Tänään puhutaan tästä.
Niin se vaan ipana kiskoo meikäläisestäkin leipomishengettären esiin. Mies jaksoi vuosikaudet naureskella kuinka optimistisesti kaappeihin ostetut kuivahiivatkin ehtivät pilaantumaan ennen kun vaimoke oli saanut aikaiseksi leipoa. Mikä piti täysin paikkansa, en lähde kiistämään.
Mutta kah, heti kun nurkissa pyörii yksi innokas miniapuri, on meikäläisenkin aivoissa aktivoitunut omat lapsuusajan apurileipuri-muistelot, joita lämmöllä vaalin. Sitä samaa omalle ipanalle, kiitos!
On oikeastaan hassua miten tuo leipomiseni otti ja tyrehtyi vuosikausiksi. Minähän olin nimenomaan perheessämme tunnettu sellaisena leipuri Hiivana, joka väänsi pellille jos jonkinlaista mokkapalaa ja kaurakeksiä. Vielä kotoa parhaan ystäväni kanssa pois muuttaessammekin leivoimme yhdessä säännöllisesti leipää, kunnes muutimme erilleen. Siihen tyrehtyi sitten meikäläisen leipoimisurakin. Vuosiksi.
Kunnes nyt, nyt täällä elellään yhtä leivinjauheen renessanssia. Kiitos siitä kuuluu Nasulle, tuolle innokkaalle pikku leipuriapulaiselleni.
Tänne mä hulautin ne jauhot, tuolta ne tuli ulos.
Kun taas tämän herkkupalan, tämän mä syön itse.
Tällaista tehtiin. Oikealla Nasun näkemys tortusta, pikku sormin huolella ja ihan itte muovattu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti