Päivä junassa

Kyllä tämä meidän pikkuruinen Suomi on sittenkin aikas iso. Aamuyhdeksältä kun lähdin Rovaniemeltä ja vieläkin istun junassa. Ja juna se kulkee kuitenkin aikas nopiaan. Metsää, järviä ja sitä oikeasti kaunista luontoa piisaa. Käppyrämäntyjä, korkeita koivuja, lehtipuita ja pellonpuolikkaita. Niitä olen lähinnä ikkunasta tuijotellut, koko päivän.

Toisin kun viimeksi tällä kertaa ei ihan niin haikea olo ole ollut. Ehkäpä siksi, että ympärillä on koko ajan ollut aikamoinen kuhina ja ihmispaljous. On ollut hauskaa puuhaa, läpänheittoa, kiireetöntä oleilua ja aikaa ajatellakin. Ja ajatella nimenomaan jotain muuta kuin Kätköä.

Ikävä on silti ollut. On hassua millaisia muotoja ikävä ottaa ja minkälaisiin yksityiskohtiin se tekee kotinsa. Nasuahan minä olen pääasiassa kaivannut, sen pieniä suloisia varpaita. Kaivelin koneesta kuvia lähtöpäivää edeltävältä ajalta ja naureskelin löytäessäni eräänkin vilpoisen iltapuistoilun kuvat. Niin se on ipana kenkänsä taas salaa äidiltä riisunut, vaikkei lämpötila kovin korkealla huidellut.

Tämän reissun ikävä tiivistyy noihin maailman ihanimpiin pikkuruisiin varpaisiin. Katsokaa nyt niitä!

Pikkuiset nakit, joiden avulla juostaan äitiä pakoon ainakin silloin kun kotiinlähdön hetki koittaa.

Äiti hei, tuolla on hamsteri väijyssä.

Mietin myös sitä kuinka todellakin on niin, ettei lasta voi liikaa halitella ja sylitellä. Kuinka ihanaa onkaan saada pitää tuollaista pikkuruista natiaista sylissään, siinä ihan lähellä. Kuulla kuplivainen hekotus korvanjuuressaan ja tuntea pienet vikkelät sormet niskassaan. "Äitte tui, äitte tui". Ja se tunne, kun toinen täydellä luottamuksella ripustautuu kaulasi ympärille luottaen, että kannat etkä pudota.

Voi ei. Otan takaisin. Onhan minulla ihan hirveän kauhea ikävä omaa Nasuani, tälläkin kertaa. Onneksi kohta, ihan justiinsa, pääsen ipanaa halittelemaan. Nostan sen syliini ja laukkaan ympäri kotia hirnuen riemusta kuin riehakas aasi. Kylläkyllä, sen minä teen heti kun kotiin pääsen. 

Kohta saa hamsteri kyytiä...

Banzaaaaii!

Naurujoogaa Rollossa

Terkkuja Rovaniemeltä! Tänne eilen puksuteltiin kokonainen työpäivä ja nyt ollaan sitten puhkuttu tiimihenkeä, naurujoogailtu, mietitty strategioita ja kaikkea sellaista normihöttöä, jota tällaisissa tilaisuuksissa yleensä pruukataan tehdä (sanoo hän, jonka uralle näitäkin kinkereitä mahtuu jo ihan kiitettävästi). 

Olisin niin halunnut tulla tänne ruskan aikaan, mutta ei. Parisen viikkoa etuajassa mennään, joten ei auta kuin palata tänne sitten joskus. Taidanpa silloin ottaa miehen ja Nasun mukaan, sen verran kovan ikävän pukkasi taas päälle. Inhottavaa kuulla puhelimessa nasukan suuresta edistysaskeleesta: hoitopäivän aloittaminen sujui ilman eroitkua! Minun olisi pitänyt olla kotona sitä kokemassa. Pöh.

