Nasun arkitouhuja: nukkurytmit

Aamulla ulkoa paljastui järkyttävä todellisuus: lunta. Yön aika oli satanut taas sitä pahuksen lunta! Ja vasta toissapäivänä juoksin sulalla asfaltilla lenkkiä ja hyräilin Liisa Akimofin Kevät -biisiä innoissani. Päälle oli siis saatava jotain piristävää ja heti! Onneksi posti toi uusimpia Huutis-löytöjä, joten ei muuta kuin leppiksiä kehiin.

Helistin saa taas kyytiä.

Ponnistaessa on tärkeää muistaa oikea hengitystekniikka.

Hello Kitty raitabody - lahja pikkuserkuilta

Suloinen leppishaalari - Duns 

Mallin energiataso - uskomattoman korkea valveillaoloaikaan nähden

Tajusin tässä eräänä päivänä, että olen luvattoman vähän ehkä kirjoitellut Nasun arkipuuhista ja rutiineistamme. Ja kuitenkin tämän blogin tarkoitus on toimia nassikan vauvapäiväkirjana. Visuaalinen puoli lienee hyvin hanskassa, mutta kyllä nyt on tunnustetttava että tuo informatiivinen puoli voisi olla hieman kattavampaa. Olen ajatellut, että kun jatkan Flash from the past - juttusarjaa, kerron siellä arjestamme Nasun elämän ensikuukausina. Ja nyt täytyy ryhdistäytyä kertomaan juuri tämän hetken arjesta.

Aloitetaanpa vaikka päivärytmistä eli nukkumisesta, se kun tuppaa usein kiinnostamaan ainakin muita äitejä. Nasu on siis tällä hetkellä seitsemän ja puoli kuukautta täyttä tarmoa. Päivän rutiinit ovat nyt viime viikkojen aikana muotoutuneet siten, että napero herää aamuisin klo 7-8.30 välillä (kyllä, lapsestani on ainakin toistaiseksi tullut aamuvirkku, huoh). Luoja yksin tietää mikä varianssin aiheuttaa ja miksi välillä herätään myöhemmin, nukkumaanmenoaika kun pysyy vakiona eli klo 21.30 - 22.00.

Iltapuuron jälkeen napero syö edelleen useimmiten kaksi kertaa yössä, ekan kerran joskus klo 01-02 tienoilla ja toisen kerran aamuyöllä klo 05-06 aikoihin. Viimeistään toisesta syötöstä nassikka jää välimme koisimaan, koska minä nukahdan kesken kaiken. Heräämisestä ei sitten olekaan epäselvyyttä: vieressä hihkuu, nauraa ja myyryää sen verran energinen kaveri, että tyhmempikin tajuaa sen yön unien olleen nyt siinä. Maailman ihanin herätys.

Pikku pussittaja on jälleen pussittanut itsensä.

Lalaa, onpa ihanaa oikoa itseään kun on kunnolla tilaa täällä parisängyssä. 

Äidin aamuturvonneet nakkisilmät naurattavat aina.

Tikkana valmiina uuteen päivään.

Nukutamme Nasun nykyään omaan pinnasänkyynsä, joka sijaitsee parisänkymme vieressä sivuvaunu-idean mukaisesti laita alhaalla. Nukuttaminen on helpompaa kuin mitä sana "helppo" kuvaa, se on ylihelppoa.

Me ollaan menossa nukkumaan, kylläpä väsyttää jo.

Aluksi annan naperolle maitoa sängyllämme pimeässä fiilistellen, nassikka syö isojenkin puurosatsien jälkeen vielä hyvällä ruokahalulla lempiruokaansa maitoa. Tämä on ihanaa rauhoittumisen ja hellimisen aikaa, kuiskuttelen naperolle salaisuuksia ja paijailen pientä pallopäätä.

  

Hei senkin paparazzi, anna nyt meikäläiselle ruokarauha.

