireiän arjen keskelle.

Uutta asustesettiä testattiin heti päikkäreillä ja niitä ihasteltiin vielä unien jälkeenkin. Nasu on alkanut yhä päättäväisemmin pukea itseään eikä siihen väliin parane useinkaan mennä. Muuta kuin vuolaiden kehujen kera.

 Oot sä mutsi valmis, mä alan nyt pukemaan eli show alkaa.

Ekaks siis tuo kypärämyssy, päähän näin.

Ei se ollutkaan hyvä, laitankin ennemmin tämän uuden myssyn.

Noin, ja sitten nämä töppöset.

Lopuksi tumput käteen. 

Eiku hei mutsi, mullahan ei oo vielä näitä leggareitakaan jalassa!

 VALMIS!

Hyvä olo, kauniit muistot

Tänään kun vein Nasun aamulla mummolaan hoitoon, sattui hassu juttu. Astuin aamukiireisenä nasukka sylissäni anoppilan eteiseen, kun lävitseni yhtäkkiä ja arvaamatta hulmahti sellainen ihana nostalginen fiilis. Oli lämmintä, tuoksui jollekin leivotulle ja mummi tuli meitä eteiseen vastaan. Hetken tuntui kuin olisin saanut kiinni jostain omasta lapsuusmuistostani. Jostain hyvin tärkeästä ja rakkaasta.

Tuntui ihan käsittämättömän hyvälle, turvalliselle ja lämpöiselle. Istahdin läheiselle tuolille nassikka sylissäni ja olisin halunnut vain jäädä siihen. Nasu lähti saman tien kirmaamaan mummin luokse, mutta minä jäin paikoilleni ajatuksiini ja ennen kaikkea johonkin kaukaiseen, mutta tuttuun, tunteeseen uppoutuneena. Oli vaan niin hyvä olla, siinä hetkessä, niissä tunnemuistoissa.

Mulla on mutsi hyvä olla lähes aina. Varsinkin kun mä puuhailen.

Oliko tuo hyvän olon tunne, lävitseni käynyt lämmin humahdus, muisto jostain omasta lapsuudestani? Joku valtavan tärkeä ja lämmin kokemus esimerkiksi kotiin tulemisesta? Se fiilis koostui niin monesta eri tuntemuksesta, hajusta, lämmöstä ja ehkäpä näkemästänikin, että oikein jälkikäteen hirvitti. Kuinka vahvoja muistoja meissä ihmisissä oikein onkaan piilossa?

Mikä ihaninta, tuo rauhallisen onnellinen tunne kesti koko päivän. Vaikka päivä oli erittäin hektinen työpalavereineen, asunto-osakeyhtiön hallituksen kokouksineen ja muineen, ei mieltäni silti missään vaiheessa vallannut hoppu tai kiire. Oli vaan hyvä olla. Eikä tarvinne korostaa kuinka ihanaa on jättää lapsensa päiväksi hoitoon paikkaan, joka itsessänikin herättää noi ihania tunteita?

Et tiedäkään kuinka kiva päivä meillä tänään oli!

Koska saavuimme Nasun kanssa vasta äsken kotiin ja nassikka oli saatava heti nukkumaan, ei minulla kerrankin ole kuvaa päivän asusta. Joka muuten oli vallan ihana ja pinkki, kuvitelkaapa! Niinpä päätin rikkoa rajojani ja laittaa huomennakin tuon saman asun, jotta saan sen teille kuvattua ja esiteltyä. Oli se vaan niin ihq (huomatkaa vanhan naisen ontuva nuorisoslangi).

Koska päivän asusta ei ole kuvia, esitellään sitten eräs toinen asu, joka nasukalla oli päällään iskän korismatsissa joitakin viikkoja takaperin. Erityispisteitä annan tuon asun synnyttämästä silhuetista, voiko olla söpömpää näkyä kuin ipana hiippahupussa? Ei voi.

Hei, mihin se iskä täältä kentältä hävis? Lähdetään perään, se meni tästä ovesta. 

Hopihopi mutsi, ku olis jo!

Siinä sulle poseerausta. 

Ja nyt meitsi lähtee etsimään sen iskän, zau!

*********

Huppari & haalarit - Albababy

Kukkakengät - Superfit

Kuvauspaikka - Ikihieltä tuoksuva jumppasali