Hotellimme sijaitsee kolmisenkymmentä kilometriä Rovanimeltä korpeen, mikä tarkoittaa sitä, että täällä pääsee luontopolkuilemaan. Tänään sitten aamupalan jälkeen kuljimme parin kollegan kanssa paikallisen luontopolun lävitse, karhunkakkoineen kaikkineen (valtava kasa, toim.huom). Ja kyllä, täällä sataa vettä. Solkenaan.

Täällä(kin) oli hyttysiä.

Minähän se en sokerista ole, joten aamupäivän patikkaretki tarkoitti seminaaripäivää villasukissa. Fiksumpi olisi pakannut toiset kengät matkaan mukaan. No, pystyinpähän ainakin istumaan mukavasti jalat kippurassa, siinä missä muut joutuivat pönöttämään särminä jalat pöytien alle ojennettuina. Joskus kannattaa mokata asioita.

Olo on kuin vänkyrällä puulla tai ruostuneella lampulla.

Aina hieman normista kallellaan.

Seuraavaksi olisi tiedossa savusaunaa ja uintia. Koska koko kesä on enemmän tai vähemmän mennyt meikäläiseltä ohitse, tunnustettakoon tässä ja nyt, etten ole koko kesänä uinut järvessä. Ehkäpä asia korjaantuu tänä iltana. Mene ja tiedä, mutta nyt ainakin sitä saunaolutta tekee mieli. 

Näihin tunnelmiin, sano janoinen mutsi seminaarissa!

Toisin kun sanotaan, kaaoksen ytimessä ei ole tyyntä

Pahoitteluni äkillisestä radiohiljaisuudesta! Viime viikkoon mahtui niin monta suurta, ja miksei pientäkin asiaa, etten yksinkertaisesti ehtinyt enkä pystynyt niitä muistiin kirjaamaan. Harmittaa toisaalta, mutta omien rajojensa mukaan sitä on pienen ihmisen mentävä. 

"Eihän sitä vieläkään voi tajuta - tähän se meidän kauppa todella tulee."

Jaa kuinka niin vaatii pientä pintaremonttia?

Minä itse tässä tarvitsen isoa pintaremonttia.

Tiivistetään nyt vaikka niin, että viime viikkoon mahtui siis nasukan elämän ensimmäinen hoitoviikko, liiketilamme vastaanottaminen, armotonta remontoimista, tuotteiden ja myymäläkalusteiden & -tarvikkeiden hankkimista, lukemattomia sisustuspäätöksiä ("vedetäänkö sähköjohdot pinnassa? minkä värisellä maalataan lattia? maalataanko vaatetankoja?"), nettisivujen ja muiden logojuttujen hieromista, yötöitä, silmäpusseja ja pätkivää lähimuistia. 

Entä minne nämä portaat sitten vievät?

Samaa on tietenkin tiedossa tulevaisuudessakin. Edessä on vielä noin kuukauden puristus ja meikäläisen kesäloman viimeiset viikot. Sitten sitä voikin taas palata oman leipätyönsä pariin lepäilemään, hehe. 

Taikka no, itse asiassa lähden huomenna työmatkalle Rovaniemelle ja katkaisen näin kesälomani muutamaksi päiväksi. Mutta älkää suotta puolestani hätääntykö, sehän vaan tietää arvokasta lisälomaa syksyyn.

Joo, kattokaa nyt. Tämä tyyppi todella on loman tarpeessa.

Enemmän kuin tuo ovikaan.

Kaiken tämän keskellä äiti on ollut hieman väsynyt. Niinpä löysin kamerastamme kiistatonta todistusaineistoa siitä kuinka tajuttoman äidin niskan taakse voidaan helposti kipata kilokaupalla leluja ja kiipeillä vielä raadon päällä voittajan elkein ilman, että uhri tajuaa alennustilastaan mitään. 

Tsekkaa nyt iskä, ei se tajua tästä maailmasta enää mitään.

Minä sen leluilla kuorrutin, ihan itte.

Eiku leikkimään!

Ja silti, kaikesta tuskasta, särystä ja kiireestä huolimatta olen niin onnellinen. Tätä sitä on hyvä kiikkustuolissa muistella, jos sinne saakka ikinä päästään.