Tämän jälkeen nostamme miehen kanssa Nasun omaan sänkyynsä kyljelleen, tutti suuhun (jos suostuu ottamaan, Nasu kun ei ole mikään tutinlussuttelija) ja peitto päälle, uniriepu lähelle. Vielä iso tyyny selän taakse luomaan pesämäistä tunnelmaa ja se on siinä.

Aluksi pari viikkoa sitten, kun siirto kehdosta sänkyyn tapahtui, hytkyttelimme nassikkaa uneen kymmenisen minuuttia, mutta nykyään ei tarvitse edes sitä. Itse asiassa enää ei tarvitse hytkytellä oikeastaan laisinkaan. Parina viime yönä olemme jättäneet naperon jokeltelemaan itsekseen sänkyynsä ja sinne se on muutamassa minuutissa sitten tummunut. Mahtavaa!  

Ennen pinnasänky toimi lelukeitaana ja puuhacenterinä, siellä ei to-del-la-kaan nukuttu.

Päiväunia Nasu nukkuu ehkä runsaanpuoleisesti, on aina nukkunut. Parhaiten napero nukkuu ulkona, mutta nykyään sisällä menee helposti se kolmekin tuntia putkeen. Tällä hetkellä unien kokonaiskesto on siinä 5-6 tunnin paikkeilla ja siinä se on pysynyt kolmisen kuukautta jo. Useimmiten pikku kaveri nukkuu kahdet päiväunet, mutta on se pari kertaa posottanut viisikin tuntia yhteenmenoon ja sitten vetäissyt vielä yhdet tunnin kiukkupäikkärit myöhemmin päivällä.

Nasu matkalla parvekkeelle. Usein uni tulee jo pukiessa sohvalla.

Olemme miehen kanssa huomanneet, että Nasu viihtyy hereillä sellaiset max kolme tuntia, sen jälkeen alkaa hinuriöhellys ja nassikkaa on vaikea saada tyytymään mihinkään, ainakaan kovin pitkäksi ajaksi. Tämä valveaika oli pitkään (viimeiset kolme, neljä kuukautta) noin pari tuntia, mutta nyt napero on selkeästi kirinyt sitä kolmeen tuntiin. Olipa se tänä aamuna meidän kanssamme musiikkia kuuntelemassa ja jammailemassa lähes neljä tuntia - koko ajan hyvällä tuulella pysyen.    

Seuraavaksi "Nasun arkitouhuja" -sarjassa on luvassa postaus liikkumisesta, lempipuuhista ja -leikeistä, lempipöperöistä ja lempimusiikista. Ainakin näistä. Ehdottakaa toki tekin, mitä haluaisitte Nasun arjesta kuulla. Laittakaa mailia tai heittäkää läppää kommenttiboksiin. Kuten on tullut jo aiemmin hoettuakin, rakastamme lukijatoiveita! :)

 Mä tykkään tästä, mistä te tykkäisitte?

Itku pitkästä ilosta, pieru kauan nauramasta

Otsikko on yksi äitini lempisanonnoista, ehkä jopa minunkin. Olen lapsuudessani nimittäin kuullut sen useamman sata kertaa ja nyt aikuisena olen saanut myös itseni kiinni sen viljelemisestä. Kyseinen sanonta pitää mun kohdallani kutinsa vähän liiankin hyvin, sellainen koHeli kun olen. Rapatessa roiskuu ja voi pojat kun roiskuukin.

Onnistuin nimittäin taas söheltämään harmittomasti alkaaneen vaivan oikein kunnon vaivaksi. Tämä on harvinainen taito, suorastaan maaginen voima, joka minulla on hyvin hallussa. Antakaahan kun kerron tarkemmin.

Eilinen kylpylähupailu päätyi siihen, että näyttävän kelluntademonstraationi jälkimainingeissa vettä mennä holahti oikein antaumuksella tuonne oikeaan korvakäytävään. Sen jälkeen, kun pari vuotta sitten suoritin sukelluskurssin, on vettä korvassa -vaiva alkanut vaivata oikein kunnolla. Ennen happilaitesukelluksia vettä ei mennyt korviini oikeastaan koskaan ja nyt luvallisena sukeltajana sitä humpsahtaa korviin helpommin kuin vaikkapa nenään (jonne sitä myös päätyy yllättävän helposti). 