"Hei hei äitte!"

Aamulla havahduin kellon pirinään hieman ennen kello kahdeksaa. Aivan, herätyskellon pirinään, kesälomalla. Tänään oli nimittäin the Päivä: Nasu aloittaisi perhepäivähoidon. Oli käyty tutustumassa, juomassa kahvit ja leikkimässä, allekirjoittamassa hoitosopimuksia. Päivää oli odotettu välillä kauhulla, välillä kärsimättömänä. Ja tänään, niin, voi tänään se sitten salakavalasti oli yhtäkkiä tässä. 

Koti oli hiljainen, Nasu nukkui vielä. Avasin nasukan huoneen oven ja löysin sen sängystään pötköttämästä, täydessä unessa tottakai. Tukka oli unesta pörhöllään, asento suloinen ja hassu. Niin kuin aina silloin kun olen ipanan unisena huoneestaan löytänyt. 

Täysin normaali aamu siis, paitsi että juuri tässä aamussa ei tutun heräämishetken jälkeen ollut tiedossa mitään normaalia. Olimme uusien rutiinien, uusien normaalien äärellä.

Normaaliuninen pörröpää.

Sisareni aina kiusoittelee minua vahvasti tuntevaksi, kutsuu dramaattiseksi. Pitänee paikkansa, voin se itsekin myöntää, sillä taidan joskus paisutella arkisia asioita teatraalisempiin mittoihin kuin mitä ehkä toiset. Niin taisi käydä tämänkin aamun kanssa. Sillä eihän tässä mitään outoa ole, lapsi aloittaa päivähoidon. Niin käy vääjäämättä jossain vaiheessa joka perheessä, oli se aloitettava hoito sitten päiväkoti, kerho, eskari tai koulu.

Minä se aamupotan aikana (nassikan, ei oman) vaan fiilistelin nasukan elämän paria ekaa vuotta; ne rutiinit olisivat nyt ikuisesti taakse jätetyt. Ei enää päiviä kotona, ei kotihoitoa isin tai äidin kanssa. Jessus, että ottikin siinä aamutuimaan koville, vaikka olinkin asiaan mielestäni valmistautunut. Syytän väsymystä, liian aikaista aamua ja draamaan taipuvaa luonnettani.

Etukäteen kummastelin mikä siinä lopultakin niin suurta on kun lapsi aloittaa hoidossa? Hyvinhän se varmasti menee, jokaisella se on edessä. Hoitajat ovat ammattilaisia, lapsi saa kavereita ja sitä rataa. Mutta sitten.... omalle kohdalle kun se sattuu, niin äkistipä sitä on kyynelehtimässä vauvelinsa kasvua ja suremassa taaksejääneitä kotihoitoaikoja.

Mitä ih-met-tä tässä nyt aamutuimaan puuhataan?

Mulla on omat kassitkin ja kaikki pakattuna.

Ja ettei tärkein vaan unohdu matkasta - Barba.

Selvä - meitsi on valmis suureen seikkailuun!

Nasu puolestaan lähti kotoa suorastaan intoa puhkuen, kantoi omaa pikkuruista sienikassiaan ylpeänä ja vilkutti ensin ovelta ja sitten vielä portaista kaktuskurkkuiselle äidilleen. "Hei hei, äitte! Hei hei!"

Hei hei mutsi!

Mä laitan nyt tän oven kiinni ja lähden ennen kun sä alat vollottamaan.

 

Mennään me iskä vauhdilla, tosta mutsista ei nyt oikein ole mihinkään.

Koita mutsi pärjäillä, moido!

Suljin oven ja kuulostelin hiljaisuutta, Riki katsoi minua kysyvänä. Koti tuntui NIIIIIIN tyhjältä ja jotenkin ontolta. Tällaistako se sitten on, tyhjän pesän syndrooma? Sitten vuosien päästä, onneksi. Tällä hetkellä tämä päivittäinen työpäivän mittainen määrä tyhjää pesää on ehkä suurinta mitä kykenen nyt vastaanottamaan.

Kertoo teille äiti, joka on tänään tajunnut olevansa vielä hyvinkin kiinni lapsessaan. Olevansa sellainen ruikuttaja-tunteilija-riippa-dramaturgi-mutsi, joka on näemmä onnistunut kehittämään jopa tästä tapahtumasta sellaisen "ah, taakse on nyt jäänyttä ikuisiksi ajoiksi kotihoidon ajat" - tunnetilan. Lapsi-raukka. 

Mutta älä huoli Nasu, lupaan tsempata. Viimeistään kun lähdet rippileirille lupaan olla ovensuussa ilman kameraa ja vetisiä silmiä. Kuvat otetaan nääs jo ennen sitä ovensuuta.

Kiireisen mutsin asialla

Moikka, tulin vain tuon yötöitä huhkivan mutsini puolesta kertomaan, että nyt painetaan niin hirmuista tahtia Kätkön parissa että blogi päivittyy hieman normaalia väljemmin. Kuten on nyt tänä kesänä tehnyt aiemminkin. Mutta älkää huoliko, tilanne on erittäin tilapäinen ja kohta päästään taas normaalitahtiin.

Meikäläinen puolestaan aloittaa huomenna perhepäivähoidossa, pitäkäähän peukkuja! Pieni askel meikäläiselle, suuri ihmiskunnalle. Vai miten se nyt menikään...

Pihatapahtumassa

Meillä oli talossamme torstaina jo perinteeksi muodostunut pihatapahtuma osana Tampereen teatterikesän Tapahtumien yötä. Koska kyseessä on kuitenkin ihmisten asuintalo, rajoittuu talomme tapahtuma päiväaikaan. Jotenkin kummassa, kaiken tämän härdellin keskellä, olin ajatunut vastaaman tilaisuuden järjestämisestä. WTF? Jotkut dorkat eivät väin näemmä osaa kieltäytyä, ainakaan oikeissa paikoissa.

No eipä mitään, ihan mielettömän hauskaahan tilaisuutta oli järjestää ja esiintyjiä buukata. Talomme pihatapahtuma kun perinteisesti koostuu niin pihakirppiksestä kuin erilaisista esiintymisnumeroistakin. Tänä vuonna meillä oli esiintymässä esimerkiksi Pinkit Hinkit, Ahjolan pelimannit, Tampere Chamber ja katusoittoyhtye Kuluttajat. Sangen loistavia esityksiä kaikki tyynni.

Naapurien pisteellä vieraisilla, olivat nääs tajunneet tuoda istuinpehmusteetkin.

Meidän pisteellä kiikuttiin pelkillä metallituoleilla.

Myös Kätköllä oli pihalla pöytä, ilman äkillisestä viileydestä huolimatta. Tarkoituksena oli hieman ennakkomainostaa Kätkön syntyä ja nauttia esityksistä, niinpä katoimme esille pienen esimerkkisatsin siitä mitä Kätköstä pitäisi sitten syyskuussa löytyä. Pääasiassa möimme kenkiä, huonekaluja ja muita vaatteita kun ei kauhean hyvin noin pieneen tilaan esille saatu. 

No se on Henkka Kätköstä terve!

Kaikenmaailman töppösiä.

Löysin muiden myyjien pöydistä myös muutamia ihanuuksia itselleni, kerrankin. Viime aikoina kun on tullut lähinnä osteltua Nasulle. Super Mukavalta ja Arelalizzalta ostin paidat, heillä kun on kaikilla työhuoneet tai liikkeet tässä talossamme ja tekevät vallan ihania vaatteita (vink vink aikuisten vaatteista kerrankin).

Miehen kertoessa ihmisille Kätköstä, pihistimme me Nasun kanssa naapuripöydän ihanalta Iinalta karkkia.

First things first.

Dymo-hullu naishenkilö iski jälleen. 