Ei paljon laskeutuessa korvia vihlo, kaikki OK!

 Dorkaltahan sitä sukellusmaskissa näyttää, se on selvä.

Ai että! Tulipa muistoja noista kuvista mieleen, eivät ne ole kuin kolmen vuoden takaa. Pakko laittaa vielä muutama kuva tähän, ihan vaan että se veitsi kääntyy vielä hieman syvemmälle sinne haavaan...  auts!

Lillutaan keskellä painottomuutta.

Mies on tuo vaalea, minä tumma.

Heli tutkii kalaa. Ja kala Heliä.

 

 Kohti pintaa mennään.

Morjesta vaan.

Valmiina seuraavaan sukellukseen.

No niin, taas hairahduin aiheesta. Jotenkin vaan tuli niin mahtavia muistoja noista kirkkaansinisistä vesistä ja sukellusreissuista, että unohduin hetkeksi lomamuisteloihini. Takaisin siis tämän päivän tuskaani. Eli, eilen illalla oli tosiaan korva ärsyttävästi vettä täynnä ja oma-alotteisesti päätin ratkaista asian. Ei muuta kuin pumpulipuikko käteen ja se tanassa kohti korvaa. Tiedän, tiedän, korvaan ei saisi laittaa mitään omaa sormea ohuempaa, mutta kyllä mä nyt yhden pumpulipuikon herkän käytön hanskaan. Pyörittelin siis kuulostellen puikkoa korvassa, työnsin sitä yhä syvemmälle, kunnes yhtäkkiä pam! Korva meni täysin mykäksi. En kuullut enää yhtään mitään. Kuuro mikä kuuro.

"Pitikö se nyt tunkea sinne", mies torui, kun ärsyyntyneenä kirmasin ympäri kämppää ja valitin puolikuurouttani. On meinaan hippasen ärsyttävä olotila, kun ei puoli päätä kuule mitään. "No piti piti, kun mun piti sen avulla heruttaa se perhanan vesi ulos" , puolustauduin. "Jaa-a, ja samalla sit kuuroutit itsesi vai?", tuli vastaus johon en enää keksinyt mitään nasevaa. Koska mitä sitä kiertelemään, itse aiheutettu vaivahan tämä. 

Aamulla heräsin toivorikkaana - ja edelleen kuurona. Ei auta, oli nöyrryttävä ja soitettava lääkäriasemalle. Avuksi tarjosivat korvahuuhtelua. Mitä ihmettä, siitä ongelmastahan tämä kaikki juuri sai alkusa? Ja nyt pitäisi vapaaehtoisesti sitten posottaa sitä vettä lisää sinne korvaan vai? No, koska parempaakaan ratkaisua ei ollut näköpiirissä, varasin ajan ja toivoin parasta.

Tulin sitten äsken korvapesusta. Siltä se meinaan tuntui, en voinut kun nauraa koko operaation ajan vaikka se tekikin hieman kipeää. Kun sitten huuhteluvesi jossain kohtaa huljahti korvasta pois, palautui yllättäen kuulokin. "Hei, mä kuulen taas!", hihkaisin riemuissani ja hoitajatäti katsoi mua kuin puolijauhoista. Mutta oli se vaan mahtava fiilis, ehdottomasti tuulettamisen arvoinen.

Syykin korvan äkilliseen mykkyyteen selvisi. Kyllä kuulemma korvansa saa vähemmästäkin tukkoon kun kahden viikon korvatulppa-yöunista. Mä kun olen pari viikkoa nyt nukkunut korvatulpilla Nasun yöjumpista johtuen. Niin joo, ja asiaa ei siis kannata avittaa niillä himpskatin pumpulipuikoilla. Take my word for it. Kuurous voi tulla nopeammin kuin tajuaakaan.

Entäpä Nasun päivän asu? No, mies oli valinnut Nasulle päälle oranssi-ruskeaa, innoittajana toimi kuulemma sinappikakka. Älkää kysykö enempää.