Kauppa kävikin yllättävän hyvin ja ihmisen olivat vallan ihanan innostuneita pikku putiikistamme, niinpä olimme miehen kanssa päivän päätyttyä väsyneitä, mutta kovin onnellisia. Ihmisethän näyttävät olevan innoissaan Kätköstämme, vähän niin kuin mekin, hurjaa! Jännittää, innostaa ja onnellistuttaa! Hui jui jui.

 Onnellinen, mutta auttamattoman silmäpussinen kätkijämies.

Nasu puolestaan yllätti reippaudellaan. Emme saaneet päiväksi lapsenvahtia, taaskaan, joten päätimme pitää ipanan menossa mukana. Ja niinhän tuo pörröpää jaksoi peuhata ja hurmuroida koko pitkän päivän, yllättäen meidät vanhemmat totaalisesti. Apuna oli, myönnettäköön, naapuripöytien avuliaat tyttöset, jotka väsymättä leikittivät Nasua. Ja voi pojat kun tuo ipana nautti! 

Ollappa arjessa au pair apuna, nyt todella omin silmin näin miten suuri apu moinen olisi. Vaikka kukapa järkevä ihminen tähän meidän kaaokseen mukaan tahtoisi... Mutta jos siellä linjojen toisella puolella nyt jollain ihme säkällä on halukkaita au paireja, niin hakemuksia otetaan ehdottomasti vastaan. 

Tarjolla siis sekokreisi blondien perhe, jolla pyörii sukat jalassa ja ideat päässä ja joka ei näemmä paikallaan malta pysyä. Koti on sotkuinen, kaikki ruoka kelpaa ja päivässä pyritään nauramaan paljon. Eihän tätä härdelliä muuten kestäisi. Ei muuta kuin sekaan vaan! 

 

Joko kiinnostuit? Ymmärrän.   

Sitä ihteänsä

Eilen mainitsin meidän olevan hyvinkin perusasioiden äärellä täällä. No sehän tarkoitti ihan sitä ihteänsä, kakkaa. Me olemme täällä kakka-asioiden äärellä. Nasu on meinaan nyt kolmena päivänä järjestänyt meille varsinaiset kakkakepposet, sellaiset, jotka saavat pohtimaan muinaisista psykologiaopinnoista tutun anaalivaiheen olennaisuutta. Jotain sellaista tässä varmaan on.

Kaikki on siis alkanut aina näennäisen rauhallisesti. Olemme laittaneet ipanan päiväunille, peitelleet sen pikkushortseissa peittonsa alle ja vilkuttaneet iloisesti ovelta. Mikään idyllisessä hetkessä ei ole viitannut tuleviin kauhun minuutteihin, valmistanut meitä tulevaan. Ehei, kaikki on ollut oikein herttaista ja mukavaa, kuin suoraan aikakausilehden kuvauksista.

Pari tuntia on hurahtanut ja yhtäkkiä huoneesta kuuluu jotain outoa. Ei sellaista normaalia heräämishuhuilua, vaan jotain ähkimistä, pörinää tai muuta ähinää. Sanalla sanoen epäilyttävää. Hiljaa sitten hiivit oven taakse kuuntelemaan; "joko se on herännyt?" Avaat huoneen oven ja sieraimesi karjaisevat tuskasta! Mikä käry!

Räppäiset pahaa aavistaen valot päälle ja kapum! Silmäsi liittyvät sierainten aloittamaan valituskuoroon. Huoneessa ei ainoastaan haise kakka, sitä myös ON joka paikassa. Petivaatteissa, seinässä, pinnasängyn ihan joka ikisessä pinnassa (joojoo, ei olla jaksettu / viitsitty siirtää ipanaa vielä kunnon sänkyyn), lattialla, kirjoissa, leluissa ja ennen kaikkea ipanassa itsessään.

Eikä mitä vaan kakkaa, vaan sellaista kovaksi kuivunutta sementtiä, jota ei saa millään irti. Mistään. Nassikan kädet, jalat, naama, maha, hiukset... siis ihan koko ipana on kuorrutettu kuivuneella kakalla. Ja kaiken sen ruskeuden keskeltä killittää hieman hölmistynyt naama. Ikään kuin ihmetellen, jotta kuinkas tässä nyt näin kävi?

Epätoivoissasi skannaat katseellasi huonetta ja huomaat kuinka kaaoksen keskellä hohtaa jotain valkoista. Se on se vaippa, johon lasti on ensiksi tullut. Vaippa on huolella siirretty lattialle, sisältö vain ei ole pysynyt matkassa mukana. Niin, ja ne vaipan päälle puetut päikkärishortsit, ne on myös huolella riisuttu lattialle. Etteivät vain likaannu.

Nyt kun olen kolmesti pessyt kuivakakkaa irti erinäisiltä tekstuureilta, pinnoilta ja ipanasta voin vakuuttaa, että stydimpää ainetta saa hakea. Se ei lähde, ei sitten millään. Vapise sementti, sinulle on löytynyt luonnonmukainen ja erittäin varteenotettava vaihtoehto. Kyllä pysyy.

Niin, hieman eri tunnelmissa täällä vietetään nyt neljättä hääpäivää kuin vuosi sitten. Aihepiiristä johtuen kuvitettakoon tämän päivän teksti nyt hääkuvallamme, sitä kakkakaaosta kun tuskin haluatte kuvista tuijotella. Enpä haluaisi minäkään.

Neljä vuotta sitten tilanne oli tämä.

Mittasuhteita

Hei taas, piti ottaa muutaman päivän tauko ja tasata tunnetiloja. Ei sillä etteivätkö tunteet aina hyvästä olisi, mutta on hetkiä joita ei ehkä parane levitellä ympäriinsä. Silloin on hyvä käpertyä itseensä ja tuntea tunteensa läpi. Minulle nuo hautajaiset ja siitä kummunneet tunteet olivat nyt ehkä tätä.

Selvyyden vuoksi lienee hyvä todeta, ettei edesmennyt henkilö ollut minun läheisimpiä ihmisiäni. Jos olisi ollut, olisi kirjoitus- ja suremispaussini ollut varmastikin pidempi. Arlenen poismeno oli silti suuri vääryys, elämän epäreiluus ja monelle hyvin tuskainen asia. On aina niin perinpohjaisen väärää kun nuori ihminen kuolee. Elämän ei kuuluisi mennä niin.

Toisaalta kuolemaan liittyvällä surulla on monia voimia ja yksi niistä on mittasuhteuttaminen. Kaikessa tässä härdellissä, säätämisessä, epävarmuudessa, aikatauluttamisessa, panikoinnissa, remontoinnissa ja turhankin hermoilussa on mielettömän tärkeää koittaa säilyttää edes jonkinlainen arvojärjestys ja mittasuhteet. Ehkäpä ne olivat viime viikkoina hieman hautautuneet jonnekin maalikarttojen ja betonipölyn uumeniin.

Niinpä nämä viime päivät ovat ainoastaan hyvällä tavalla palauttaneet siis meikänaisenkin takaisin mittasuhteisiin. Vaikka kuinka stressaavaa ja pelottavaa Kätkömme synnyttäminen onkaan, on se silti pohjimmiltaan ihan mieletön mahdollisuus ja haave. Ja loppujen lopuksi se on kuitenkin vain kauppa; tunnesiteistä huolimatta tämä lapsi ei elä eikä hengitä. Joten no hätä.

Myös Nasu on viime päivien aikana palauttanut meidät erittäin konkreettisella tavalla perusasioiden äärelle. Mutta tästä seikkaperäisempi selostus sitten huomenna, nyt taidan singahtaa taas piirrustuspöydän ääreen. Täällä siis ollaan ja kaikki hyvin, viime päivien tunnemyrskyistä ja syvällisistä mietiskelyhetkistä huolimatta.

Mäkin tässä mietiskelen, et mitä tällä pallolla oikein tekis?

Elämä on kyllä täynnä vaikeita päätöksiä, huoh.

Jos mutsi heiteltäis vähän palloa?

Meni jo.