Hohhoijjaa, jokos sitä safkaa saa? Vai tarviiko syödä itteensä?

Ruokalapulla tai ilman, sotken kuule anyways!

Raidallinen frotee body - Metsola

Oranssit  velour housut - Lindex

Ruskeat sukat - Me&I

Musta-valkoinen ruokalappu - Etsy

Uusi, ensimmäinen oma syöttötuoli - Stokken Tripp Trapp

   

Same same, but different

Palattiin juuri kotiin Nokian Edenistä kylpyläreissulta ja kropassa on sellainen autuas kokovartalopehmeys, mikä tulee ainoastaan kun lilluu tuntisotalla lämpöisessä vedessä. Nasu ei vielä tällä kertaa päässyt mukaan vaan ilakoi sen ajan mummolassa, sillä olimme miehen kanssa kahdestaan pulikoimassa. Ihanaa, miten tällä ruhtinaalisella kahden viikon lomalla meillä on ollut mahdollisuus myös näihin pieniin kahdenkeskisiin hetkiin. Niitäkin hetkiä nimittäin välillä kaipaa, me kun totuimme olemaan niin pitkään kaksin ennen nassikkaa.

Aamulla vasta päivän toinen asukokonaisuus pääsi kuviin, sillä ensimmäinen oli  kakkavahingon takia ehditty vaihtaa toiseen jo ennen kuin heräsin. Tätä asua ei tarvinne sen enempää selitellä - ulkona paistoi mahtavan keväinen aurinko ja se näkyy Nasun asussa. No okei, kyllähän asussa kieltämättä hieman heja Sverige -henkeäkin mukana on. Ruotsi kun on meistä vaan niin vallan mainio maa!

Naperolla oli meineillään lautalattian twist & shake.  

Siinä saa äiti unohtaa tarkat kuvat.

Harmi ettei näihin kuviin saa mukaan ääntä.

Keltainen body & potkarit - Tutta, itse keltaiseksi värjätyt

Ihanan pehmeä sininen Nalle Puh takki - Nanso, mummin löytöjä

Siniset villasukat - kirppikseltä

Hassua miten sitä muisti Edenin aika lailla erilaisena kuin mitä se tänään oli. Olen viimeksi käynyt Edenissä ehkä murrosikäisenä, joten ei ihme, että muistot eivät ehkä vastanneet tämän päivän todellisuutta. Lapsi minussa muistaa kylpylän jättimäisenä paikkana, johon meinasi eksyä. Altaita oli valtavasti, liukumäkiä useita ja se aaltokone vasta hurja olikin! Ja aina joku törmäsi höyrysaunan usvasta äkisti esiin työntyviin lauteisiin.

Jännittyneinä tepastelimme parkkipaikalta sisälle kylpylään. Aa jee, liukumäet! Niiden takia paikaksi valikoitui juuri Eden eikä esimerkiksi alle kilometrin päässä meistä sijaitseva Lapinniemen kylpylä. Ehei, hurjien liukumäkien takia ajoimme Nokialle saakka. Nopeasti avaimet kassalta mukaan ja pukuhuoneille. Sovimme tapaavamme höyrysaunassa ja mies intoili jo etukäteen netistä pongaamastaan uudesta Paratiisi-saunasta.

Ensimmäinen pettymys oli kyllä se saunaosasto. Näinkö pieni se olikin? Ja mitä, miksei höyrysauna olekaan yhteissauna? Ilmeisesti se ei ole koskaan ollutkaan, vaan sekoitan sen johonkin muuhun. Paratiisi-saunassa oli kunnon diskovalot, villejä viidakon ääniä ja hurjia toteemeja, joten jätin sen kylpemiseni loppupuolelle. Toinen pettymys tuli kirmatessani allaspuolelle. Mitä? Näinkö pieni tämäkin on? Tai ehkä paremminkin, näinkö suureksi minä olen kasvanut?