Arlenelle

Hei ihanaiset! Olen ollut niin häkeltyneen onnellinen ehkäpä maailman ihanimmasta vastaanotosta edelliseen paljastukseeni, että otti oikein päivän toipua kaikesta jännityksestä ja täpinöinnistä. Enhän minä uskaltanut edes aluksi tulla kommenttejanne lukemaan, vaikka toki tiesin teidän ihanasti asioita vastaanottavan. Jännitti vaan niin pirusti, minkäs teet.

Mutta nyt. Voih! En enää muista mistä minun piti kirjoittaa, viime päivät ovat olleet monella tapaa raskaita. Koko viikonlopun olemme remontoineet ja ihmetelleet Unelmaa ystäviemme kanssa, lisäksi perhepiirissämme oli tänään hautajaiset. Sellaista se ihmisen elämä on, raja surun ja onnen välillä voi olla hyvinkin häilyvä ja hauras.

Hautajaisissa mietin sitä kuinka todella ihmisen onkaan elettävä tässä ja nyt. On tartuttava hetkeen, uskallettava, oltava olemassa. Ei kannata haaskata aikaansa vääriin ihmisiin, töihin tai asioihin. Kun ei edes tiedä paljonko sitä aikaa haaskattavana on. 

Kuuntelin papin puhetta ja mietin kuinka itseään pitää rakastaa ja arvostaa niin, että pysyy uskollisena. Uskollisena sille omalle äänelleen, joka sielusta pulppuaa. Ja kyllä se pulppuaa - kunhan vain malttaa kuunnella.

Kuoleman äärellä ihminen palaa rajojen äärelle. Muistaa jälleen keskellä perusarkeaan sen kuinka arvokasta kaikki se mitä itsellä nyt on, on. Ja vaikka kuinka kliseiseltä se saattaa kuulostaakin, tajuaa myös, ettei mikään ole itsestäänselvää.

Vaikka hautajaiset ovat tuoneet surua päiviimme, ovat ne myös vahvistaneet tätä valitsemaamme polkua. Surusta on kummunnut aiempaa vieläkin vahvempi varmuus siitä, että nyt on todellakin uskallettava. Sillä voi tulla päiviä kun se ei enää olekaan mahdollista. Voi tulla päiviä kun terveyttä ei enää ole. Yhdelle perheemme jäsenestä kävi näin.

Tämä on Sinulle ihana Arlene. Turvallista matkaa!

Olipa kerran Unelma

Olipa kerran Unelma. Kukaan ei oikein tiedä missä tai miksi se syntyi, saati koska, mutta niin se vain putkahti miehen ja naisen mieleen. Eräänä varsin tavallisena päivänä, hyvinkin salakavalasti. Kumpikaan heistä ei aluksi huomannut Unelman syntymistä, se odotteli mielen sopukoissa hiljaa paikoillaan ja kasvoi, keräsi voimia. 

Ja kukapa muutenkaan tietää miksi maailman eri asiat syntyvät, onko se edes ihmisen paikka sitä tietää. Monien uskomuksen mukaan ne syntyvät kuitenkin aina tarkoituksesta, syystä. Oli miten oli, niin tämäkin Unelma sitten syntyi.

Tarpeeksi voimistuttuaan Unelma alkoi kuiskutella miehen ja naisen mieliin sanoja. Visioita, teemoja, ideoita ja suunnitelmia. Unelma halusi toteutua, voi kuinka se halusikaan tulla todeksi! Niinpä jokaisen mieleen istuttamansa sanan kautta se kasvoi ja voimistui. 

Ja voi kuinka Unelma kuiskikaan, päivin ja öin. Se vieraili miehen ja naisen unissa, rennoissa oleiluhetkissä ja levottomille karkumatkoille pyrähtävissä mielissä. Se alkoi tuntea elävänsä, olevansa olemassa, vallaten sinnikkäästi alaa miehen ja naisen mielistä.