Ensifiilis hälveni nopeasti kun pongasin miehen jo altaasta. Ei muuta kuin syöksy altaaseen, aaltokonekin oli juuri parahiksi käynnissä. Ja sieltähän se vauhdilla kuoriutui, Heli 12-vee. Juoksimme liukumäissä, kisailimme uimapötköillä, pelasimme palloa, taistelimme Kovan Virran virtausta vastaan, kipristelimme hierovien vesivirtojen alla (miten ne aina tuntuvatkin niin kovilta?) ja roikuimme köysissä. Löffäsimme porealtaissa ja uimme vekkuliuintia ympäri altaita. Oikeastaan mikään ei ollutkaan muuttunut.

Paitsi että, nyt kun on aikuinen, voi käydä ostamassa jäätelön kahviosta vaikka kesken uintien. Vain koska sitä tekee mieli (lue: lapsena vaikka kuinka vinguin, en juuri koskaan saanut, vaikka teki kyllä mieli). Sen pariksi voi vielä ostaa juomankin, jos on jano (lue: jos jätskin joskus harvoin sainkin, en varmasti saanut enää limpparia sen kanssa, oli jano tai ei). 

Toisaalta aikuisena menee jo törkeän lujaa vesiliukumäen hurjissa mutkissa. Ja kyllä, osallistuu myös kokeilumielessä yhdessä altaassa eksoottiselta näyttäneeseen vesijumppaan. Eli kaikki oli ihan niinkuin ennenkin, mutta ei aivan. Kuten thaimaalaiset usein niin osuvasti sanovat: "Same same, but different".  

Haaremihousunainen ilman haaremia.

Olen taas ollut aktiivinen erään harrastukseni parissa. Nimittäin Huutiksen louhimisessa. Hetken aikaa pidin taukoa ja itse asiassa myin itse muutaman tuotteen, mutta nyt olen keväästä sekaisin menneenä palannut linjoille, tositarkoituksella. 

Siirryin huutamaan 74-kokoisia vaatteita. Kyllä naperolle vielä nuo 62-koon vaatteet menevät, mutta veikkaan että kohta jäävät pieneksi. Sitä kokoa meillä on yllin kyllin ja kuten aiemmin pelkäsinkin, osa saattaa jäädä jopa käyttämättä. Mikä onkin loistava syy ostaa lisää vaatteita. No mutta, on sitä ihmisellä harrastuksia oltava.

Vaatteiden väreistä huomannee, että jollain meistä on kevättä rinnassa. Ja päässä, sen verran on höyrynnyt, kun olen löytöjäni jännittänyt. Jotenkin tuntuu, että viime aikoina linjoilla on ollut enemmän samoista vaatteista pitäviä ihmisiä - onko kenties kyseessä te, rakkaat lukijamme? Mahtavaa jos on, sillä silloinhan ehkä joku on hyötynyt Huutis-vinkeistäni! 

Puhtaasti laiskuuttani en nyt jaksanut kuvata vaatteita erikseen, toivottavasti noista joukkorykelmistä saa käsitystä millaisia vaatteet ovat. Jotenkin näin kun ne kuvasi sumpussa tuli tunne, et enhän mä nyt niin paljon ole shoppaillut. Kaksi vaatekuvaa kun on selkeästi vähemmän kuin yksitoista.

Pinkki norsuhaalari - Småfolk

 Oranssi leijona T-paita - Maxomorra

Pilkulliset haaremihousut - Lindex

Violetit haaremihousut - Bogi

Pilkullinen musta-valkoinen body - Marimekko

Valmet body - Metsola

Posti tuoda tiputtelee näitä löytöjäni ärsyttävän hitaasti, tuntuuko se sittenkin se ero ykkös- ja kakkosluokan välillä? Mä aina piheyksissäni valitsen sen kakkosluokan postituksen (jos myyjä antaa valita) ja näemmä sit saakin odotella hieman kauemmin ihanaa pakettiansa. Saakelin Itella, ei ne hinnat nyt niin paljoa laskeneet!

Maatila haalari - Lindex

Pinkki maatila body - Lindex

Ruskea pöllö body - Lindex

Ruudullinen huppuhaalari - Katvig

Raidallinen mekko - Pikku Onni

Olisiko jälleen synkeän nuoruuspaljastuksen aika? No totta munassa, ainahan sitä on! Eli, olen ihan hurahtanut noihin haaremihousuihin, ne jotenkin  kummasti miellyttää silmää. Napero on ihan ylisuloinen niissä. Riemuissani esittelin niitä miehelle (joka muuten piti niistä myös), kunnes pysähdyin kesken lauseeni. No niinpä tietenkin, nyt muistankin, mullahan on itselläni ollut haaremihousut aikoinaan! Housut, joita rakastin. 

Ne ostettiin aikoinaaan Intian bazaarista (tamperelaiset saattavat muistaa kaupan) sinä kesänä, kun siirryin yläasteelle. Eli tuttavallisemmin mopo-kesänä. Päivä oli kesäjuhlapäivä. Muistan sen kirkkaasti, sillä housut olivat eräänlainen hyvittelylahja äidiltäni maailman epäreiluudesta. Kävi nimittäin niin, että jäin  tylysti paitsi palkintoa, joka olisi kuulunut minulle.

Olen aina ollut koulussa hyvä, hävyttömän pienellä vaivalla. Olen saanut lahjakseni hyvän muistin, siinä missä sain sitten myös erittäin likinäköiset silmät (näkö -10 ennen leikkausta) ja albiinonvaalean ihon, joka EI rusketu. Keskiarvoni on ollut koko peruskoulun ja lukion ajan aina yli yhdeksän. Ala-asteella huonoimmista numeroista vastasivat toistuvasti käyttäytymisen ja huolellisuuden numerot (ylläripylläri, rasavilli kun olin).

Niinpä sitten odotin tuossa ala-asteen viimeisessä kevätjuhlassa stipendiä, sen kun perinteisesti sai luokan paras tyttö ja poika. Muistan kuinka istuin juhlasalissa, aurinko paistoi silmiin ja oli kuuma. Juhlasali haisi etäisesti hieltä, niin kuin ne usein tekevät koska niitä käytetään myös jumppasaleina. Vierustoverini pökkivät minua tietävinä kylkiin, kun siirryttiin stipendien jakoon: "No niin Heli, sä varmasti saat sen..."

Mutta mitä vielä! Stipendi annettiin luokan toiseksi parhaalle tytölle ja minut kuulutettiin noutamaan lisäpalkinto, kirja! Siis mitä ihmettä, kirja?? Eikä edes mikään hyvä kirja, vaan ankea uskonnollissävytteinen ja vaaleanpunainen kirja, jota en itse olisi suin surminkaan kirjastosta mukaani valinnut. Opettajan selityksen mukaan stipendiä ei voinut antaa minulle, sillä olin aiemminkin ollut paras.

Anteeksi mitä? Aiempina vuosina ei mitään rahastipendejä jaettu, ne annettiin vain kuudesluokkalaisille, koulun jättäville oppilaille. Eli, olin siis aiempina vuosina saanut todistusta luokan edestä hakiessani opettajan suullisen maininnan siitä, että olin paras. En muuta, suullisen maininnan.  Luokan edessä, ei juhlasalissa. Ja tämän vuoksi en voinut saada sitä 100 mk stipendiä (joka muuten oli iso raha tuolloin). Itkuhan siinä pääsi, kun koululta lähdettiin. Tivasin äidiltä, miten ne voivat tehdä näin ja miten niin minun ei kuulu stipendiä saada? Kysyin, miksi minua itse asiassa rankaistiin siitä, että olin tasaisesti pärjännyt ja ollut hyvä?

Äidillä ei ollut selityksiä. Hän vain totesi, että maailma ei aina ole reilu paikka ja pääasia on,  että me tiedämme totuuden. Sen miten asian laita oikeasti oli. Tämän lisäksi äiti vei minut ja isosiskoni Intian bazaariin ja saimme valita sieltä vaatteet. Kauppaan, jossa haisi kiehtovasti suitsukkeille ja jossa kankaat olivat iloisen värikkäitä, pehmeitä ja usein kauniilla kivillä koristeltuja. En muista mitä siskoni otti, mutta minä valitsin ne ihanat mustat haaremihousut. Tämän jälkeen menimme vielä Rossoon syömään, harvinaista herkkua sekin.