Nainen ja mies taistelivat vastaan. Olisi helpompaa pysyä vanhassa, elää rutiininomaisesti, karttaa riskejä. Hus matkoihisi Unelma! He valjastivat käyttöönsä Järjen, jonka mahtipontisella ja teräksenkovalla äänellä he koittivat Unelmaa lannistaa. Turvauduttiin myös Pelkoon, äristiin sen suojista Unelmaa hiljaiseksi. Ja äärimmäisissä hetkissä, niissä pitkissä rikkirepivissä hetkissä kun mies ja nainen eivät epäröinniltään saaneet rauhaa, koitettiin turvautua myös Torjuntaan. Unelma yritettiin vaieta kuoliaaksi.

Ja vaikka Unelma tunsi Torjunnan tukahduttavan läsnäolon, Järjen viiltävät argumentit ja Pelon ärhentelevän läsnäolon, ei se luovuttanut. Ei tämä Unelma. Se oli syntynyt tulta sielussaan eikä sitä niin vain lannistettu. Tuntui, että mitä hanakammin mies ja nainen yrittivät Unelmaa hengiltä nitistää, sen vahvemmaksi se paisui. Jokainen voitettu taistelu sai sen huutamaan entistä lujempaa.

Ja niin mies ja nainen lopulta antautuivat. He avasivat mielensä, levittivät siipensä ja päättivät uskaltaa hypätä. Jyrkänteen reunalta, side silmillä. Luottaa siihen, että Unelman siivet, ne niin kovin vahvat ja voimistuneet, kantaisivat myös heitä.

Nyt Unelma on sitten totta, se on saanut lopullisen muotonsa syyskuussa Tampereen Tammelantorille vanhaan 1920-luvun taloon avattavassa "Kätkö Vintage" -kaupassa, jossa myydään laadukkaita vintagehuonekaluja ja -vaatteita aina 1950-luvulta tähän päivään. Unelmasta tuli Kätkö.

Tarjolla on laukkuja, kenkiä, paitoja, housuja, takkeja, mekkoja, huiveja ja neuleita. Tuoleja, sohvia, pöytiä, hyllyjä, astioita, sisustustavaraa ja vaikka mitä muuta. Hassuja esineitä, kauniita tavaroita, tyylikkäitä vaatteita ja ennen kaikkea rennon lupsakkaa meininkiä. Eipä meistä miehen kanssa muunlaiseen meininkiin varmaan olisikaan. 

Hui, huomaan kuinka käteni tärisevät ja silmäkulmat kostuvat kun tästä kirjoitan. Kurkkua kuristaa, jännittääkin. Niin sitä taas vaan liikuttuu kun rakkaan syntymästä kertoo. Tämähän on meidän toinen lapsemme, hieman erilainen kuin se ensimmäinen pörröpää. Rakas kuitenkin.

Elokuussa on tiedossa armotonta remppaamista, somistamista ja viime hetken hankintoja. Nettisivut aukeavat pian ja tiedoksi teille ketkä olette miehen sanomisten perään joskus kyselleet - nettisivuilta löytyy nyt miehen pitämä blogi. Sisällöstä en mene kyllä laisinkaan takuuseen, varmaan samanlaista sakkaista horinaa kuin vaimonsakin, hehe. Vakka kantensa ja silleen. 

Tänään mies irtisanoutui töistään ja minä sain vihdoin luvan kertoa Unelmasta.

Meidän omasta Kätköstämme, josta voi löytää kaikenmoisia aarteita, löytöjä, ideoita tai vaikkapa annoksen hyvää mieltä. Sitä samaa hyvää tuulta, energiaa ja voimaa, joka meidät on Unelmaamme kaikista vaikeuksista ja haasteita huolimatta lennättänyt.

Sen pituinen se.

Anteeksi lukijat!

Tulin vain mutsin puolesta pahoittelemaan, ettei unelmaa lupauksista huolimatta paljastetakaan tänään, vaan vasta huomenna. Syy on Red Hot Chili Peppersien keikan, jonne porukat on kuulemma nyt suuntaamassa. Sori, on se mutsi vaan aika itsekäs!

Ensin se lupaa, sitten se siirtää.

Aikamoinen toi mun mutsi.