Minä ja haaremihousut, yhdessä jälleen.

Jokin aika sitten ostin itselleni uudelleen haaremihousut, silloin kun ne tulivat uudelleen muotiin ja niitä alkoi saada kaupasta. Ehkä nuo haaremihousut edustavat minulle vapautta, sillä ne liehuivat sinä kesänä päälläni ihanan vapaasti kahlitsematta. Olo niissä oli kuin verkkareissa. Ymmärrän sikäli salihousumiehiä - nehän ovat mukavat päällä, ehkäpä jopa samalla lailla vapaan tuntuiset? Joka tapauksessa saman vapauden haluan tyttärellenikin päälle. Siksi olen ehkä nyt haalinut Nasulle haaremihousuja.

Minulla on se pahuksen palkintokirja vieläkin tallella, muistuttamassa siitä että maailma ei ole reilu paikka. Eikä sitä aina palkita, joka sen oikeudenmukaisesti ansaitsisi. Toivon, että kun tämän läksyn oppimisen aika sitten Nasun kanssa  joskus tulevaisuudessa on, onnistun asiassa yhtä hyvin kuin äitini.  

Riki ja Nasu ne yhteen sopii

Nasulle puettiin tänään päälle kisuaiheista, sillä Riki-kissa on nyt ollut erityisen mielenkiinnon kohteena jo pidemmän aikaa. Nasu sätkii kuin vimmattu sen perään ja mahdollisuuden aina ilmetessä tarttuu salamannopeasti kissa-paran sametinpehmeään turkistoon - nykäisy! Riki määkäisee ja pakenee kauemmas ja ipana hymyilee kuin halvattu tukko valkoisia karvoja pikku nyrkissään (mistä muuten tuo "halvattu" ilmaisu tulee, millainen edes on halvattu?).

 Riki hiipii hiljaa taustalla, peto ei ole vielä huomannut häntä.

Riki on maailman lempein kissa, se ei ole koko elämänsä aikana ikinä kynsäissyt ketään tahallaan. Saati sitten purrut, hajottanut mitään tai muutenkaan käyttäytynyt ikävästi. Olen varma, että eläin on edellisessä elämässään ollut buddhalainen munkki, joka rakasti chili-ruokia. Sen verran zenisti elukka ympäröivään maailmaansa yleensä suhtautuu.

Mä otan tän elämän lungisti.

Eli päälle valittiin siis jotain ihanaa, vaalean kisumaista.

Huidon, sätkin ja haluan taas sun naamasta kunnon otteen.

No, mutsiiiii, tänne se lätty nyt!

 Kissa body - Småfolk

Violetit velour housut - Lindex

Ruskeat sukat - Me&I

Tämä on siis niitä hetkiä, kun todella toivoisin, että tuo katti osaisi puhua. Voisin lohduttaa sitä, ettei uusi perheejäsenemme sitä ikuisesti tukista. Ja että nassikka ei myöskään enää kovin kauan pysy paikoillaan pyörimässä, vaan saa kattimuksen kohta hyvinkin helposti kiinni. Tieto voisi siis toisaalta helpottaa, toisaalta lisätä Rikin tuskaa.

Tänne ylös sä et napero omin voimin pääsekään, hähä!

Alla esimerkki Nasun vaaninta-operaatiosta. Tällaiseksi on Riki-paran elämä nyt mennyt; perheen ainoasta lellikistä suoraan kotikiusatuksi. Eikä se matka ollut kuin rontin yhdeksän kuukauden mittainen.

Hei, mikäs se tuolla on? 

No mutta, sehän on meitsin lempi-elukka, Riki Sorsa!

Älä yhtään leiki vaikeesti saatavaa, kuule!

Mä taidankin tästä tulla sinne.

Kas näin, yksi kierähdys vaan ja oon sussa kohta kiinni...

Siis mitä helkkaria, jätkä pakeni keittiöön?